Turmeltuja levynkansia

Olen kärsinyt syksyn mittaan motivaatioanemiasta, mikä Kervån apokalyptisistä blogimietteistä päätellen on osunut laajempaan laaksovaiheeseen Plokistanin ennen niin vehreillä kukkuloilla, vaikken usko kuuluvani joukkoliikkeeseen. Onpahan vain ollut köyheröisesti kirjoitettavaa, ja halut nakutella töiden ohella ovat olleet niin alamittaiset, että olen heittänyt ne takaisin jorpakkoon kasvamaan.

Viime viikolla sattui silmään, että Kasa oli löytänyt mielenkiintoisen kuvan, jonka Hasselblad-kamera vaati kierrokselle nettikuvastoon. Muistin oikein, että Elvis Costellon tokan albumin This Year's Model kannessa hänen aseenaan oli myös maineikas Hasseli. Eikä ihme, että muistin oikein, sillä en juuri muita klassikkokameramerkkejä tunnekaan. Rolleiflex tuli toisena mieleen, mutta sillä puljulla kuuluisin maalaiselle tunnistettava malli (kuvassa) oli amatööritermein "kaksipiippuinen".

Tuo Costellon kansi johdatti edelleen ihmettelemään, miten hienoja vaihtoehtoisia ideoita on viitsitty tärvellä levynkansitaiteessa, koska joku sovinnainen markkinamies on varmaan ajatellut, että tämähän on viallinen virhepainama.

Nimittäin Barney Bubblesin suunnittelemassa alkuperäisessä kannessa kohdistus on vedetty komeasti pieleen, jolloin artistin ja levyn nimestä ensimmäiset kirjaimet osuvat takakannen puolelle. Vastaavasti oikeaan reunaan tulee väripalkki, joka on normaalisti tarkoitettu vain painon värimäärittelyä varten, ei julkisesti esille.

Amerikkalaiset korjasivat tällaiset "virheet" ja valitsivat lisäksi minusta heikomman kuvan kanteen julkaistessaan levyn. Samalla he tärvelivät sisältöäkin, sillä loistava (I Don't Want To Go To) Chelsea ja päätöskappale Night Rally jätettiin pois levyltä, tilalle nostettiin tylsempi singlepiisi Radio Radio. Tältä näytti heidän kantensa:

Cd-painoksissa kohdistusvirhettä ei taida myöskään olla. Itse ostin levyn muistaakseni 1978 kesällä tuoreeltaan, ilmeisesti brittipainoksen, sillä muistan ihmetelleeni ja ihastelleeni Lvis Costellon väkevää virettä sekä hupsua väriraitaa kannen reunassa. Muistelen nähneeni myös painoksen, jossa taustan ruskea oli muuttunut oliivinvihreän suuntaan.

Barney Bubbles keksi lukuisia ylläriratkaisuja kansiin. Täten hänestä kertoilee museokeskus Vapriikin Covers-näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja Covers – levynkannet (Tapani Pennanen, 2006).
Sinänsä hupaisaa, että näyttelyssä ja kirjassa toinen Costello-kansi esiintyi siistittynä myöhempänä versiona. Get Happy!! nimittäin oli erikoisprojekti, kun Costello pakkasi vinyylilevylle 20 stykeä eli noin 50 minuuttia kamaa, jossa oli vahvoja viitteitä 60-luvun r&b-tuotantoon. (Määrä oli inhimillisesti katsoen liikaa soundipoliittisesti, sillä muistan sen kuulostaneen aika tumpulta, vaikka transistoriradiosoundia olisikin haettu. Pitäisi testata cd-laitokselta, josko levyyn olisi tullut lisää elämää ja laajemmat soundit.)
Bubbles teki henkeen sopivan retrokannen, jossa oli edessä ja takana levynkeskiön kohdalla "kulumat", vaaleat epämääräiset renkulat, kuin kannesta olisi hinkkaantunut värit pois käytössä. Nämä kulumat ovat kadonneet myöhemmistä painoksista, eikä idea tietysti täysillä toimisikaan cd-painoksessa.

Covers-näyttelyssä pisti tosiaan silmään, että kannen varsinainen juju ei ollut esillä, mutta toisaalta näyttelyn hauskoja puolia olikin katsella erilaisia versioita klassikkokansista. Nämä riemut ovat pitkälti mennyttä aikaa lp-levyjen suhteen, mutta eivät silti pelkkää nostalgiaa. Vaikka nykyisten köpelöiden muovikuorien sisältä ei jaksa tihrustella pieniä kansilipareita kuten ennen, eivät tällaiset poptaiteen helmet ole mihinkään kai kadonneet, kunhan hakevat uusia paikkoja iskeä silmille.

Kyä se sitä paiten jotenkin ilahduttaa, että on syntynyt pientä kulttibuumia, kun uusiakin levyjä näkee vinyylipainoksina, vaikka ostajakunta on kai valikoituneempaa, "more selective", kuten Spinal Tapilla, vaikka haastattelija kehtasi väittää suosion laskeneen.