Hyvää välipäivää

Aloitin näköjään aattohulinat hyvissä ajoin. Illalla, siis sunnuntain puolella, piipahdin visailemassa, kun satuin olemaan liikkeellä. Meitä kerääntyi mainio neljän tai jopa viiden miehen sakki, jolla suoriuduimme aika vaivattomasti toiseksi. Oli varaa jopa olla muistamatta, kenen kirjailijan sepustuksiin perustuu Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats, vaikka olimme tanakassa uskossa, että tekijä on tuttu ja pitäisi muistaa*. Vieläpä saimme arvata murhakierroksella (jossa vääristä vastauksista tulee sakkoja) väärin, kuka suomalainen alitti ensimmäisenä 800 metrillä 2 minuutin rajan**.

Edelle rynnisti yksi porukka, jossa taisi olla yksi Kansallistietäjän tittelistä Ylen ohjelmistossa taisteleva herra. Näin eilen 16:n loppukilpailuun päässeen esittelyt ja mietin, että saatoin oppia siinä tutusta naamasta enemmän kuin kymmenissä visoissa, joissa olemme olleet yhtä aikaa. Heiltä meni vain yksi vastaus ohi, killerikierroksen kysymys, mikä bändi säesti M. A. Nummista levyllä Ei mitään uutta auringon alla***.

Jep, saimme kolme puolen litran pokaalia, mutta visatoverit karkasivat heti paikalta, paitsi Norsukuiskaaja, joka oli autolla ja pitää muutenkin perinteistä useamman kuukauden hörppytaukoa. Täten vastuu kannun kohottelusta jäi luisuille harteilleni, mutta otin haasteen vastaan. Siitä seurasi, että Siodmakin Tappajat (The Killers, USA, 1946) jäi taas näkemättä ja uni maistui heti Fitzin jälkeen. Onneksi heräsin kolmelta, jolloin piti räkätaudin taltuttamiseksi keitellä kahvit ja sivaltaa oheen ensin tujaus jallua ja sitten pisara haaleaa sherryä. Kohta voi taas palata unille.

Vietimme tuossa välissä pojan kanssa pari hauskaa päivää siirrettyä joulua. Hän oli saanut joulupukilta Nintendo DS:n, joka oli selvästi rakas vehje Pokemon-peleineen, mutta kyllä hupia irtosi myös Simpsons-boksista, Tatun ja Patun Suomi-lattiapalapelistä, Sempe–Goscinnyn Nikke ja nenä -kirjasta ja sen sellaisista yllätyksistä.

Eilen kokeilin ensi kertaa itsekin, millaista se Poke-pelailu on, jolloin löytyi taas alin yhteinen nimittäjä helpoille nauruille, kun tälläsin pokemonien lempinimiksi sellaisia hihittelysanoja kuin Rupsu, Nakki, Nippi ja epähuomiossa jopa Peppu****. Ne näyttivät kivoilta englanninkielisen tekstin seassa, varsinkin pojan tai isänsä mielestä.

Jouluruokaa en ollut varannut, eikä läheinen supermarket ollut varautunut vielä torstai-iltana mitään järkevää myymään, sillä esimerkiksi pakattujen lihojen tiskissä en nähnyt muuta kuin karjalanpaistiaineksia – ei edes jauhelihaa ollut missään muodossa. Lykkäsin hankinnat ja kyselin pojan toiveita, joiden pohjalta laittelin lasagnea. Olin vain niin voimallisessa räkätaudissa, etten maistanut mitään, joten bechamel-kastikkeen virittely oli tuurinkauppaa. Bolognesen nyt saa vanhasta muistista aika lailla kohdalleen.

Luulin tuloksen olevan hyvä, mutta poika vain näykki vähän annoksen kulmaa. Hän sanoi sen olevan erilaista kuin koulussa, mutta hyvää, eikä jaksanut juuri natustaa. Ehkä mielenkiinto kunnon ruokaan oli pohjalukemissa tai ehkä en löytänyt oikeaa otetta. Vastustusta esiintyi muinakin aikoina, mutta hernerokka ja musta makkara upposivat vetreämmin. Eivät ole jouluruuatkaan niin kuin ennen.

Jaahas, teen vielä uskaliaan kokeilun yömyssyksi: sekoitan sherryä ja jallua keskenään. Veikeä maku tukkoiselle nenälle ja kurkulle. Sitten pitää vetää taas oikoseksi, että jaksaa herätä Norsutanssijan lähtiessä mahdollisesti lounasseuraksi. Illalla olisi jonkinlaiset tupaantuliaiset, vieraan ominaisuudessa vain, ehkäpä siinä saa uuden vuoden vastaanotettua samalla. Olisikohan viunakauppa auki kuuteen asti, että saisi eväät ja tuliaiset (siis viemiset) hankittua kätevästi?

* Norsukuiskaaja pohjusti, että kai se samaa suuruusluokkaa oli kuin Tennessee Williams. Kannustin siihen suuntaan, ettei se ollut myöskään Eugene O'Neill. Tietenkin T. S. Eliot, mutta hänet yhdistän vain runoteokseen Autio maa ja runoon Ontot miehet. Kissarunojaan en ole edes nähnyt, saati lukenut.
** Ryhmämme viisaammat laskivat, että ainakin Paavo Nurmi on sen alle juossut. Olympiavoittajistamme Norsukuiskaaja muisti Harri Larvan, joka tosin voitti 1500 m 1928 Amsterdamissa, mutta tuntui liian oudolta nimeltä kysyttäväksi. Vastasimme riskillä Nurmi, mutta oikea vastaus oli Tahko Pihkala, näköjään juoksi 1.58,1 Tukholmassa 1911.
*** Sehän oli Hurriganes. Paremmin jäi kyllä mieleen Joka kymmenes vuosi, joka taisi olla sitten b-puoli. Jostain 80-luvun alusta se single kai oli. Muistan Heikki Hellmanin levystä intoilleen aikoinaan. Hesarin kulttuuritoimitukseen siirtynyt herra vaikutti muinoin Treellä, oli jopati Tapio "DJ Madman" Korjuksen tilalla soittamassa levyjä YO-talolla, luonnollisesti taiteilijanimellä "DJ Hellman".
**** Hyi hyi. Ylitin mielestäni siinä rajan, sillä vaikka poika saa puolestani hihitellä peppua kuinka paljon haluaa, en halua suoraan kannustaa uskomaan, että tavanomaisissa ruumiinosissa tai niiden nimissä olisi isompaa ihmettelemistä.
EDIT: Sattui sellainen freudilainen slipsus, että kutsuin Norsutanssijaa vahingossa Norsukuiskaajaksi, koska hänen vieno äänensä usein kantaa vastauksia pohtiessa laajemmalle kuin kysyjän kajauttelu. Olen kehittänyt siitä pakkoreaktion, että sihauttelen hänelle "shh, shh" missä olosuhteissa vain, oli visa tai ei.

Tienristeys

Taapersin eilen musavisaan kantapaariin, minne olikin kertynyt jo rutkasti tuttuja naamoja. Ratkoivat hupaisaa aukeaman laajuista kuva-arvoitusten ryvästä, johon oli piilotettu kymmenien suomalaisten tv-ohjelmien nimiä vuosien varrelta, Aamulehden liitteestä se oli löytynyt.

Toverini Arto puolestaan vinkkasi sivuun katsomaan kuvaa hänen kamerastaan. Se oli niin riehakas, että vaatii pari asiaa pohjustukseksi.

Ensinnäkin vanhan bluesjäärän Robert Johnsonin (1911-38) legendassa kuuluisin osa hienojen kappaleiden ohella on se, että hänen väitetään kadonneen tuttavapiiristään ja palanneen vajaan vuoden päästä taitavana kitaristina, jonka valikoimaan kuului parikymmentä bluesin helmeä. Kuulemma Johnson kohtasi tienristeyksessä paholaisen, jolle myi sielunsa ja sai vastalahjaksi soittotaitonsa. Näitä yhteyksiä on haettu hänen kappaleistaankin, kuten Hellhound On My Trail tai Cross Road Blues, vaikka tuoreempi tutkimus on päätynyt arkisempiin tulkintoihin.

(Legendaan tarttui myös Walter Hillin elokuva Crossroads, jossa Ralph Macchio vaihtoi karaten bluesiin. Siinä oli aika säväkkä hyvän ja pahan kaksintaistelu tienristeyksessä, kitaroiden kaksintaistelussa paholaisena oli Steve Vai ja luulin Macchion vastaiskujen olevan Ry Cooderin työtä, mutta IMDB kertoo Vain soittaneen molemmat osuudet.)

Kuuluisana vertauskuvallisena tienristeyksenä on nähty sekin, josta serkukset Jimmy Lee Swaggart ja Jerry Lee Lewis lähtivät eri suuntiin. Swaggart ryhtyi kirkonmieheksi ja tv-saarnaajaksi, kun taas rokänrollin paholaismaiset rytmit ottivat vallan Lewisista, josta tuli The Killer, kaikkien aikojen hurjin rockpianisti. Nick Tosches kertoi erinomaisessa Lewis-elämäkerrassaan Hellfire (1982; Helvetin tuli, Love-kirjat 1985) taistelusta demoneja vastaan. Jim McBriden elokuva Great Balls Of Fire (1989) käsitteli Killerin ohella Swaggartin rinnakkaista polkua, jonka pyhyyttä sotkivat sitten seksiskandaalit 80-luvun lopulla.

Vaan kukapa olisi uskonut, että tämä vertauskuvallinen tienhaara on lihallistunut Tampereen Raholaan! Arto oli tutkivana historioitsijana, valppaana tarkkailijana ja hanakkana kuvaajana löytänyt todistuskappaleen pisteestä, josta Swaggart lähti vasempaan ja Jerry Lee oikeaan.


Taustamusiikiksi tälle merkittävälle löydölle sopisi hienosti:
Jerry Lee Lewis and His Pumpin' Piano: Great Balls Of Fire (1958?)

Näköjään juttua olisi helppo laajentaa monin tavoin, esimerkiksi sillä, että kuuluisia serkuksia oli kolme, Killerin ja Swaggartin lisäksi Mickey Gilley. Kolmen sisaren lapset olivat syntyneet vuoden sisään 1935-36, ja he oppivat soittamaan pianoa yhdessä jo kloppina.
Lewis ja Swaggart syntyivät Ferridayssa, Louisianassa, Gilley taas Mississippijoen toisella puolen Natchezissa, Mississipissä.

Jos kuvassa johto panee epäilemään, mitä kyltissä lukee, tässä on vielä kartalta ote samasta kohdasta.

Riippuliitoa senkillä

Piti eilen piipahtaa aamupuhteiksi kaupassa, mutta eihän se huvittanutkaan ennen kuin oli myöhäistä. Niinpä pyhien ruokavalio uhkaa olla aika arkinen, jos ei suklaata ja juomia lasketa. Eilen tein pääateriaksi lihapullaleipiä: ruispaloille voita, ketsuppia ja sinappia; eineslihapullat puolikkaiksi ja mustapippuria päälle; goudaa ja parmesaania; sitten uuniin noin 12 minuutiksi. Hyviä olivat, tölkki kaljaa ruokajuomaksi.

Tänään voisi panostaa hernerokkaan, pikanuudeleihin, omelettiin tai kenties johonkin ovelampaan pastaviritelmään. Ehkä tässä on taustalla äidin oivallus. Hän sai niin tarpeekseen vuosikymmenten mittaan suuren perheen jouluruokinnasta, että päästessään viimein viettämään omaan tahtiinsa joulua hän halusi keitellä itselleen kesäkeittoa.

Katselin eilen urakalla taas Simpsoneita, nyt oli vuorossa 8. kausi. Se taitaa kokonaisuutena olla jo keskinkertaisempaa kamaa kuin sarjan huippuvaiheet, jotka voisivat sijoittua kolmannen ja viidennen kauden välimaastoon. Tuostakin paketista löytyi silti helmiä, kuten Homerin psykedeeliset visiot guatemalalaisen hulluuspippurin nauttimisen jälkeen.

Lainasin boksin veljeltä, tästä on tulossa jo perinne. Toissajoulu taisi mennä häneltä lainattujen Frasier-boksien seurassa, vuosi sitten hommasin itse Seinfeldiä. Veli yllätti myös tyrkkäämällä lahjaksi pari musiikki-dvd:tä. Jon Lord with the Hoochie Coochie Men: Live at the Basement (2003) on vielä tutkimatta, mutta toinen tuplavideolevy iski lujaa eilen illalla: Stevie Ray Vaughan and Double Trouble: Live at Montreux 1982 & 1985.

SRV sytytti aikoinaan hetimiten, kun hänen levyjään tuli saataville, varmaankin vuonna 1983. Tuon dvd:n ykköslevyllä on vielä varhaisempi keikka heinäkuulta -82, missä Jackson Browne ja David Bowie innostuivat sällistä, joka ei ollut juuri Teksasin ulkopuolella käynyt. Brownen bändi järjesti kuulemma siellä yhteisjamit, jotka jatkuivat aamuun asti. Browne tarjosi studionsa käyttöön ilmaiseksi, mikä johti marraskuun sessioihin, joissa syntyi SRV:n eka albumi Texas Flood. Bowie puolestaan kutsui Stevie Rayn soittamaan omalle levylleen, mikä tuotti legendaariset soolot esimerkiksi hitteihin Let's Dance ja China Girl.

Klassikkokeikka siis, jolla bändi kuulostaa hyvin valmiilta ja päästelee täysillä. Sitä oudompaa on kuulla yleisön jakautuminen kahtia, vieläpä niin, että lopussa taputus on aika puolivillaista ja buuaus kuuluu selvästi. Ehkä tuossa on se hyvä puoli, että soundit ovat puhtoiset ja soittimet erottuvat, kun yleisö ei möykkää liikaa. Ilmavaa triokamaa vuonna 1982, mutta kun äijät palaavat sankareina 1985, soundit ovat jo tanakammat ja tylsemmät. (Yllä takakansi, josta saa klikkaamalla ehkä selvitettyä kappaleet.)

Erityisesti kiinnitti huomiota, että rumpali Chris Layton on kolme vuotta myöhemmin oikaissut komppia paalujuntan suuntaan. Eikä kosketinsoittaja Reese Wynans pääasiaan ihmeitä lisää, mutta SRV itse on toki hurjassa vedossa myös 1985. Vieraaksi lavalle kutsuttu Johnny Copeland sen sijaan täydentää kitarasoolollaan hienosti ainakin muhevaa kappaletta Cold Shot.

SRV ja Jimi Hendrix ovat ne sällit, joilla aina jaksaa ihastella rytmin käsittelyä, vaikka soolot karkaisivat minne. Väliin tuplatempoa kuin ohimennen. Siinä on minun korvaani suuri juttu, johon sellaiset valkoiset vonguttajat kuin esimerkiksi Eric Clapton, Gary Moore tai Carlos Santana ovat hukanneet otteen yrittäessään olla muka bluesia.

Ykköslevy Texas Flood palauttaa mieleen monenlaisia tarinoita. Köyhänä opiskelijana ostin sen vähän jälkijunassa, edullisena Kanadan-laitoksena, jossa oli outoa häikkää. Ykköskappale oli suursuosikkini, Love Struck Baby, mutta siinäkin kuulosti jossain kohdassa kuin heinäsirkka (eläin, ei onneksi se laulaja) olisi päässyt mikin ääreen. Opiskelutoveri Kalle kutsui sitä "harvinaiseksi sirityspainokseksi".

Aamulehdessä vaikuttava Matti Apunen meni levynkannen kanssa hattukauppaan ja kysyi samanlaista lierihattua kuin SRV:llä. Metallikoristeet kuvun ympärillä olivat muistaakseni erilaiset, mutta vaikutelma silti eläväinen.

Onkohan siitä tusinan vuotta, kun biljardikahvilassa törmäsin mieheen nimeltä Kevin Rowland, joka ei ollut se Dexy's Midnight Runnersin laulaja, vaan armoton SRV-fani. Hänen kanssaan tehtiin muinoin toivioretkiä sellaisiin paareihin, joiden jukebokseista pääsi kuuntelemaan Stevie Rayta, George Thorogoodia ja sen sellaista. Tai niin, vaati kai se tuntikausien karasessiot ennen kuin opimme tuntemaan tällaisia pimeitä puolia toisistamme.

EEEEDITH! Angelan yllyttämänä horjahdin katsomaan juutuubista, löytyykö hyvää näytettä. Kyllä vain, totta vieköön, parasta laatua:

SRV & Double Trouble: Love Struck Baby (Live at Montreux 1982)

Rummuissa siis Chris Layton, kulkee kuin eläin, ja bassossa Tommy Shannon, samat miehet kuin ykkösälpeellä ja pitkään sen jälkeenkin. Eka tuntemani SRV-taltio on live Austinista 1980, julkaistu nimellä In The Beginning, jossa oli eri basisti, näköjään Jackie Newhouse.

Tuo nimenomainen kappale on ollut esimerkkini siitä, miten rumpali voi rennon tarkalla rytmillä olla ikään kuin takana, melkein myöhässä, ja saada svengiä, lentoa ja meininkiä. New Orleansin sällit ovat siinä maailmankuuluja, mutta tuossa on minusta samaa ideaa, jota eurooppalaiset junttaajat harvoin löytävät.

Tuonkin esityksen päätteeksi kuuluu sitä väljähtänyttä taputusta ja sekaan buuausta. Ei sentään niin kuin StSandersin nerokkaan jatsahtavalla huumoripätkällä, jossa taputus on aika yksinäistä.

Anssi Kela shreds

Nuo shred-videot jäivät riivaamaan päätä, kun NYT-liitteen kautta innostunut samainen opiskelutoveri Kalle lähetti linkkiä toissaviikolla. Ehkä pahin oli Paco de Lucia, mutta kaikki StSandersin julkaisut juutuubissa olivat kiinnostavia ja omalla tavallaan murhaavia. Löytyvät helposti koko läjä sitä lähettäjän nimeä StSandersia klikkaamalla.

IIIIDITH loppuu tähän.

* * *

Kaikenlaisia jaarituksia. Veli oli tällännyt joulutervehdyksensä yhteyteen sarjakuvastripin, olisikohan tuo Fingerporin tekijän Pertti Jarlan kädenjälkiä.

Toivottavasti en tulkitse liikaa, kun ajattelen sen sisältävän veikeän viittauksen myös uusiin tuuliin kotimaisessa tupakkapolitiikassamme. Fingerpori on muuten pitkästä aikaa sarjakuva, josta tuntuu intoilevan moni tuttu ihminen. Minuun se huumori iskee lujaa, jo aiemmissa Karl-Barks-Stadtin tarinoissa oli erinomaisia oivalluksia ja sanaleikkejä.

Rekuperaation alkeet

Huh, perkele. Vähän railakkaampi työrupeama takana, enää pientä siivousta jäljellä ja uuden madon pujottamista koukkuun, jotta tammikuussa saisi taas puuhaa. Yksi lehti meni painoon eilen, toinen menee kai huomenna.


Tämmöinen ruotsalaisotsikko huvitti joinkin, varsinkin kun ajattelin "suoraa" käännöstä "Sensaatiomainen supernolla". Eikö tuo sopisi sarjakuvalehden nimeksi, vähän kuin vastaisku kaiken maailman "Hämmästyttäville Hämähäkkimiehille"?

Törmäsin meemiin, jossa pitää kertoa tuoreen kassakuitin sisältö, viimeksi kai Kulinaarimuruissa. Eilisistä ostoksista:

Katso mahdollisimman tuoretta kuittiasi ja kerro, mitä olet ostanut
Sandels olut 0,5l tlk 6-p
Karhu 0,33l tlk x2
Valio ykkösmaito 1l
Valio täysmaito 1l
Perinteine jogurt150g banaani
Perinteinen jog 150g päär-van
Oivariini 400g normsuol
Pirkka ruokakerma 2dl 10%
Tomaatti ulkomainen
Vaasan ruisreikäleipä 400g

Kerro tämän jälkeen kuitin päiväys ja kellonaika
15:16 18-12-2007

Kerro tuote jonka olisit halunnut ostaa
Ei syntynyt ihmeempiä mielitekoja. Juusto- ja kahvihyllyjen kohdilla lievää hinkua, mutta kumpaakin oli ihan tarpeeksi kaapeissa.

Bonuksena voin kertoa, että plussa-edut olivat 3,04 eli noin 15 prosenttia koko summasta, kerta Sandaalit olivat plussatarjouksessa ja voinkorvike kans.
Eipä tuossa paljon selitettävää ole, paitsi että karhut piti saada kylmänä ruokajuomaksi, kun uunissa pöhisi erittäin lupaava riisisörsseli päälläns neljä kanantissiä. Sandaalit taas ovat vierasvaraa, koska Biljardikuiskaaja kiikutti pari viikkoa sitten vastaavan päkin tänne välietapiksi, että voi töistä palatessa naukata tölkillisen. Ehdin kietaista ne jossain välissä kitusiin, tuolle voi käydä samoin. Jugurtit ovat poikaa odottamassa, saatan kyllä itsekin purkin joskus tempaista. Tarpeeksi pääaineksia oli kaapissa loppuviikoksi, tuo oli vain täydentävää toimintaa.

Mielenkiintoisempi tapaus oli se kanantissihässäkkä, minkä tuuppasin eilen uuniin, kun paineet alkoivat helpottaa. Neljä rintapalaa au naturell oli kaapissa, paistoin niihin nopsasti pannussa vähän pintaa. Lasipataan säveltelin tällaisia emmeitä mitä kaapista löytyi:
3 dl riisiä
5 valkosipulinkynttä puolikkaina
iso sipuli isohkoina paloina
1/2 paprikaa isohkoina paloina
2 luumua neljässä osassa
8 kirsikkatomaattia puolikkaina
50 g aurajuustoa
5 dl kanalientä
timjamia, basilikaa, sitruunapippuria
2 tl sambal oelekia

Sitten lihakset päälle, kanakimpaleille valelin soijakastiketta, reilusti limettimenmehua ja ripottelin pippuria. Ja uuniin, 200°.
Puolen tunnin päästä tarkistin. Lisäsin vettä, koska astia on vähän pieni ja riisit huusivat sitä. Veistelin tissien päälle pecorinoa kuorruttamaan. Vähensin onkaa 175 asteeseen, noin tunnin kohdalla panin uunin pois päältä.

Ainekset olivat niin lupaavat, että odottelin vesi kielellä, tai siis kauppareisun jälkeen karhu kielellä. Vaan eivätpä luoneet onnellista symbioosia nuo tarpeet. Kana oli mehevää, mutta ei imenyt erityisesti makuja altaan. Pekoriino oli kyllä kohillaan pinnassa, paljon maistuvampaa paahdettuna kuin kylmiltään. (Liiteristä kohdalle osunut Pecorino Sardo Maturo. Liian terveellistä, rasvaa vain 21% ja suolaa 1,4%.)
Riisisörsseli oli ihan kivaa syötävää sattumineen, mutta odotin paljon enemmän. Suolaa en käyttänyt sellaisenaan lainkaan, mutta ei vika ollut siinäkään, kanaliemi, aura, sitruunapippuri ja soija takasivat kyllä sen.

Onko joku sokea piste, mitä tuosta nimenomaisesti puuttuisi?

Ehkä on uskottava, että resepteissä on oma tolkkunsa sikäli, että itse kokeilemalla ei aika riitä jalostaa joka ruokalajia herkulliselle asteelle. Vaan täytyypä ensin tänään tarkistaa, jos se olisi yön aikana löytänyt todellisen karvansa, ennen kuin antaa lopullisen tuomion.

Vilkko sai mickgreenin

Ei jaksa Mikko Niskasen Sissit nyt napata, kun illalla on tiedossa räyhäkkäämpää sotakuvaa, nimittäin Taistelutovereita ja Kotkat kuuntelevat dvd-kerhossa. Niinpä aloin laitella ex tempore pikkujoululounasta: pannussa kuumenevat lanttulaatikko (taisi olla teidän äitien tekemää) ja kanaa Cordon Bleu (pirkkapakaste).

Tässä ehtii silti taivastella vanhaa kitarasankaria nimeltä Wilko Johnson. Äijän piti esiintyä viime viikolla Tullilla, mutta hän oli estynyt eikä lisäksi saapunut paikalle. Pari vuotta sitten näin hänet bändeineen YO-talolla, murskaavan hyvää kamaa. Melko luotettavalta taholta kuulin, että äijä oli jättänyt ylimääräiset lääkitykset poies, ei takahuoneessakaan suostunut nauttimaan kuin oliko se teetä, vissyä vai jaffaa. Jos linja on pitänyt, peruutus ei siis ehkä ole nk. karitapiot.
YO:lla tuijotin parin pitkän linjan rokherran seurassa naulittuna, kun Wilko veteli kaikki vanhat kataluutensa kitarasta ja basson varrella seikkaili vanha Blockheads-kurko Norman Watt-Roy. Olimme muistaakseni myytyjä itse kukin.

Viime perjantaina kaveri tuli pikkujoulujen jälkilöylyissä piipahtamaan ja riemuitsi siitä, että Wilko oli peruuttanut keikkansa, koska hällä ei olisi ollut paalua mennä katsomaan. Sen sijaan tämä vanha Feelgood-fani kaiveli juutuubilta esiin näytteitä, jotka virkistivät suuresti armanjakin nautiskeluamme hänen hopeanhohtoisesta taskumatistaan.

Ekassa näytteessä tuo tuore kokoonpano höyläsi alkupään Dr Feelgood -bravuuria, joka julkaistiin singlenä 1974 ja avasi myös debyyttiälpeen Down By The Jetty. Kannattaa Wilkon lisäksi kuulostella, mitä kaikkea Watt-Roy ehtii keksiä trioa kuljettavaa rytmiä hukkaamatta. Asiaa epäilemättä auttaa, että Wilko pitää aina huolen myös rytmistä, vaikka ravauttaisi soolonkin. Lava on isompi, muuten vanhojen jäärien meininki on lähellä YO-talon elämystä. Kuten toverini terhensi, eihän se Wilko mikään laulaja kyllä ole, eikä toisaalta hikikään haise pikkuruudulla.

Wilko Johnson Band: She Does It Right (live 2005)

Tästä tuli sujuva siirtymä toiseen Wilkon säveltämään alkuvaiheen singleen, jonka Dr Feelgood esittää ihan helevetin vakuuttavasti tv-ohjelmassa Old Grey Whistle Test. Kiinnitti huomiota, että britit ovat osanneet hoitaa soundit kuntoon tv-studiossa, sillä turhan usein pienessä tilassa paletti hajoaa, mikä tekee monesta tv-livestä aika turhan taltion. Ehkä sekin oli Unplugged-suosion perusteita, että kamarirockin sai soimaan paremmin.

Dr Feelgood: Roxette (tv-live 1975)

Tuosta toveri loikkasi ovelasti Policen ekaan (?) singleen Roxanne, koska olemme yrittäneet näitä paarinpöydässä yhdistää, malliin toisesta sanat ja toisesta sävel. En jaksa kaivaa sitä nyt esiin, mutta löytyi mainio 80-luvun pätkä, jossa Vilkko esittelee erikoista ja tehokasta soittotyyliään.

Wilko guitar method (1:50)

Tämä johtaa vääjäämättä Mick Greeniin, jonka Vilkko mainitsi oppi-isänään tyyliin soittaa rytmiä samalla kun livauttelee koukkujaan tai vetää soolon. En ole kummoinen livelevyjen fani, mutta Mick Green oli varmaan rankimmassa vedossaan The Piratesin livellä Out Of Their Skulls (1977). Siitä on julkaistu kunnon cd-painoskin, jossa on 39 bonuskappaletta – eli käytännössä kaikki muukin Piratesin 70-luvun tuotanto. Näköjään äijiltä on julkaistu hiljattain myös BBC Sessions 1976-78, joka voisi olla retevää kamaa. Tällainen pätkä löytyi juutuubilta, live ilmeisesti 70-luvun lopulta Dingwallsista.

Pirates: Lonesome Train

Kappale on poimittu Johnny Burnette & Rock'n'Roll Trion mahtavalta älpeeltä, mistä irtosi muutakin coveroitavaa. Mick Greenin ja Piratesin taustat johtavat 50/60-luvun aliarvostettuun brittiläiseen rockcomboon Johnny Kidd & The Piratesiin. Vaikka Shakin' All Over oli heitin ylivoimaisesti tunnetuin stykensä, mistään yhden hitin ihmeestä ei ollut kyse. Loistavia vetoja ovat esimerkiksi Please Don't Touch, Restless, Linda Lu, So What, I Can Tell ja… Dr Feelgood.

Niitä ovat monenlaiset Who't, Dr Feelgoodit, Motörheadit ja Seatsniffersit veivanneet.

Turmeltuja levynkansia

Olen kärsinyt syksyn mittaan motivaatioanemiasta, mikä Kervån apokalyptisistä blogimietteistä päätellen on osunut laajempaan laaksovaiheeseen Plokistanin ennen niin vehreillä kukkuloilla, vaikken usko kuuluvani joukkoliikkeeseen. Onpahan vain ollut köyheröisesti kirjoitettavaa, ja halut nakutella töiden ohella ovat olleet niin alamittaiset, että olen heittänyt ne takaisin jorpakkoon kasvamaan.

Viime viikolla sattui silmään, että Kasa oli löytänyt mielenkiintoisen kuvan, jonka Hasselblad-kamera vaati kierrokselle nettikuvastoon. Muistin oikein, että Elvis Costellon tokan albumin This Year's Model kannessa hänen aseenaan oli myös maineikas Hasseli. Eikä ihme, että muistin oikein, sillä en juuri muita klassikkokameramerkkejä tunnekaan. Rolleiflex tuli toisena mieleen, mutta sillä puljulla kuuluisin maalaiselle tunnistettava malli (kuvassa) oli amatööritermein "kaksipiippuinen".

Tuo Costellon kansi johdatti edelleen ihmettelemään, miten hienoja vaihtoehtoisia ideoita on viitsitty tärvellä levynkansitaiteessa, koska joku sovinnainen markkinamies on varmaan ajatellut, että tämähän on viallinen virhepainama.

Nimittäin Barney Bubblesin suunnittelemassa alkuperäisessä kannessa kohdistus on vedetty komeasti pieleen, jolloin artistin ja levyn nimestä ensimmäiset kirjaimet osuvat takakannen puolelle. Vastaavasti oikeaan reunaan tulee väripalkki, joka on normaalisti tarkoitettu vain painon värimäärittelyä varten, ei julkisesti esille.

Amerikkalaiset korjasivat tällaiset "virheet" ja valitsivat lisäksi minusta heikomman kuvan kanteen julkaistessaan levyn. Samalla he tärvelivät sisältöäkin, sillä loistava (I Don't Want To Go To) Chelsea ja päätöskappale Night Rally jätettiin pois levyltä, tilalle nostettiin tylsempi singlepiisi Radio Radio. Tältä näytti heidän kantensa:

Cd-painoksissa kohdistusvirhettä ei taida myöskään olla. Itse ostin levyn muistaakseni 1978 kesällä tuoreeltaan, ilmeisesti brittipainoksen, sillä muistan ihmetelleeni ja ihastelleeni Lvis Costellon väkevää virettä sekä hupsua väriraitaa kannen reunassa. Muistelen nähneeni myös painoksen, jossa taustan ruskea oli muuttunut oliivinvihreän suuntaan.

Barney Bubbles keksi lukuisia ylläriratkaisuja kansiin. Täten hänestä kertoilee museokeskus Vapriikin Covers-näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja Covers – levynkannet (Tapani Pennanen, 2006).
Sinänsä hupaisaa, että näyttelyssä ja kirjassa toinen Costello-kansi esiintyi siistittynä myöhempänä versiona. Get Happy!! nimittäin oli erikoisprojekti, kun Costello pakkasi vinyylilevylle 20 stykeä eli noin 50 minuuttia kamaa, jossa oli vahvoja viitteitä 60-luvun r&b-tuotantoon. (Määrä oli inhimillisesti katsoen liikaa soundipoliittisesti, sillä muistan sen kuulostaneen aika tumpulta, vaikka transistoriradiosoundia olisikin haettu. Pitäisi testata cd-laitokselta, josko levyyn olisi tullut lisää elämää ja laajemmat soundit.)
Bubbles teki henkeen sopivan retrokannen, jossa oli edessä ja takana levynkeskiön kohdalla "kulumat", vaaleat epämääräiset renkulat, kuin kannesta olisi hinkkaantunut värit pois käytössä. Nämä kulumat ovat kadonneet myöhemmistä painoksista, eikä idea tietysti täysillä toimisikaan cd-painoksessa.

Covers-näyttelyssä pisti tosiaan silmään, että kannen varsinainen juju ei ollut esillä, mutta toisaalta näyttelyn hauskoja puolia olikin katsella erilaisia versioita klassikkokansista. Nämä riemut ovat pitkälti mennyttä aikaa lp-levyjen suhteen, mutta eivät silti pelkkää nostalgiaa. Vaikka nykyisten köpelöiden muovikuorien sisältä ei jaksa tihrustella pieniä kansilipareita kuten ennen, eivät tällaiset poptaiteen helmet ole mihinkään kai kadonneet, kunhan hakevat uusia paikkoja iskeä silmille.

Kyä se sitä paiten jotenkin ilahduttaa, että on syntynyt pientä kulttibuumia, kun uusiakin levyjä näkee vinyylipainoksina, vaikka ostajakunta on kai valikoituneempaa, "more selective", kuten Spinal Tapilla, vaikka haastattelija kehtasi väittää suosion laskeneen.

Miehimysten vertailua

Lupailin tehdä myös äijäversion Angelan plokissa tavatuista meemiöistä. Jossain vaiheessa ehdin sen jo ruksia ja lyhyitä selvityksiä rustata, mutta unohdin siirtää sen tänne. Kiirekö tuolla, tuskin hanut ovat ehtineet mitenkään merkittävästi keikuttamaan vaakakuppeja tai muuten rupsahtamaan. Valitettavasti en osaa katsoa äijiä sillä silmällä, joten en ryhtynyt vertailemaan sexpackia, pakaroita, rintalihaksia tai meisselin pullistumaa. Eikä tämä siis oikeastaan ole Kumman kaa, kun en ketään näistä hinkua kerallani petihin.

Pakko kertoa vielä tähän käännöskukkasesta, joka osui silmään torstaina Murhasta tuli totta -jaksossa, jossa kuvattiin ilmeisesti Frendien tapaista ohjelmaa nimeltä Buds. Yksi kookas ja jämerä sälli porukasta kertoili, miten hänet oli bongattu sarjaan, jotenkin näin: "I was discovered in a jockey shorts ad." Käännösteksti oli veikeästi:
"Minut löydettiin ratsastushousumainoksesta."

Harvoin silmääni pistää vastaavia lipsuksia, ehkä siksi etten taida kovin tarkkaan lukea tekstejä, mutta tuo oli niin moukeva, että olisin ylpeä jos olisin keksinyt sen huumorkäännökseksi. Tuumailin itsekseni, että onneksi kundi ei sentään edustanut nyrkkeilijöitä tai Miksi-rintamia (boxers, Y-fronts). Ehkä naiskääntäjä ei ollut uppoutunut miesten kalsonkeihin, mutta nauratti ajatella sitä hemmoa a) jockeynä ja b) lyhytlahkeisissa ratsastushousuissa.
Voisin vielä terhentää, etten tarkoita irvailla, virheitä sattuu kun käännettävä karkaa alueelle, jota kääntäjä ei turhan hyvin tunne.

No niin, asiaan. Äärisubjektiivisia kommentteja niistä yhteyksistä, missä olen sattunut äijiin törmäämään.

{x} Brad Pitt
{ } Tom Cruise
Cruise on säväyttänyt suunnilleen kerran, Levinsonin Rain Manissa ihailtavan määrätietoisella epäsankariroolillaan, menettelee myös Kubrickin Eyes Wide Shutissa. Pitt on silti helpompi sulattaa, koska Cruisen egomaanisuus ärsyttää ja vähän pelottaakin.

{ } Jone Nikula
{x} Jouni Hynynen
Vaivaudun enemmän Nikulan poseerauksesta, kumpikaan ei juuri kiinnosta.

{x} Anthony Hopkins
{ } Jack Nicholson
Kovaa kaliiperia. Nicholson voi parhaimmillaan säväyttää enemmän, kuten vaikkapa Polanskin Chinatownissa, mutta hänen reuhaamistaan on nähnyt vähän liikaa. Hopkins on ässä hienovireisemmin ladatuissa rooleissa, kuten Lecterinä tai siinä mikäs se olikaan… Remains of the Day, kenties?

{ } Matti Vanhanen
{x} Tony Blair
Toista on kiusallista katsella, toinen edes esiintyy sulavasti, vaikken fani olekaan.

{ } Jörn Donner
{x} Jouko Turkka
Kyä Donnerkin on munsta kova jamppa, mutta Turkan Aiheita on niin järäyttävä kirja, että harva on vastaavaan venynyt. Takavuosina myös Donnerin Angela-sarja piti lukea läpi, sekin laajensi näkökulmiani, koska viime vuosisadan alkupuoliskon suomenruotsalainen ökykulttuuri oli niin vierasta.

{x} Ray Liotta
{ } Joaquin Phoenix
Kummallakin on outo, pistävä katse. Liottalta olen nähnyt kiinnostavampia rooleja, monessakin mafiahenkisessä elokuvassa.

{ } Sakari Kuosmanen
{x} Hector
Vaikka Hector olisi tehnyt pelkästään ekan albuminsa Nostalgia, pitäisin häntä aika kurkona. Taitava käsittelemään melodiaa, Bergströmit sovittivat alkupään juttuja hienosti. Mielenkiinto alkoi herpaantua jo 70-luvun lopulla, mutta helvatan hyvän bändin ansiosta myöhempi tuplalive Eräänä iltana oli rattoisaa kuultavaa paarin voimasoitossa.

{ } Keanu Reeves
{x} Johnny Depp
Keinu nauratti jossain vanhemmissa Bill & Ted -jutuissa ja sopi hyvin Matrixin kiiltokuvarooliin, mutta Depp taas on ehdotonta eliittiä monipuolisuudessaan.

{x} Ewan McGregor
{ } Ben Affleck
McGregor on luonnikas ja persoonallinen minun silmääni, Affleck taas tuttu vain ihan kivoista buddy-rooleista.

{ } Jon Bon Jovi
{x} Bruce Springsteen
Bongiovi esitti pari kohtalaista hittiä muinoin ja oli hauska Conanissa "insult dogin" käsittelyssä. Bruce on aika paljon kovempaa sarjaa.

{x} Ville Valo
{ } Lauri Tähkä
En ole kummankaan fani, kai HIM on tehnyt muutaman paremman ja omaperäisemmän piisin.

{x} Jim Morrison
{ } Mick Jagger
Kumihuuleen olen väsynyt kauan sitten, Morrison älysi kuolla ajoissa. Doors teki vahvan sarjan albumeita, Rollareilta pidän eniten Brian Jonesin aikakaudesta 60-luvulla, koska siinä on yrittämisen intoa.

{ } Mike Monroe
{x} Andy McCoy
Hanoi Rocks on etupäässä riipinyt korvaa, Monroen laulutyylinkin takia, mutta Andy virkistää ajoin kitarallaan.

{ } Bruce Willis
{x} George Clooney
Willis sopii hyvin valittuihin toimintarooleihin, mutta Clooney on kova jätkä paitsi O Brother Where Art Thou -roolinsa takia, myös ohjaustensa ansiosta. Salaisen agentin tunnustukset oli niin hyvä, että pitäisi vihdoin hommata myös se Good Night And Good Luck.

{ } Jope Ruonansuu
{x} Mikko Kivinen
Sopivissa hönötiloissa Jope on voinut hymähdyttää, esimerkiksi Kuinka paljon mahtuu pieneen Hi-aceen. Kivinen on innostanut pitemmällä kaavalla, esimerkiksi Nyhjää tyhjästä -sarjassa improvisoidulla sananparrella "Olipas lyhykäänen sait-sii'inki, sano renki kun kaivoon tippus." Alkaa hänkin kyllä ärsyttää suuresti, jos jatkaa pitkään limpsakoneen mainostamista.

{x} Sauli Niinistö
{ } Ilkka Kanerva
Kumpaakaan en äänestäisi, ja vastakkainasettelun aika on ohi, mutta Sale sovitti vähän esittelemällä Oscar Wilden Dorian Grayta.

{x} Lauri Ylönen
{ } Jimi Pääkallo
Hmmm, Pääkallo viihdytti elokuvassa Pitkä kuuma kesä (?), mutta THE Rasmukselta olen kuullut pari toimivaa powerpophittiä.

{x} Ville Virtanen
{ } Jussi Lampi
Turo on pakko valita: "Muista Leena Rehumäki!" Virtanen vaikutti sangen asialliselta myös poliisina jossain murhasarjassa.

{x} Orlando Bloom
{ } Jared Leto
Ei ole kontakia kumpaankaan, Bloomin naamasta tulee edes aavistus mieleen.

{ } Tobey Maguire
{x} Leonardo DiCaprio
Maguiren muistan Oman elämänsä sankarina, Seabiscuitista (ei sentään Seabiscuitina) ja Hämiksenä, mutta Leo sytytti enemmän esimerkiksi elokuvassa Ota kiinni jos saat.

{ } Kari-Pekka Toivonen
{x} Antti Reini
Eivät ole tehneet lähtemätöntä vaikutusta kumpikaan, luotan Angelan valintaan.

{ } Santeri Kinnunen
{x} Samuli Edelmann
Pitää valita kahdesta pahasta, koska näistä tulee ensin soheltaminen ja muka-tekeminen mieleen, varmaan heidän sketsisarjansa takia. Jos Edelmann ei olisi vetänyt niin övereiksi julkikuvaansa taannoin, voisin pitää jostain hänen töistään.

{x} Patrick Swayze
{ } Kurt Russell
Loistavaa, saa valita huumorivalion, jota siskoni on kutsunut Sveissariksi. Vähän kuin köyhän miehen Hasselhoff, eikö? Minulla campin valioihin kuuluu Road House – kuuma kapakka, sitä ei pelasta millään edes Jeff Healey Band.

{ } Al Pacino
{x} Robert De Niro
Turhan häijy valita, mutta olkoon ratkaiseva tekijä De Niron rooli Jackie Brownissa. Se on niin vakuuttavaa puolijauhoisuutta.

{ } Teemu Lehtilä
{x} Juha Veijonen
Lehtilää en muista tähän hätään, menköön Veijonen, joka on ookoo erilaisissa ketkun rooleissa.

{x} Andy Garcia
{ } Alec Baldwin
Garciassa on ollut minusta vanhanaikaisen elokuvasankarin säihkettä.

{ } Kevin Costner
{x} Richard Gere
Costner on hankkinut ehkä parempia rooleja, mutta Gere painui mieleen jo aikoinaan: Mr Goodbar, American Gigolo ja erityisesti McBriden Polte veressä (Breathless), josta olin hyvin otettu, vaikka sitä vähäteltiin Godardin A bout de soufflen laimennoksena.

{x} John Malkovich
{ } Jeremy Irons
Malkovich on suursuosikkejani, esimerkiksi leffoissa Valheet ja viettelijät, Tulilinjalla ja Being John Malkovich. Ironsiakin on kyllä mukava katsella Menneessä maailmassa. Hän on pääosassa myös kömpelössä vitsissäni: "Wife fixes the car and Jeremy Irons."

{ } Robert Redford
{x} Paul Newman
Redford on tehnyt monta komiaa elokuvaa, mutta Newman oli Rossenin klassikossa Suurkaupungin hait ja palasi biljardikentille Scorsesen semi-jatko-osassa Color of Money. Mahtavan mittava ura kummallakin, ei voi jyvittää. Kumpikas niitä munia ahmikaan?

{x} Liam Neeson
{ } Ralph Fiennes
Neeson on vähän brutaalimpi, iskee sen takia paremmin. Molemmat laatuäijiä minun silmääni.

{ } Hugh Jackman
{x} Jude Law
Law on turhan kiiltokuvapoika, mutta komia tapettava Ripleylle. Jackmanin taidan tuntea vain Wolverinena ja Conanin vieraana.

{x} Matt Damon
{ } Peter Krause
Damonilla on paljon hyviä elokuvia, pärjää minusta jopa Bourne- eli Medusa-sarjassa, vaikka golfmoguli piti häntä siinä epäuskottavana. Rounders, Ripley, Good Will Hunting… hyviä on oikeasti paljon. Mitäs tuo Krause onkaan tehnyt?

{ } Jukka Puotila
{x} Pirkka-Pekka Petelius
Puotila säväytti muinoin vieraillessaan esittämässä lyhyinä pätkinä Jörn Donneria, Spedeä ja muita. Oli kaamea virhe yrittää koota niistä pitkä huumorisarja, vaikka hän erittäin taitava imitaation alalla onkin. Petelius varmisti voiton jo Velipuolikuun ja Mutapainin aikoihin, vaikka onkin välillä ylikuormittanut vanhaa mainetta.

{x} David Hasselhoff
{ } Matti Nykänen
Aito ja alkuperäinenkin oli täällä! Ritari Ässät ja Babewatchit on uusittava joka vuosi! Tuo jälkimmäinen ei nykyvireessään niin piristä.

{ }Mikko Leppilampi
{x} Peter Franzen
Epä*-Mannerheimin elokuvia olen nähnyt vähän, en osaa punnita, mutta ainakin Franzen on tehnyt pätevän ja monipuolisen vaikutelman.
(*Asiantunteva lukija Minja korjasi, että väärää Mikkoa syytin Mannerheimiksi. Tsori! Naama oli muistissa, luulisin, mutta tuleva rooli meni robinvanpersielleen. Nousiainen tieteski oli se Marskiksi valittu.)

{ } Pierce Brosnan
{x} Daniel Craig
Brosnan oli kankean eloton Bond, enkä muitakaan sykähdyttäviä rooleja ole nähnyt, joten toiveikkaasti valitsen Craigin, vaikka uusi Casino Royale on näkemättä. Kuvien ja lyhyiden mainospätkien perusteella äijässä on häjyä otetta.

Tosi kiinnostavaa, vai häh?

Ottaisin tämän, tämän ja tämän

Jaahampsis, Angela niin vetoavasti yllytti tekemään Kumman kaa -meeminsä, että pitää ryhtyä sulattelun jälkeen toimeen. Kiperiä kohtia oli useita, joko niin että molemmat viehättävät tai ettei kummastakaan saa vertauskuvallista suu- tai näppituntumaa. Otan linjaksi röyhkeästi, että kun molemmat kutsuisivat sängyltä vaihdettuaan jotain mukavampaa päälleen, valitsen kummalle antaisin kunnian vetää vielä mukavampaa päälleen.

Lyhyet selitykset ovat paikallaan. Teen samalla sinunkaupat ja käytän etunimiä, anteeksi vain omavaltaista tungettelua. (Se on toisaalta pientä noiden premissien jälkeen. Millainen Tanja mahtoi olla premissinä?)

{ } Sigourney Weaver
{x} Isabella Rossellini
Varhaisaikuisena koin Sigourneynkin vetovoiman, varsinkin SNL-sketsissä, jossa pilkattiin Alien-ratkaisua riisua hänet aina teepaitasilleen ilman liivejä, mutta Isabellassa on harvinaista salaperäistä taikaa, minkä tietenkin liian monet mainokset turmelivat.

{ } Kata Kärkkäinen
{x} Laura Malmivaara
Kata olisi heistä lähempänä pygmin mittoja, mutta Lauraa sattuu pukemaan pitkä ryhdikkyys minuun vetoavasti.

{ } Eva Longoria
{x} Angelina Jolie
Angelinaa ei aina erota huultensa takaa ja Eva taas on liian teollisen näköinen. En tiedä, molemmat kauniita, mutten ole ihan varma, onko heillä esimerkiksi ruumiintoimintoja lain.

{ } Anneli Saaristo
{x} Ulla Tapaninen
Harvinaisen kiperä kohta, sillä Annelin laulama "tyhjät sanat kolisivat kivinä laaksoon" ilahduttaa pollajukeboksissa, mutta toisaalta hänen kantavaa riitelyään ei ollut yhtä kiva kuunnella Pinellan terassilla Turussa ammoin. Ehkä Ulla olisi vekampi.

{x} Uma Thurman
{ } Nicole Kidman
Ei epäilystä, Umasta olen pitänyt vuosikymmeniä, olisiko eka salatapaamisemme ollut Gilliamin Paroni von Münchhausen tai Frearsin Valheet ja viettelijät. Nicole on monipuolinen näyttelijä, mutta ulkonäkönsä puolesta vetoaa yhtä paljon kuin kaunis nukke.

{ } Leena Harkimo
{x} Kirsi Piha
Leenankin viileä, asiallinen kauneus viehättää, mutta Kirsi vielä enemmän, erityisesti kirjablogissaan osoittamansa harrastuksen vuoksi. Sitä on ilo seurata.

{ } Jessica Simpson
{x} Christina Aquilera
Huitukoita molemmat, Jessicasta tulee ikävämpiä mielikuvia.

{x} Maria Guzenina
{ } Tanja Saarela
Marian katseessa ja persoonallisissa piirteissä on jotain kiinnostavaa. Tanja näyttää yhä missiltä, siis vähän epäihmiseltä, vaikka oli varmaan kauniimpaa kastia heistä.

{ } Victoria Beckham
{x} Niina Herala
Victoria on tuote, jota en ostaisi. Niinasta en osaa sanoa oikein juuta, en jaata.

{ } Pirre (Eija Vilpas)
{x} Hansu (Riitta Havukainen)
Fakta homman vanhoissa jaksoissa ovat molemmat huikeita, mutta arkisemmissa yhteyksissä heistä vetoaa Riitta selvästi enemmän.

{ } Lena Olin
{x} Geena Davis
Toisen sukunimi on suomen kieltä, toisen ex-mies taas on ex-suomalainen. Lenaan ei ole kummempaa kontaktia, Geenasta olen monessa elokuvassa tykännyt, jopa muinaisessa Tootsien pikkuroolissa.

{ } Erja Häkkinen
{x} Outi Mäenpää
Erja vaikuttaa jotenkin kolkolta ja etäiseltä, Outilta on nähnyt jonkun hyvän roolityön.

{x} Irina Björklund
{ } Miia Nuutila
En muista tähän hätään Miiaa, joten Irina pyyhkäisee ohi monilla kiinnostavilla elokuvaesiintymisillään.

{x} Julia Roberts
{ } Sarah Jessica Parker
Jaa-a, Julia iski aika tymäkästi muinoin Pretty Woman -elokuvassa. Vähin Erin Brockowich oli kans ihan kiva. Sinkkuelämää olen kans kattellut yllättävän paljon, muttei Carrie siinä eniten eroottisena hahmona säväytä.

{x} Kiira Korpi
{ } Eva Wahlström
Nuoria tyttösiä, en osaa ajatella naisina, mutta suositaan nyt tomperelaista. Sitä paiten, olen haaveillut tilannetta, että neiti Korven poikaystävälle joku huutaisi "Kiiras tuli!" (Mieluiten ehkä intiimissä tilanteessa neiti itse.)

{x} Hillary Clinton
{ } Päivi Lipponen
Hui sentään, ei mitään Päiviä vastaan, mutta olisihan aito ballbuster hauska kohdata.

{x} Susanna Sievinen
{ } Susanna Kuronen
Mahdotonta. Orkesteri, Ruusus-jenkkaa!

{x} Lisa Marie Presley
{ } Céline Dion
Mahtava fantasia, jos pääsisi Frank Drebinin sandaaleihin ja saisi soimaan Herman's Hermitsin styken I'm Into Something Good, niin voisin kirmailla Elviksen lesken kanssa. Ai niin, tuo on tytär, saako vaihtaa äitiin? Nice beaver!

{ } Kaija Koo
{x} Anna Hanski
Jaa miksi? Ehkä Kesäviinin ja parin muun mukavan rallatuksen takia.

{x} Arja Alho
{ } Angela Merkel
Suosin kotimaista. Ei kai tämä Arja kehuskellut aprikoosillaan? Se vähän pelottaisi.

{ } Aira Samulin
{x} Tarja Halonen
Pressan kaa en oo koskaan ennen ollu.

{ } Demi Moore
{x} Jennifer Aniston
Nyt pitää tunnustaa se motiiveista kenties ilkutuin, elikkäs ryntäät. Demi viehätti nuorena ja luonnollisena, mistä onkin paaaaljon aikaa, kun taas Jenniferin kolmiulotteisuus hätkäyttää yhä.

{x} Kristiina Halkola
{ } Katri-Helena
Ostin Krrr*… Halkolan varhaisalbumin kummitytöllekin lahjaksi, koska siinä on loistavaa Chydenius-kamaa. Olikohan se Jos rakastat? Kantri-Helena on hupaisa tapaus hänkin, mutta ei vetoa. Kuka uskaltaisi astua Panu Rajalan merkkaamalle reviirille?

{x} Naomi Campbell
{ } Claudia Schiffer
En piittaa ökymalleista, mutta mitä tummempi iho, sen vähemmän poseeraus ehkä kiusaa. Joo, koska ne on kaikki samannäköisiä.

{ } Sofi Oksanen
{x} Leena Lehtolainen
Sohviin kammetessa tulee usein selkä kipeäksi, koska olen niin pitkä. Neitosesta en taas tiä pal mitään, mutta valitsen Leenan, koska hän pitää ramopunkista ja olen viihtynyt kirjojensakin parissa.

{x} Salma Hayek
{ } Pamela Anderson
Pamela oli kuulemma kaunis ennen leikkauksia, mutta nykyään on pelottava. Hayekin pikanoppaa kutsun nimellä Salman Rushdie. Pilasi paljon, että näin elokuvan Frida, mutta silti.

{x} Madonna
{ } Melanie Griffith
Melonista olen tykännyt monessa elokuvassa, varsinkin mikkihiiripiipityksestään nuorempana. Madonna taas on vetänyt sellaisia övereitä, että on tuntunut rasittavaltakin monesti. Valitsen vanhojen hittien, sanotaanko Immaculate Collectionin pohjalta.

{ } Sandra Bullock
{x} Gwyneth Paltrow
Anteek Sandra, että hylkään, mutta Gwynethiä elokuvassa Rakastunut Shakespeare on vaikea ohittaa. Gwynethiä on myös kiva taivutella: Gwynethkö on valintasi? Gwynethpä Gwyneth.

{ } Agnetha Fältskog
{x} Anni-Frid "Frida" Lyngstad
Hee hee, tätä piti miettiä jo ennen kuin opin tumputtamaan tai pääsin lukioon, kumpi nyt tulikaan ensin. Pidän vanhat asemat: Frida. (Vaikeampaa olisi, jos tässä olisi toisena Charlien enkeleistä se vähän pienempit*ss*nen, siis porukan älykkö.)

{ } Halle Berry
{x} Penélope Cruz
Halle on kyllä hekumallinen, mutta Penelopen sarja espanjalaisia elokuvia vie heittämällä ohi.

Huh, loppuivathan ne sentään! En uskaltanut hakea kuvia valintojen tueksi, koska selaimessani ei ole mitään aikuissuodatinta. Tämähän olisi kestänyt pian koko yön…

* Halkolan kohdalla piti tehdä poikkeus, ei irronnut etunimi. Syitä en arvaa eritellä.

Folkkia, Flemingiä ja phlegmaattisuutta

Juukeli, heräsin tänään sulavasti seiskalta. Olin suihkun ja kahvinkeiton jälkeen kasilta valmis jatkamaan töitä, mutta luiskahdin vilkaisemaan perusteettomasti ylenkatsomaani Plokistania samalla, kun tsekkasin onko muulla virtuaalimaailmalla tärkeää uutta annettavaa. Kyllä se on nähdäkseni Paholaiskylpyankan ja flunssansa vastuulla, että innostuin Bob Flemingin pienestä kutinasta kurkussa, koska itse olen vastuuton, suorastaan syyntakeeton lurjus.

Unohduin juutuubiin varmaan tunniksi, koska tuleehan jokaisesta hauskasta löydöstä mieleen pari muuta. Pohjustan paria näytettäni sillä, että pidin 70-luvulla useista brittiläisistä folkhenkisistä bändeistä, joista esimerkiksi Lindisfarnen Lady Eleanor olisi mahtavaa kuulla raikkaassa alkuperäisasussaan, mutta sitä juutuubi ei tarjoillut.

Sen sijaan löysin varsinaisesti etsimäni Steeleye Spanin esityksen useampanakin versiona. Promovideokin (1975) oli tarjolla, mutta minua herkisti Maddy Priorin kirkkaan notkea ääni enemmän lastenohjelmassa esitetyssä versiossa, joka näyttäisi live olevan.

Steeleye Span: All Around My Hat (Crackerjack 1976)

Tuo on pakollista katsottavaa, jos haluaa saada kunnon kiksit Bob Flemingin ystävineen tekemän levyn mainospätkästä, sillä onkos se Jed, joka esittää samasta kappaleesta näytteen, hiukan miehekkäämmällä otteella ja aksentoinnilla, mutta soljuvasti hänkin.

Bob Fleming's Country Favourites

Edelleen herätti mielenkiintoa, että tästä potpurrista löytyi pitempi näyttämöversio. Olisikohan kellään tietoa, onko Fast Show'n liveiltamaa näytetty telsussa tai tuotu tyrkylle dvd:nä? Ei tämä leike ihan ässä ollut, mutta äijillä näyttää olevan siinä määrin hauskaa, että se kiinnostaisi nähdä.

Bob Fleming & co live

Monty Python oli huippuvireessä 70-luvulla myös livenä, kuten todistavat elokuva Live at the Hollywood Bowl ja äänitallenne Live at the Drury Lane, joka julkaistiin ainakin* vinyylinä sekä kasettina, minkä kaapaisin muinoin mukaan Lontoosta. (Missähän sekin on nyt?) Sikäli voi haaveilla, että myös Ruuvit löysällä -porukka voisi todistaa taitonsa lavallakin.

Ovathan he hulvattoman eteviä. Viime kuukausina paarissa on tullut useamman kerran esiin taiteilija Johnny, jonka ajatus karkaa kesken luonnostelun. Hänen askelluksensa, äänenpainonsa ja purkauksensa tuottavat syviä elämyksia, millähän oppisi liikkumaan samalla tavalla?

Nice painter Johnny

Fast Show: Black

Hjuu, taidan palata töiden pariin… vaikka tekisi mieli lisätä vielä linkkejä esimerkiksi ylivertaiseen snooker-sketsiin, jossa saa kyytiä itse Steve Davis vieläpä Shaftin tahdissa, tai The Unpronouncables -pätkiin.

* Linkin takana wiki paljastaa, että albumi on julkaistu myös cd-muodossa.

Paljastuskirja nyt

Sijaistoimintojen aatelia. Piti tehdä ihan muita hommia pikaisesti koneella ja sitten lähteä tiskaamaan, mutta ei taida ehtiä enää, kerta unohduin vastailemaan meemiin, joka on kiertänyt jo laajan joukon suosikkiplokejani. Viimeksi näin sen minulle uudessa tuttavuudessa nimeltä Lohi aseenaan. Niettä kiitos kimmokkeesta.

Take it away, Eric the Orchestra leader!

1. Tiedätkö ketään, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla?
Lukuisia. Nippu sisaruksia, vanhempani ja eräs kerhokin käyttää niitä.
2. Tiedätkö ketään, jolla on sama syntymäpäivä kuin sinulla?
En samalta vuodelta, mutta esmes NHL-pelaaja Rick Nash taitaa jakaa synttäripäivän.
3. Jos saisit olla yhden päivän ajan kuka tahansa henkilö maailmassa, kuka olisit?
Voiko tästä enää parantaa? Ei vais, vaihtelun vuoksi voisi olla erirotuinen nainen ihan eri oloissa… vaikka Condoleezza Rice. Lukisin Ilen viestit ensitöikseni.
4. Olisitko valmis lunttaamaan kokeessa, jos tietäisit, ettet jää kiinni?

En haluaisi. Kokeissa, testeissä ja visoissa haluan periaatteessa vain nähdä millainen tulos tulee, olkoon hyvä tai huono. Joskus liha voi toki olla heikko.
5. Ota päiväkirjastasi (jos sinulla sellainen on) esille sivu 6 ja kirjoita tähän pätkä, joka kuvaa sinua, elämääsi tai ajatusmaailmaasi parhaiten?

Ei ole, en jaksa keksiä korviketta.
6. Mitä kappaletta kuuntelet parhaillaan tai minkä kappaleen kuulit viimeksi?

Hmmm… illalla elokuvassa toistui Screamin' Jay Hawkinsin järäyttävä I Put A Spell On You.
7. Mikä on sinusta lähin esine tietokonetta tai sen osia lukuun ottamatta?

Tuossa on vesituoppi, kyniä, pari sanakirjaa ja nippu laskuja.
8. Mitä näet, kun katsot (juuri nyt) oikealle takaviistoon?

Sängyn ja sen takana kirjahyllyn.
9. Käytätkö/käyttäisitkö mieluummin piilolinssejä vai tavallisia silmälaseja? Miksi?

Laseihin on tottunut, kyllä ne kelpaavat.
10. Onko kivempi antaa vai saada lahjoja? (rehellinen vastaus!)
Hauskinta on antaa pojalle lahjoja, mutta täsmäosumien saaminen toki innostaa. Ja pojan itetekemät ovat ylivoimaa.
11. Mihin kilpailuun osallistuisit näistä mieluiten: Idols, Haluatko miljonääriksi?, vai Big Brother? Uskoisitko pärjääväsi näistä jossain hyvin?
Haluatko miljonääriksi? on ainoa, mitä voin edes kuvitella. Kotisohvalla pärjäisin, mutta telsussa menisin kai puihin.
12. Mistä hinnasta suostuisit ajamaan pääsi kaljuksi?
Luonto hoitaa sen hiljalleen, mutta vaikka toimintatonnilla voisin luopua näistä jämistä.
13. Syötkö/söisitkö mieluummin etanoita vai mustekalaa?
Hmmm, varmaan etanoita, koska mustekalaa olen saanut vain kumimaisessa olomuodossa olemattoman makuisena.
14. Tulet kouluun ja huomaat, että tänään on koe, jonka luulit olevan huomenna ja johon et ole lukenut lainkaan. Mitä teet?
Tuttu tilanne muinaisvuosiltani, ettei ole valmistautunut lainkaan. Pokerilla kimppuun.
15. Avaatko banaanin ylhäältä (se osa, mistä se on tertussa kiinni) vai alhaalta?
Tertun oma asia… eikäkö ylhäältä.
16. Ottaisitko lävistyksen mieluummin kieleen vai napaan?
Ei houkuta yhtään, napa kirpaisee vähemmän ajatuksena.

17. Oletko koskaan juossut liukuportaita väärään suuntaan?
Kloppina se kuului pakollisiin riitteihin.
18. Milloin ja miksi itkit viimeksi?
Ei haisua, siitä lie kuukausia, kenties vuosia.
19. Jos joutuisit luopumaan jostain aistista (näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto-), mistä luopuisit?
En tiedä olisiko maku vai haju tärkeämpi, että osaa varoa pilaantunutta. Vastaan maku, haju varoittaa muistakin asioista.
20. Entä mistä aistista luopuisit kaikkein viimeisimpänä?

Tunto. Elämä olisi vaikeaa ja vaarallista, jos voisi saada puukon selkään tai auto voisi ajaa jalan päältä, eikä huomaisi mitään. Aika moni nautinto kalpenisi myös olemattomiin.
21. Oletko ikinä ollut ihastunut/rakastunut opettajaasi?
Tuskin olen. Yliopistossa joku on voinut viehättää, mutten muista haaveilleeni enempää.
22. Käveletkö/ajatko yleensä päin punaisia?

Hyvin harvoin. Jos kadut ovat tyhjiä, niin silloin.
23. Puhutko tai laulatko itseksesi usein?
Kyllä, volyymikin vaihtelee kuiskailusta täysiin palkeisiin. Erityisen pikantti tapa on kiroilla huutaen, ehkä löydän sisältäni vielä pikku Touretten.
24. Haluatko kassalla ensin kolikot ja kuitin/setelit siihen päälle, vai ensin kuitin/setelit ja kolikot siihen päälle?
Koura on iso, kunhan mahtuvat siihen kerralla.
25. Kuinka monella kielellä osaat sanoa "minä rakastan sinua"?
Uskottavasti en ehkä yhdelläkään, mutta sanoja tulee mieleen ainakin 6-7 kielestä.
26. Mitä kuivaat ensimmäisenä, kun tulet suihkusta?
Yleissääntö pätee: iso pää edellä.
27. Oletko ikinä uinut alasti?
Totta munassa, uimahallissakin joskus.
28. Minkä osan luet sanomalehdestä mieluiten?
Riippuu pitkälti lehdestä. Takavuosina yksi hämärä suosikki oli Hesarin palsta Kysy Kirstiltä. Iltapäivälipareista urheilusivut, koska muu voi olla mitä vain huttua.
29. Mihin ulkonäkösi piirteeseen olet erityisen tyytyväinen?
Äh, tavallisuuteen. Ajoin pituuteen, siis että pää keikkuu korkealla.
30. Oletko ikinä ollut koulussa/töissä krapulassa?
Kyllä olen. Voisin nokittaa, että joskus jopa hiukan nenässä.
31. Jos tv:ssä esitettäisiin suorana lähetyksenä julkinen teloitus, katsoisitko sen?
Ei houkuta, mutta en tiedä. Sosiologisena havainnointina voisi kiinnostaa.
32. Olisitko valmis tappamaan viattoman ihmisen, jos sen avulla nälänhätä poistuisi maailmasta?
Niin tolkuton premissi, etten osaa ottaa todesta. En ole valmis tappamaan edes viallisia.
33. Jos sinulle tulee aikaisena kouluaamuna kiire ja joudut jättämään joko meikkaamisen tai aamupalan väliin, kumman jätät?
Mitä muistelen aikaisia kouluaamuja, niin ei tehnyt tiukkaakaan jättää väliin sekä aamupala että meikkaaminen. Mieluummin tämä jälkimmäinen.
34. Valitse jokin lempi-tv-sarjoistasi. Ketä sen hahmoa muistutat eniten?
Seinfeldia olen kelannut läpi taas viimeksi, mutta tyyppeihin ei voi samastua. Jos joku, haluaisin olla enemmän kuin Kramer.
35. Mitä näistä teet mieluiten: tiskaat, imuroit vai peset lattioita?
Sopivan zeniläisessä olotilassa tiskaaminen palkitsee parhaiten. Kiireessä ja pakolla kaikki ärsyttävät. Imurin ääni on rasittava.
36. Mitkä ovat huoneesi hallitsevimmat värit? Ovatko ne lempivärejäsi?
Heh! Mulla on violentti vyö feng shuissa, mutta vaatii meedion kertomaan lempi- tai hallitsevia värejä.
37. Ovatko jalkasi juuri nyt ristittynä, istutko niiden päällä vai miten ne ovat?
Tällä hetkellä vasen on normaalisti taitettuna ja oikea polkee vähän jännittyneenä.
38. Jos saat matikan kokeista kasin, miten reagoit?
Hyvää keskitasoa se on, muistelen. Yläasteella haarukkani oli noin 9-10, mutta lukiossa vähän isompi 4–10. Ei aina ehtinyt tutustua uuteen aiheeseen, kun jo pukkasi koetta.
39. Mitä elokuvaa/tv-ohjelmaa katsoessasi olet itkenyt?
Aika moni ohjelma itkettää nykyjällänsä. Katsonpa lehdestä pahimpia: E! Entertainment, Tartu Mikkiin!, Huuma, Big Brother… nämä ovat vain pari esimerkkiä, joita olen kironnut eksyessäni kohdalle, mutta helppohan ne on kiertää. Paitsi jos poika vaatii Huumaa ruutuun.

Aidosti paratiisia

Juukeli, huomasin vasta, että Teemalta tulee kohdakkoin (eli 21.55) Jim Jarmuschin kulttielokuva Muukalaisten paratiisi (Stranger Than Paradise, USA 1984). Taitaa olla pari vuosikymmentä aikaa, kun olen sitä viimeksi tutkaillut, joten on korkea aika ottaa uusinta.

Tietenkin jäi mieltä kaivelemaan, että jos tuon melki-siikveli Stranger Than Fiction kääntyi suomeksi Aidosti outoa, niin miten samoja aineksia voisi jälkijättöisesti soveltaa ykkösosaan. Otsikko oli toisena mieleen pätkähtänyt variaatio. Ensiksi ajattelin mallia Paratiisisti outoa. Joo joo, ei järkeä.

Hjuu, nyt jännittää missä määrin elokuvan viehätys oli opiskeluaikojen snobbailua, mutta sekin on sanottava, että Jarmusch on aina vähintään kiinnostanut, vaikka jostain elokuvistaan on jäänyt epämääräinen jälkimaku. Ghost Dog pitäisi tsekata joskus uusiksi.

Pitää lopettaa, että ehdin laitella pari voileipää ja kahvit kyytipojaksi. Toodle-oo!

En lupaa mitään

Hoplaa, olen unohtunut omiin touhuihini ja ajatuksiini, enkä muistanut raapustaa tänne juhlapolkkaa, kun tuli vuosi täyteen tämän ensimmäisen ja ainoan blogini aloittamisesta. Näköjään jo edellinen skrivaus on tehty vuosipäivän jälkeen, joten on myöhäistä rypistää. Ekan polkan päiväys oli 4.11.2006. Meinasin laittaa tähän linkin, mutta juttu näytti niin väsyneeltä, että mitä suotta. Otsikko oli rehellisesti Huonoja kehnommat, että sikäli ei hävetä. Tai no… hyvä on, kätken sen sulkujen sisään, voi kaivaa esiin omalla vastuulla. [(pst)]

Uuden vuoden alkaessa päätin olla lupaamatta mitään, mutta kiusallisen vaikea näitä lupauksia on pitää. Olisi vähän hinkua uhota, että yritän vähentää tupakointia, enkä välttämättä asymptoottisesti, vaan voisin sallia itselleni jopa nollan saavuttamisen. Vain sillä ehdolla tosin, että jos alan kiukuta jonkun muun tupakoinnista, rangaistuksena on polttaa toppa tunnin sisään.

Tänään minua oli heitetty naamakirjassa jo kalkkunalla, vaikka olen sillä lailla liukusäädöllä vasta vähän himmaillut. Sunnuntaina ärjähdin jotain pojalle, mikä on niin harvinaista, että livahdin kioskille hakemaan pikkuaskin tasoittaakseni hermojani. Katsotaan jos kylmän kalkkunan aika koittaisi vielä tällä viikolla.

Olen tuntenut itseni jo viikkoja hyvin ulkopuoliseksi kaikesta tohkailusta, mihin mustimmat otsikot käytetään. Ne liikkuvat vielä järisyttävän laajalla skaalalla absurdista mitättömyydestä ympäristöä rajusti halveksivaan mielipuolisuuteen. Tunnistan harvakseltaan kaiken metahörhöilyn keskeltä yleisiä ihmisyyttä koskevia asioita. Sairaanhoitajien työtaistelu voisi sellaista olla, mutta eivät ne muodot, missä se ilmestyy seuraamiini uutislähteisiin.

Olen siis pihalla. Nythän on vasta marraskuun puoliväli, herra nähköön, yleensä näin koditon olo on iskenyt vasta kuukauden päästä vuoden päättömimmässä mylläkässä. Taitaa aikakausi taas kärjistyä suureen yksilöllisyyden juhlaan, jolle harva keksii mitään erityistä tarkoitusta, saati osaa irrottaa siitä kuluttamisen riemua suurempaa nautintoa. En tarkoita jokavuotista juhlaa, vaan pitempää sykliä, mutta käyhän se joulukin vertauskuvasta.

Pitäisi udella taloustutkijoilta, jos joku heistä on pitänyt jalat maassa, että montako kuukautta voi arvioida kuluvan seuraavaan isoon lamaamme ja mihin se iskee ensimmäisenä ja voimakkaimmin. Tällä kertaa luulisin, ettei se voi sotkea asioitani ihmeemmin, koska ne ovat valmiiksi kyllin sekaisin, mutta kyynisesti ajatellen se voisi kohentaa suhteellisesti olojani. Ainoa vaan, ettei oma leivänkyrsä muutu minusta paremmaksi sillä, jos joku toinen joutuu järsimään pettua. Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, en osaa toivoa muille pahaa sillä verukkeella, että silloin omat asiani olisivat muka paremmin.

Sen sijaan rahan vilkkaan liikkeen luoma vauhtisokeus voisi toki talttua, jos arki iskisi välillä silmille. Enkä minä tätä kirjoita kellekään kettuillakseni, siihen en keksisi mitään syytä, kunhan tuulettelen vähän päätäni. Jokainen nauttikoon mistä ja miten haluaa, minun puolestani, jos sitä ei tarvitse suoraan muilta pois repiä.

Mon Tag

Se on vieraita kieliä ja tarkoittaa luullakseni vanhakantaisesti minun päiväni – nykyään minun päivä.

Perun puheeni siitä, ettei tärkeä valtakunnallinen päätös siirtää kaljanmyynti alkavaksi vasta yhdeksältä aamulla vaikuttaisi mihinkään. Minut se on ajanut jo pari kertaa tänä syksynä Alkoon. Jos joka tapauksessa aikoo kaupungilta raijata jotain sellaista märkää nestettä, samalla vaivalla kuskaa sitten tiiviimpään muotoon pakattua elikkäs väkevämpää, kun ukset aukeavat ostoksille samaan aikaan.

Tuleekin mieleeni, että edellisellä kerralla törmäsin ennen ysiä kaupassa poikani äitiin, jolle paljastin miksi haahuilen tuhlaamassa aikaani. Hän kertoi nähneensä vastaavaan aikaan samaisessa Liiterissä tärisevän nuorukaisen, joka oli jemmannut takkiinsa siideritölkin ja niin sanotusti rotsinut sen välittömään käyttöön, kun ei sitä ollut vielä lupa ostaakaan. Kirkasotsaisen siveellinen alkoholipoliittinen päätös johti näin myymälävarkauteen, voisi kärjistää.

Tällä kertaa valintojani saavat juhlia Nobleza Sherry Oloroso (totesin kuukausi sitten haalean sherryn olevan hintahyötysuhteessaan etevä aine, yheksän eeroa pottu, mutta Amontillado oli turhankin rutisevan kuivaa), risottoa varten valkoviiniksi Botter Pinot Bianco, varapunhoksi maineikasta bulgarialaista Orjahovitsaa, Cabernet Sauvignon Reserve, sekä ruokaryypiksi ynnä piilopulloksi yksitähtistä koneöljyä.

Tarkoitukseni oli ottaa rennosti koko päivä, mutta ensin sovin huuhailua jo iltapäiväksi, sitten kuulin pientä työasiaakin olevan, jota pitää viritellä vielä päivän mittaan. Jos haalea sherry maistuu näin hyvältä, täytyy ehkä lykätä se huomiseksi kuin luonnostaan.

Ensin piti silti värkätä tänne kuva-arvoitus. Olen puuhaillut 90-luvun alulta lähtien erilaisten lehtien parissa, milloin konsolipeleihin liittyvien, milloin taas urheiluun, joissa kuitenkin jatkuvalti on järjestetty lukijakisoja. Suosin niissä aikaisemmin usein ytimekästä ja kutsuvaa otsikkoa, johon toimituksen humoristit kuitenkin väänsivät perverssin mielleyhtymän, minkä jälkeen sitä ei voi enää käyttää viattomin mielin.

Tästä kuvituksesta pitäisi olla helppo arvata, mistä on kyse:


Toinen vanhastaan tutulta vaikuttunut juketti tuli vastaan Naamakirjassa jonkun ystäväkseen minut huolineen sivuilla. Kiinnostaa aina, miten rattaat aivoissa toimivat tiedottomalla ja tiedostamattomalla tasolla, joten tämäkin tuntui jänskältä. (Saa nähdä toistuuko etevästi.)

fi yuo cna raed tihs, yuo hvae a sgtrane mnid too.
Cna yuo raed tihs? Olny 55 plepoe out of 100 can. I cdnuolt blveiee taht I cluod aulaclty uesdnatnrd waht I was rdanieg. The phaonmneal pweor of the hmuan mnid, aoccdrnig to a rscheearch at Cmabrigde Uinervtisy, it dseno't mtaetr in waht oerdr the ltteres in a wrod are, the olny iproamtnt tihng is taht the frsit and lsat ltteer be in the rghit pclae. The rset can be a taotl mses and you can sitll raed it whotuit a pboerlm. Tihs is bcuseae the huamn mnid deos not raed ervey lteter by istlef, but the wrod as a wlohe. Azanmig huh? yaeh and I awlyas tghuhot slpeling was ipmorantt!
If you can raed tihs forwrad it

Tuossa oli joitakin sanoja*, missä piti mennä ohi ja palata sitten siirtelemään kirjaimia kohdalleen, noin normilukutahtiin verrattuna.


Arvoituksen ensimmäisestä oikeasta vastauksesta on luvassa imaginäärinen palkinto, tietenkin, olkoon se tällä kertaa haaleaa sherryä tai lämmintä kättä, mutta edellinen kannattaa noutaa aika ripeästi, jos meinaa päästä osille. (Ja niiden toimituksen huumormonimurhaajien EI kannata yrdätä! Sherryä ei heru, koska pikku vitsinne jäytää päässä vielä kymmenisen vuotta myöhemminkin. Hävetkää siveettömyyttänne!)

* esimerkiksi "aulaclty uesdnatnrd" vaikutti äkkiseltään oudolta.

Suuri polkan tila -polkka

Apaattista menoa kyperaalloilla, noin meitsin itsensä omalta kannalta käsin henkilökohtaisesti. Syitä on tyypilliseen tapaan monta, ranskalaisia viiruin:
– Lujempi työrysäys takana, pää meni jumiin jo alkuviikosta.
– Pojan kanssa huuhailu siihen perään määrää irtoavan puhdin käytettäväksi tääkeempiin asioihin, kuten ruoanlaittoon, siivoiluun, pelailuun ja Spitfiren kiinnittämiseen siimalla kattoon.
– Bistro Kampissa. Ilkikurisuudet suuntautuvat hetkellisesti munansaannoksiin tai lähinnä niiden tutkimiseen Naamakirjasta. Tuo pilaa myös sosiaalista elämää, Poppi-Hessun kanssa esimerkiksi tärväsimme pari tuntia epäonnistuneiden miettimiseen, koska se on hänen keppihevosensa. Ehdotin alalajia malliin: hervoton heppi, pinkeä pimsloora, rehtorin rectum. Nuo eivät juuri parane käännettäessä.
– Itsesensuuri. Olen jättänyt lupaavia aiheita käsittelemättä osin ajanpuutteen takia ja vielä enämpi siksi, että motiivit kirjata niitä tänne ovat epäilyttäneet.

Vimosesta voisin elaboroida pari esimerkkiä. Yksi oli viime tiistain kaljoittelun ja visailun yhdistelmä, joka käynnistyi Poppi-Heikin kanssa ja johti vahvempiin kierroksiin. Meinasin kirjoittaa millaista rok-väkeä tuli kylillä vastaan, ihan bändärihengessä, mutta totesin liian vaikeaksi kirjoittaa A) ilman reteää nimien pudottelua, joka olisi ollut koomillista lähinnä Treen rok-piirien tuntemilla nimillä, B) välimalliin etunimiä ja heidän edustamiaan bändejä mainitsemalla, mikä olisi tuntunut vielä mottipäisemmältä, tai C) omana odysseiana, joka taas ei tuntunut kiinnostavalta sen enempää itse kirjoitettavaksi kuin toisten luettavaksi järjestettäväksi.

Eräs usein toistunut itsesensuurin peruste on se, jos alkaa tuntua, että voisin muuttaa käytöstäni kohentaakseni materiaalin soveltuvuutta polkkaamiseen. Tuntuisi päättömältä tehdä mitään siksi, että voisin kirjoittaa siitä tänne. Riski on alati lähellä sikäli, että tyypillistä oleskeluani on ihmetellä omia toimiani. Vähän kuin jumalan ääni tai pikemminkin fiktiossa esiintyvä kertoja, joka kuvailee mitä sankari (usein kertoja itse) tekee ja tuumailee.

En tiedä, onko se häiriintyneisyyden yksi hupaisa merkki, mutta usein joudun muovaamaan ajatuksia ja aikeita sanalliseen muotoon päässäni, jotta osaisin keskittyä toteuttamaan niitä. Muistan yleensä vain tekoni, joista ehdin antaa sanallisen käskyn, vaikkapa malliin: "ensin huuhtaisen kupin, sitten lataan kahvinkeittimen ja painan sen napista päälle". (Ei tuota niin tärkeä ole muistaa muuten, paitsi että älyää sitten myös hakea kahvia.)

Tuo oli sivuraide, sillä piti kertoa vielä esimerkki hylätyistä aiheista. Ruoanlaitto on sellaista rentoa puuhaa, jossa ehtii miettiä monenlaista muuta. Prosessi on pitkä, sillä monesti alan jo aamulla miettiä kropan ja pään tuntoja, että millaista evästä keho kaipaa sekä millaista haluaa ja jaksaa toteuttaa. Usein välissä on vielä kaupoilla käynti. Jos selviän suunnittelusta ja tarpeiden hausta miettimättä, että tästä voisi polkata, sitten ei ole hätää, vaikka laitellessa tajuaisi aiheen anekdootiksi, bagatelliksi tai vinjetiksi kelpaavan.

Muutama reppavampi ruoka on jäänyt esittelemättä, koska ne ovat saaneet leiman, etten tiedä olisinko niitä sellaisina toteuttanut, ellen olisi miettinyt niitä aiheeksi polkkaan. Esmerts quiche lorrainen väkerrys tai kiloisen brassifileen paistelu olivat nautinnollisia hetkiä niin laittamisen kuin syömisen puolesta. Kun harkitsin niistä kirjoittamista, ydinmehut tuntuivat kadonneen jo laitellessa, enkä uskonut saavani aiheesta enää mitään irti.

Itsemonitorointi voi kuulostaa sairaammalta kuin miltä se tuntuu. Jos yhtenä yllykkeenä vaikkapa ruokahommiin onkin ollut mahdollisuus kirjoittaa niistä tänne, se on lopulta pikemmin yksi ovelista konsteistani harhauttaa itseäni, että jaksaisin keksiä jotain uutta.

Tästä on varmaankin helppo huomata, jos jaksaa lukea, että ajatus kiertää kehää eikä ole saavuttanut vielä lopputulemaa. Yksi syy on tuo vintiö, joka kyllästyi jo lastenohjelmiin ja alkoi häiritä kesken joka virkkeen tääkeillä kysymyksillä. Siispä siirryn arvokkaampiin puuhiin ja katson, josko saisimme Zeldan pelimaailmassa otettua merkittäviä harppauksia.

Jälkihuomiona voi summata, että nautin polkkaamisesta silloin, kun kirjoittaminen on prosessi. Jos nautin nakuttelusta ja koen matkalla oivalluksia, silloin polkkaamisessa tuntuu olevan järkeä. Uskon sen välittyvän ajoittain myös lukijalle. Tulipa muuten köppäänen otsikko…

Numero 300

Hee, mää kans, kerta Sun äitis oli toteuttanut tämän niin viehkon asiallisesti. Olen ollut vähän paineissa ja työn lumoissa viikon, ettei ole arvannut suotta väkisin rääpiä mitään tänne, mutta nyt oli hyvä hetki kirjoittaa kolmassadas polkka meemin hengessä. Jumangek, 300!

10 vuotta sitten 1997(-99)
Muutin kahden kaverin kanssa kimpassa omakotitaloon, joka oli remontin vallassa ja tarpeessa, mutta jossa oli mahtava pihamaa grillaushommiin ja mainio sauna. Toisen kämppiksen kanssa olimme jo reenanneet piskuisessa ullakkokämpässä, koska olimme molemmat niin vähissä varoissa.
Meillä oli komiat monipäiväiset tuparit joulukuussa, kämppä täynnä väkeä, ja tein puuhellalla 10 litran kattilassa yllättävän maukasta tulista ja tomaattista jauhelihakeittoa.
Yläkerran boksissani käynnistin taas isomman mittakaavan käännöshommat vanhalla Macin louskulla ja pääsin välillä huoltomiehen duuneihinkin, jotta raha-asioita sai hitusen kohennettua. Roikuin myös rutkalti pilispaarissa pelailemassa ja hörpöttelemässä.
Heeetkinen, tuohan tapahtuikin kaikki vuosina 1998-99, mutta onko se niin tarkkaa.
Vuonna 1997 taisin olla vähän nenässä. Isä kuoli, mikä mullisti asioita pääni sisällä ja oudolla tavalla myös täräytti palikoita kohdalleen.

5 vuotta sitten 2002
Muutin poikani ja äitinsä luota nykyiseen lukaaliin, eli yksiönrähjään. Ero varsinkin pojasta ahdisti, mutta jotkin palaset loksuivat kohdalleen, kun älysin yksinkertaistaa elämääni muissa suhteissa.

3 vuotta sitten 2004
Jatkoin hommia vanhoilla Macin louskuilla (niitä taitaa olla kolme, kaikki pian 20 vuotta vanhoja kitkuttimia) ja kiikutin valmista kamaa levykkeellä elikkäs korpulla toimistoon. Vanhojen ohjelmien kanssa oli mukavampaa toimia, pelasivat pomminvarmasti ja yksinkertaisesti, mutta kieltämättä netissä ja kotisähköpostissa on vankat etunsa. Sitä paiten, muiden käyttämät ohjelmat olivat niin paljon tuoreempia, että tekstien siirto vanhoihin vehkeisiin (käyttömuistia 4 megaa) alkoi tökkiä. Kääntäminen on nopeampaa suoraan vieraskieliseen dokuun kuin printiltä.
Pojan yökyläilyjen rutiinit olivat soljahtaneet koko lailla uomiinsa.

Tähän asti tänä vuonna
Poika on saatettu koulutielle ja kahdenkeskiset jutut vain syvenevät, kun puhumme kahdella kielellä ja hän osaa lukeakin. Tajusin muuten, etten ole joutunut piilottelemaan mitään lapselle sopimatonta luettavaa, kämppä on entisellään paitsi että käy siivottomammaksi viikko viikolta.
Olen huhkinut tuoreemmalla vanhalla Macin louskulla (Dual 450 MHz PowerPC G4), jossa on sentään megan ADSL-piuha ja iso vanha putkinäyttö. Tämä oli kai kova rauta joskus viisi vuotta sitten, tuplaprosessorinkin ansiosta, koska kelpasi ankaraan graafikkokäyttöön. Välttää hyvin yhä minulle, koska en tarvitse paljon tekstinkäsittelyä ja pdf:ien tsekkausta ihmeempiä tehonsyöjiä, ja sain halvalla. Tiger on komia käyttis, tiedä sitten mahtaisiko uusi Leopard edes pyöriä tässä. Helppohan tuota olisi kohentaa etenkin muistien osalta, koska se on laajennettavaksi suunniteltu.
Niin, olen saanut hommiakin tehtyä, sillä jos kädenjälkieni tärvelemät lehdet ja kirjat tältä vuodelta panisi pinoon lattialle, kyllä se yli polven kai kohoaisi. Joukossa on useita, joista olen vähän polleakin, ettei työ hukkaan ole valunut, vaikka omalle pankkitilille siitä ei jää mitään.
Ja tänne on tullut nakuteltua äimistyttävä määrä roskaa, enpä olisi vuosi sitten millään uskonut.

Eilen
Tein tiukasti hommia aamulla, kunnes Konttorin maratonvisa kutsui yhdeltä.Yllätimme itsemme iloisesti, sillä venyimme 60 kysymyksen paketissa puolen pinnan päähän voittajasta, jonka keulahahmo on tietääkseni Suomen parhaita tietäjiä. Meillä oli erinomainen joukkuehenki ja peruskivenä Norsutanssija, joka kahmi meille hulvattomasti pisteitä ihan omillaankin. Itse asiassa, ellei viimeisen 10 kyssän jaksosta olisi annettu tuplapisteitä, olisimme voittaneet koko hoidon. Eniten siis hyväksyttyjä vastauksia.
Pari lipsua jäi jäytämään, mutta niin kai pitää ollakin noin isossa satsissa. Silti, tottahan se olisi pitänyt keksiä, kuka yhdistää Humphrey Bogartin ohella elokuvia Syvä uni ja Key Largo. Sotkeuduin ajattelemaan jotenkin Maltan haukkaa ja innostuin keksiessäni Peter Lorren.
Erehdyin sitten vielä mukaan Amurin Portin musavisaan, jota veti Sami Hintsanen, mutta se oli liian tuoretta ja hevivoittoista kamaa mullen. Tulimme silti palkinnoille, ehkä kolkiksi, koska Cobain ja Teemu pelastivat riittävästi pisteitä.

Tänään
Heräilin pää liiasta visailusta kipeänä. Siitä huolimatta olen saanut nakuteltua jonkun 20 000 merkkiä käännöksiä, jonka pyrin vielä tuplaamaan yöhön mennessä, ja tarkastettua ainakin viisinkertaisen määrän. Totesin lompsaan eksyneen kaksi lätkälippua joulukuulle, joten yritän järkätä pojan mukaan halliin, mutta pitää muistaa korvata toinen lipuista Norsutanssijalle, jolla oli tuolle päivälle työesteitä.

Huomenna
Ei osaa ennustella. Hommia piisaa loppuviikoksi, mutta käännökset saa varmaan tänään ja huomenna jokseenkin valmiiksi. Jos nyt kipaisen hakemaan muutaman tölkin, kuten houkutus vahvasti enteilee, pää voi olla kipeä taas huomennakin, mutta tuskin kuitenkaan.
Pakastin pitäisi sulattaa, jos vain saan sen syötyä tyhjäksi. Kaipa se kerran viidessä vuodessa on tarpeen. (Pahoittelut kotihengettärille, joita tämä tunnustus epäilemätic loukkaa.)

Ensi vuonna

Mjuu, voin olla hengissä ja saatan suunnitella suuriakin muutoksia. Jos yhtään itseäni tunnen, niin luultavasti höylään kuitenkin samoilla vanhoilla laduilla vain hiukan väsyneempänä ja kankeampana. Haaveilen ehkä jossain vaiheessa vuotta sukupuolikontaktista. Jos tuurit osuvat kohdalleen, voin keksiä uuden aforismin tai edes luulla keksineeni, sillä on niitä pulpahtanut päähän ehkä joka kolmas vuosi siitä lähtien, kun täytin noin 25. Paha vaan, kun en ole laittanut niitä juuri ylös, pari on jo unohtunutkin. Onhan se aika varmaa, että ne ansaitsivatkin sen. Tai sitten ne tekevät skambägin omaan tai jonkun muun päähän.
Koetan välttää edelleen pönöttämistä ja valehtelua, varsinkin itselleni ja pojalle. Asiat etenevät tuntuvasti paremmin, jos jaksaa olla valehtelematta itsellens.

Ahneet aivot

Olen pyöritellyt pari viikkoa päässäni ajatusta, jonka eräs hitsariksi itseään nimittävä kaveri on sanonut olleen herättävä tärskäys noin 20-30 vuotta sitten. Hän oli ollut kaverinsa autokorjaamolla, missä muun työn ohessa laittelivat hänen kotteroaan, kenties pimp my ride -henkeen. Vanhan kansan miekkonen oli tullut kysäisemään, miten hänen autonsa korjaus etenee, jolloin sällit olivat tuskailleet kiirettä, jonka vuoksi siihen ei ollut löytynyt aikaa.

Ukkeli oli katsellut rauhassa ja aprikoinut jotain sellaista kuin: "Että kiirettä… kiire on ahneiden aivojen sairas sikiö." Leppoisa sävy oli tehonnut, sällit olivat todenneet, ettei mitään kovin tärkeää tainnut olla tiellä estämässä miehen auton katsomista.

Tuohon olen palannut monissa tilanteissa, esimerkiksi rautatieasemalla, missä törmäsin aamukahveilla belgialaiseen kaveriini naisystävineen, joilla oli junan lähtöön kymmenisen minuuttia aikaa kahvittelun alkaessaan. Tämä belgi seurasi närkästyneenä ihmisten hoppuilua ja toisti pariin kertaan: "We've got time". Nainen alkoi tuskastua hänen määrätietoiseen staattisuuteensa, kun junaa oli kuulutettu jo pariin kertaan. Tilanteen laukaisi se, kun nainen sanoi: "Okay, you've made your point." He lähtivät, ja myöhemmin kuulin, että myös ehtivät junaansa.

Ehdin muotoilla tuon kiirettä koskevan mietteen englanniksi, mutta en arvannut häiritä sillä lopulta parivaljakon lyhyttä kahvihetkeä.

* * *

Olen koettanut tietoisesti vähentää kierroksia, että saisi enemmän sisältöä kaikenlaisiin pakollisiin arjen hetkiin, vaikka vain liikennevaloissa seisomiseen. Ei se ole helppoa, mutta onpahan minulle ainoa mielekäs tapa elellä. Väkinäisellä hoppuilulla saavutetut muutamat hassut sekunnit ovat liian kovaan hintaan hankittuja, enkä usko niille usein järkevää käyttöä löytäneeni.

Tällaiselta pohjalta on ollut mahtavaa seurailla pojan ensimmäistä lomaa koulusta, viikon syyslomaa. Hän pärjää oppimisen puolesta mainiosti koulussa, viimeksi puhui siihen malliin, ettei ole tehnyt yhtään virhettä kokeissa tai kotiläksyissä, mutta se tuntuu vähän paksulta ja nurinkurisesti huolestuttavaltakin yltiötäydellisyydeltä. Hyvin ne hommat kuitenkin sujuvat, hilpeällä hengellä, vaikka käytöksen puolelta on tullut jotain huomauttamista pari kertaa. Pientä turhautumista on syntynyt liian helpoista matikan laskuista ja sellaisesta.

Maanantaina hain pojan luokseni lekottelemaan. Kokosimme muun muassa Airfixin pikkuisen koottavan Spitfiren (1:72) ja maalasimme sen, mikä oli erittäin nostalgista puuhastelua. Tosin joko lentokone oli pienempi kuin kloppina kokoamani tai sitten sormet ovat kasvaneet ylimittaisiksi, sillä liimaus ja maalaus olivat melkoista tuherrusta. Taisi olla muuten ensi kerta, kun toteutin puhtaasti vitsailtua isän mallia, että ostin pojalle synttärilahjan ja tein pääosan puuhasta itse. Puolustaudun sillä, että hän oikeasti tykkäsi eri työvaiheista, ja tuo oli ensimmäinen kokeilukappale. Sovittiin, että seuraavan hän saa tehdä halutessaan vaikka kokonaan itse.

Heppu on ollut pulppuavan iloinen, suorasanainen ja innokas esimerkiksi syömään mitä vain keksin ehdottaa. Tai jopa katselemaan Conan O'Brienin iltapäiväuusintaa Simpson-boksien kelailun lomassa. Hän oli välissä pari päivää muissa touhuissa ja palasi tänään taas virkeänä. Ensimmäisenä mielessä oli halu pelata Zeldaa (Ocarina of Time, N64), koska sovimme monta kuukautta sitten, että vähän liikaa pelottaneeseen peliin voidaan palata, kunhan hän täyttää seitsemän.

Juu, sillä vain selittelen vähäisiä arkisuuksia, että asenteessa olisi paljon kadehdittavaa ja matkittavaa hermoilevalle ja ahdistuneelle keski-ikäiselle, tai monen muunkin ikäisille. Hetkeen tarttumista aidoimmillaan ja nähtävästi onnellisimmillaan.

* * *

Harhauduin jokin aika sitten myös tutkimaan Facebookia. Olen törmännyt siellä moneen mukavaan ihmiseen, vaikka en ole yrittänyt erityisesti ystäviä keräillä, mutta en tajua vieläkään vehkeen tarkoitusta. Onpahan tullut tökkäisyjä, drinksuja, kommentteja ja sen sellaista eri suunnista. Olen niin kankea vanha paska, että minulle sposti, puhelin ja blogit tuntuvat kätevämmiltä tavoilta vaihtaa sanaa tuttujen kanssa. Muut löytävät uutuudesta kai sisältöä, mikä on sinänsä hauskaa, mutta itse taidan jättää käytön vähiin.

Kappas, nytkin näyttää tulleen uusi ystävä. Kyllä kelpaa, käyn kohta klikkaamassa myöntymyksen. Olen tosiaan niin yksinkertainen sanojen ystävä, että Naamakirjan kaikki sähellys vain ihmetyttää.

Tosin onhan siellä merkittävä ryhmä Bistro Kampissa, jossa on varmaan jo tuhannen kuvallista esitystä munansaannoksista. Niitä katsellessa olen ratkeillut pari kertaa. Yksi yö jäi lähes unettomaksi, koska aivoissa alkoivat kiertää erilaiset sanat, joista yrittelin luoda omia sananmuunnoksia. Vähiin jäivät osumat, nyt tulevat mieleen vain tällaiset alkeellisuudet:
papin hekotus, spedet Vermoissa, tulkku muusana, kitisevä liima, vuohi tulvassa

Näistä viimeinen pullahti myös Bistroon, joten niiden originaliteetistä en osaa sanoa mitään, mutta omin päin sanoja kuitenkin vääntelin. Jaaha, kohta yritän ottaa taas pojasta mallia ja pudottaa nahat silmille.

Tähän lainausmerkit

Kun olin päässyt täysikäisyyden puolelle ja isäkin oli kai hyväksynyt sen, kuulin usein aamiaista tai päiväruokaa nauttiessamme hänen ohimeneviä mietteitään ja kiukustumisiaan sanomalehtien kielenkäytöstä, muoti-ilmauksista ja pinnalla olevista teemoista. Kotiin tuli runsaasti lehtiä, seiskalta aamupalalla luettujen Hesarin ja Aamulehden lisäksi riitti postin mukana tulleista selattavaa vielä päivälläkin.

Tuli vain äsken eräänkin pääkirjoituksen ingressiä silmäillessä mieleen tyylivinkki, jota olen usein soveltanut epävarmoina hetkinä. Tässä skannaus, Kiekkolehti 24/07, 17.10., kirjoittanut Hannu Kauhala.

Isä esitti maksiimina, ettei lainausmerkkejä ole syytä käyttää tuossa ingressissä esiintyvällä tavalla kovin usein, jos koskaan. Että on huonon tyylin merkki, jos tarvitsee lainausmerkkejä normaalissa tekstissä kuvaamaan sanan tai ilmauksen omasta kielenkäytöstä tai valitusta rekisteristä poikkeavaa luonnetta. En millään muista mitä hän täsmälleen sanoi, mutta olen pyöritellyt ajatusta itsekseni ja taipunut samalle kannalle, että yleensä ilmaus joko kelpaa tekstin sekaan ilman lainausmerkkejä tai sitten se ei kelpaa niiden kerallakaan.

Tuon pääkkärin otin vain käteväksi esimerkiksi, en lainkaan sillä mielellä, että yrittäisin tuomaroida kielenkäytön laatua. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin omani, sillä luultavasti jättäisin sekä sanan 'konttaa' että tutuksi käyneen ilmaisun 'äänestää jaloillaan' ilman lainausmerkkejä. Ymmärrän syyt niiden irrottamiseen, mutta luottaisin niiden pärjäävän omillaan.

Jos hakisi poikkeuksia, milloin lainausmerkit ovat minusta toimiva keino, niin esimerkiksi käsiteltyyn ilmiöön tai henkilöön liittyvä, omasta kielenkäytöstä poikkeava ilmaus on minusta kätevä irrottaa lauseesta lainausmerkeillä. Siihen tapaan, että Varapygmi oli taas "hönöttelemässä", jos olisi yleisessä tiedossa, että tämä herra suosii tuota ilmaisua (ja puuhaa).

Joskus tulee kikkailtua niin, että pyrkii saamaan ironisia "sävyjä" lainausmerkeillä, mutta se on vaikea tyylilaji, sillä monen lukijan silmässä pilkan kärki voi kääntyä kirjoittajaa vastaan. (Kuten tässä olisi minusta aivan ansaittua.)

Rasittavaksi kliseeksi on käynyt tapa esittää tiettyjen sanojen ristiriitaisuus yhteydessään lainausmerkeillä ja tehdä se "vain" joka toisessa kappaleessa. Samoin silmääni näyttää jankutukselta, jos käyttää toistuvasti lempinimiä ja erottaa ne aina lainausmerkeillä. Jos on käytännöllistä toistaa lempinimeä, minusta riittää, jos lainausmerkkejä käyttää vain ensimmäisellä kerralla jutussa, samaan tapaan kuin käytetään kursivointia nimissä.

Muistin vasta, miten isää "korvensi" [sic] erityisesti tyylikeinon synnyttämä mielikuva kirjoittajan harhaluuloista. Niin kuin sukkeliksi uskottujen ilmausten erottaminen tällä konstilla taianomaisesti loisi kuvaa taitavasta sivaltelusta, johon voi "ympätä" armollisesti rahvaankin ilmaisuja. Siis että kirjoittaja nostaisi itseään ja tekstiään ylempään luokkaan vähättelemällä krouvimpeja tapoja ilmaista asioita. Vaikutus kääntyy kiusallisen helposti päinvastaiseksi, kuten saattoi huomata vaikkapa yleisönosastokirjeistä, joissa saattoi olla "lainausmerkittelyä" joka virkkeessä.

Kyse onkin vain yleisesti tyylikikkailuja koskevista säännöistä, miten niiden kanssa on syytä olla säästeliään varovainen, sillä ne vievät tilaa oikealta sisällöltä ja käyvät kovin helposti rasittaviksi. Jos sisältö kantaa, se maistuu parhaiten tiiviisti, luontevasti ja yksinkertaisesti esitettynä. (Niitä asioita, jotka minun on helppo "ymmärtää", mutta kiduttavan vaikea "toteuttaa". Heh heh, eikö edellinenkin virke ole kelpo esimerkki, kuinka paljon paremmalta sama näyttäisi ilman lainausmerkkejä?)

Oho. Minun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta olkoon tämä polkka nyt pitkä jaaritus lainausmerkkien vaaroja koskevasta vähäpätöisestä ja hennosta mielipiteestäni. En uskalla pistää sitä enää isän nimiin, koska olen luultavasti vääntänyt alkuperäistä mietettä johonkin suuntaan.

VUODEN KURKUT

Uusi perinteinen palkinto on taas ensi kertaa jaossa. Ajattelin koota tähän lyhyttälistaa kuumista ehdokkaista, mutta ennen kaikkea heittäydyin miettimään luokkia, joissa palkintoja kuuluu jakaa.

Siis VUODEN KURKUT

Kultakurkku
En yhtään tiedä ketä tältä vuodelta pitäisi palkita, hädissäni tarjoan Amy Winehousea.

Multakurkku
Lily Allen. En tiedä vaikka hän kuuluisi ylempään osastoon, kiinnostava tapaus ainakin, josta kaveri hälytteli. Smile vetoaa.

Mätäkurkku
Tästä tulee ehkä kiihkein kilpailu. Esitänpä huvikseni ehdokkaaksi vanhasta muistista John Lydonia (née Rotten).

Syvä kurkku
Thaimaalaishieromon työntekijä Rovaniemellä. Onko kovia haastajia?
(Oikealla ote Poppi-Hessun valokuvasta, joka löytyy täältä.)

Avomaankurkku
Nuo ovat maukasta tavaraa, mutta jotenkin niin maalaisia, että miten olisi Bill "King of Dieselbilly" Kirchen tovereineen, erityisesti kun he esittävät kappaleen Folsom Pinball Blues. (Hello, I'm Johnny Cash… Ever since I was a young boy, I played the silver ball…)

Kasvihuonekurkku
Pääministeri Matti Vanhanen. (Ei missään nimessä samat kasvot omaava yksityishenkilö, joka voisi vaikka haastaa raastupaan.) Tuo kasvihuoneessa Euroopan kuninkaaksi kasvanut ehkä voisi miettiä kannattaako heitellä kiviä, niin kuin lasitaloissa elävät noin yleensä ovat joutuneet miettimään.

Etikkakurkku
Tarja Turunen. Kitkerän maun jätti suuhun, toisin kuin linkin takaa löytyvä Fishmaster. (Kiitos Ossi muistutuksesta.)

Venäläinen suolakurkku
Roman Abramovitsh ainakin suolaa tehokkaasti Chelsean toimintaa, jossa Jose Mourinho tuskin oli heikoin lenkki. Toisaalta jos syytää satoja miljoonia, kai sillä puheoikeuden saa.

Maustekurkku
Olisiko scumbagin tehnyt Spice Girls tähän kohdallaan?


Parempia ehdokkaita saa tarjota kernaasti, samoin kuin uusia kilpailuluokkiakin. Nyt pitäisi mennä tutkimaan Hittuilun eli Teppoilun syvintä olemasta, koska kisajärjestäjät sitä ankarimmatusti ovat kai jo miettimässä, jos ovat eilisestä aivoriihestä toipuneet varhain.

Tiedän toki kiusallisen hyvin, etteivät ehdokkuuden tuoneet esitykset ole ihan tuoreita… Mutta kurkku on hyvää sinänsä, varsinkin partaäijän kera tsatsikina.