Klassikkomeemi

Jaaha, Loistava puhallus nakkasi hurjan tehtävän, johon haastoi saman tien koko Blogistanin:
"Nyt on rehellisen itsetutkiskelun paikka. Eli listaa kymmenen klassikkoa, joita et ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle saatikka loppuun asti."

Kun asiaa tiskaillessa puntaroitsin, totesin etten ole tainnut pariinkymmeneen vuoteen virallisia klassikoita juuri lukea. Tämä varmaan paljastaa, että voisi olla järkevämpää listata kymmenen klassikkoa, jotka olen kahlannut läpi. Vaikeampaa olisi luetella kymmenen sellaista, joista olen vilpittömästi innostunut, muuten kuin suoritettuna tehtävänä.

Puhalluksen listalla oli kolme sellaista, jotka uskon lukeneeni: Kivi, Hesse ja Dostojevski. Tolkien muistaakseni jäi murrosikäisenä kesken, eikä koskaan vetänyt kunnolla mukaansa.

Lapsuudenkodissa oli isän muhkea kokoelma laadukasta kirjallisuutta, mutta se löi jotenkin tukkoon halut – koskaan ei tiennyt mistä kohtaa sadan hyllymetrin valikoimaa lähtisi liikkeelle. Ainakin venäläiset ja kotimaiset klassikot jäivät huutolaisen asemaan, joten niitä on turha lähteä edes listaamaan. En muista olenko lukenut esimerkiksi yhtään Lauri Viidan tai F. E. Sillanpään teosta. Tai Tolstoita.

Samaten runot ja näytelmät ovat jääneet muutamaan hassuun kokemukseen, en ole niihin ainakaan vielä oppinut syventymään, vaikka näytelmäkäsikirjoituksissa Oscar Wilde ja Friedrich Dürrenmatt ovat tehneet vaikutuksen. Miksei myös Monty Python -porukka tv-käsikirjoituksillaan.

Panenkin jonoon vain kymmenen (semi)klassikkoa, jotka olen halunnut lukea, mutta mynnähtäneenä henkilönä en ole päässyt pitemmälle kuin korkeintaan vähän selaillut:

1. Joseph Conrad: Nostromo (Hopealaiva). Roikkunut pari vuotta odottamassa, että aloitan.

2. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia. Sama juttu. Tätä tavailin 80-luvulla kiinnostuneena, mutta eipä vain käynnisty nyt lukeminen.

3. Charles Dickens: Nicholas Nickleby. Muutaman muun Dickensin olen lukenut aikoinaan, tämä odottaa poikittain hyllyssä, koska isä sitä taisi parhaaksi kehua.

4. Virginia Woolf: koko tuotanto. Englantia opiskellessa jäi sellainen mielikuva, että Woolfia pitäisi yrittää tutkia, mutta haaveeksi on jäänyt.

5. Raamattu. Puhuvat että se merkittävä ja suosittu teos olisi, minä en tunne kuin joitakin lainauksia.

6. Pentti Haanpää: Yhdeksän miehen saappaat. Suuri suosikki kirjailijana, tämä muinoin tv-sarjana nähty teos ei vaan ole osunut kohdalle. Tiukka ja tiivis lauseensa on ehdoton.

7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen nähnyt Monty Pythonissa kisan "Summarize Proust Competition", mutta se ei ehkä riitä?

8. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. Synti ja häpeä. Tuntematon ja Musta rakkaus on ainakin tullut tavailtua, mutta tätä en muista kuin silmäilleeni ja elokuvasta opiskelleeni.

9. James Joyce: Odysseus ja Finnegan's Wake. Koska Dubliners ja Taiteilijan omakuva ovat mielenkiintoisia, pitäisi kai näitäkin yrittää edes muutama sivu lukea.

10. Graham Greene: Loppuun palanut. Tämä on odotellut pitkään sängyn päädyssä, Kunniakonsuli on toinen väliin jäänyt ilmeisesti painavampi herran teos. Greene on suursuosikkeja, jota olen aloittanut jo uusintakierroksen ainakin teosten Jutun loppu, Miehemme Havannassa ja Inhimillinen tekijä osalta.

Bonus: Kari Hotakainen: Klassikko. Lukematta on jäänyt tämäkin, vaikka se voisi nousta kaksinkertaiseksi klassikoksi.

Hjuu, en tiedä millaisin kriteerein klassikko pitäisi määritellä, itse käytin aika löperöä seulaa. Ehkä tämä kelpaa välipalaksi ja vinjetiksi, kun sivistyneempi kaarti kokoaa omia listojaan. Velvollisuudesta en ole pystynyt aikuisiässä juuri kirjoja lukemaan. Tarjontaa on niin paljon, että on hauskempi valita sellaisia, jotka nautintoa tuottavat.

Onhan sekin julma totuus, että jos tekstin kanssa puljaa pitkiä päiviä, niin silmät alkavat harittaa, eikä lukeminen enää tahdo maistua iltasella ainakaan täyden keskittymisen ja eläytymisen voimalla. Tekosyy se silti on, koska kaikenlaista köykäistä pitää silmäillä jatkuvasti.