5.8.2007

Narttu iskee taas

Sain yllättävän kunniamaininnan Plokistanin piiristä, sillä Kaura tarjosi, hiukan kyllä sukupuolirajoitteita epäillen, minulle rokkityttelin arvoa. Tarjous oli verhoiltu niin vetävästi Sledge Hammerilla (Moukarimies) ja Alcoholilla (Kinks), ettei sitä voinut hylätä.

Beatlesit saivat kuningattareltaan 1965 arvonimikkeen MBE (Member of the Most Honorable Order of the British Empire, ilmeisesti lyhenne MotMHOotBE vaikutti kankealta), mikä aiheutti suuren kohun. Monet poliittisilla tai sotilaallisilla ansioillaan tunnustuksen saaneet suivaantuivat, kun nuoret rokkipellet nostettiin samaan asemaan, yhtä arvokkaiksi hahmoiksi yhteiskunnassa.

Mainittakoon, että tuo on pari pykälää alempi arvo kuin ritariksi lyöminen, joka oikeuttaa Sir- ja Dame-etuliitteisiin. Sittemmin moni rokkihahmo on siis nostettu korkeammalle, kuten miespuolisista rokkikimuleista Sir Elton John. Epäilen tosin, että brittilehdissä esiintynyt nimike Dame David Bowie on keksaistua hupailua, samaan tapaan kuin Leonard "Laughin' Len" Cohen.

Toivon ettei minun saamani arvomerkki rokkikimulina herätä vastaavaa vastalauseiden ryöppyä ja tuohtunutta arvomerkkien palauttamista. Tässä se on:

Samalla tartun tilaisuuteen laittaa pari linkkiä, jotka esittelevät erään suosikkisäveltäjäni Ray Daviesin tuotantoa, sillä hän on miespuolisten narttujen valioita. Kinks oli ensimmäinen pitkän linjan bändi, jonka tuotantoa rupesin kokoamaan järjestelmällisemmin, malliin joka ainoa esitys kiinnostaa. Kimmokkeena oli kuuluisien 60-luvun hittien jälkeen oivallus, että singlen b-puolilta ja älpeiltä löytyi niin vaihtelevampaa kamaa kuin vielä hekumallisempia helmiäkin.

I Gotta Move (tv-live 1965) oli All Day And All Of The Nightin takapuoli, mukava pikku rykäisy. Bändi oli tiukka.

Village Green (1968, tuherruskollaasi kuvituksena) oli sitä parasta Daviesia, albumilta Village Green Preservation Society. Upea laulelma, jossa haikaillaan vanhoja aikoja. Pariin minuuttiin mahtuu paljon.

Shangri-La (1969, kuvasarja) oli Arthur-älpeen kulmakivi. Muuan ihastus kysäisi joskus 70/80-taitteessa, että tunnenko rockin saralta kappaleita, jotka kasvavat vaiheittain. Hyllystäni taisin löytää esimerkiksi vain tämän ja Stairway to Heavenin.

20th Century Man (1971, kuvasarja) kertoi siirtymästä 60-luvun pehmeämmistä arvoista karulle 70-luvulle, kun se avasi albumin Muswell Hillbillies, jolla on yhä paljon nostalgiaa viattomampiin aikoihin.

Celluloid Heroes (1972, live-esitys nähtävästi 70-luvun lopusta) tunnetaan Suomessa Juicen kääntämänä nimellä Paperitähdet. Reiskan ääni soi paremmin, mutta Juicen sanat ovat kyllä vahvat. Ilmestyi alkujaan tuplalla Everybody's In Showbiz, jossa toinen kiekko oli live.

Nuo valinnat on tehty taas juutuubin ehdoilla, enkä jaksanut tutuimpia hittejä poimia. Vaikkapa Lolan on kuullut satoja kertoja liikaa, monenmonituisina versioina. Tai voisihan tähän linkata vielä yhden, josta Reiskan pikkuveli, kitaristi Dave Davies tuohtui, että Clash nappasi siitä törkeästi emmeet London Callingiin. Onhan alun torviteemassa jotain samaa.

Dead End Street (1966, outo promofilmi mykkäelokuvan henkeen)

Hyväksi lopuksi rokkikimuli-teemaan sopii pari coveria, jotka sattuvat kumpikin olemaan Reiskan ihan alkuvuosien sävellyksiä, luultavasti kumpikin vuodelta 1964, ellei Hollyn ole 1965.

Pretenders: Stop Your Sobbing (1979) Ihanainen Chrissie "B." Hynde valkkasi bändinsä ekalle singlelle Kinksin ekan älpeen raidan. Sittemmin Hynde ja Reiska olivat myös avopari ja saivat 1983 tyttären nimeltä Natalie Ray.

Holly Golightly: Tell Me Know So I Know (2003) coveroi puolestaan kappaleen, jota Kinks tai Reiska eivät koskaan julkaisseet. Daviesin varhaiskypsät taidot iskelmien säveltämisessä näkyivät Kinksin laajan tuotannon lisäksi näissä, joista Ray levytti vain alkeisdemon malliksi tähdille, jotka etsivät levytettävää materiaalia. Kuuluisin tällainen lienee I Go To Sleep (1965), jonka 60-luvulla levyttivät ainakin Peggy Lee ja Cher. Ja myöhemmin singleksi em. Pretenders (1981).

Hjuu, olen kirjoittanut Kinksistä pitkän jutun jo lukiolaisena, mutta se jäi aikoinaan kesken, kun lehti kaatui alta tai jotain sellaista. Tuokin paikattiin sitten 90-luvun alussa Raressa, johon raapustin kolmiosaisen historiikin. Tarkoitan vain, että näitä Kinks-aiheisia sepustuksia voisin jatkaa pitempään kuin kukaan jaksaa lukea. Ja toisaalta, olen aika sokea sille, mitkä ovat tuttua asiaa ja mitkä friikkitietoa.

Takaisin rokkitytteleihin! Kannan ylpeänä arvoa, jolsei vastalauseita tule, mutta en uskalla tyrkyttää sitä eteenpäin. Enkä oikein tiedäkään, ketkä kaikki ovat jo merkin saaneet. Vai voisikohan Angelalle sitä suositella? Ihmettelisin, elleivät esim. Kata ja Ohari olisi jo omaansa saaneet, he tulivat ensin mieleen. Samoin useat miespuoliset, kuten Vt ja Kervå, mutta heille pokkaus olisi ehkä kaksiteräinen piippu.

18 kommenttia:

Ohari kirjoitti...

*niisks* ei ole rokkityttelimerkkiä kukaan mulle antanut *niisks* ja olen siitä ihan kappaleiksi murtunut, mutta hiton hirveän suunnattoman paljon kyllä lohduttaa ja lämmittää se, että tulin nimenomaan sun mieleesi rokunaamana, kun oot itte semmoinen tosi rokrok.

Kaura kirjoitti...

No hiddo, olin ajatellut, että Oharilla niitä on vähintään jo kolmetoista taskussa, muuten olisin tuikkaissut. Tietty. Hyvä kumminkin, että homma on nyt hoidossa.

Kaura kirjoitti...

Ai niin, Elvis-jakso ja kaikki muutkin Hammerin Sledget ovat tulossa Amazonilta sitten, kun ehtivät. *omistamisen hurmaa* En tiedä, ken niitä arvostaa, mutta jonkinlaista katsomoa (yli 1 ihmistä) voisi olla hauskaa rakentaa.

Anonyymi kirjoitti...

Thanks. Kylhän se rokkinappi passaa :) itseasiassa sain sellaisen kunnian jo Iinekseltä ja olen niin pirun ylpeä rokkkk..Trust me, I know what I´m doing!!

Varapygmi kirjoitti...

Oh, my dear rock girl bloggers in grace! En ole koskaaan nauttinut vastausien lukemisesta niinko tänään.

Anonyymi kirjoitti...

Outoa, huvitan itseäni kokeilemalla linkkejä yhä uudestaan. Tuntuvat toimivan.

Seuraavalle joka voi rehellisesti sanoa, että on omaksi ilokseen kuunnellut noista "Village Greenin", tarjoan ilolla oluen heti kun kohdataan.

Taidan kuunnella sen taas. Sitten Nilssonin "Without Her".
"Spent a night in the jail, thinking she'll be there, but she never comes…"

Vt kirjoitti...

Kiitoksia kunniasta, mutta en minä tiedä olenko tehnyt mitään ansaitakseni sellaisen... Mikä se nyt oli... Stoned girl -bannerin.

Kaura kirjoitti...

Village Green on hujppu ja lauloin toki mukana! Mut otan mieluiten kaffen. Tytär diggasi myös mielenkiintoista kuvitusta ja halusi heti paikalla uusinnan.

Anonyymi kirjoitti...

Rajansa selliromantiikallakin:
I spend the night in a CHAIR thinking she'll be there
But she never comes
And I wake up and wipe the sleep from my eyes
And I rise to face another day
Without her

Village Green on maailman paras popkappale.
Älpeestäkin on kertynyt kuusi erilaista versiota - viimeksi kolmen cd:n luksuspaketti, jossa on myös VG:n hurmaava instrumentaaliraita.

Holly Golightly on kunnostautunut Rayskan demojen parissa myös "Time Will Tell"- ja "This Strange Effect" -versioilla. Yhtä ihanasti.

Kaura kirjoitti...

Reiskaliini, me ehdittiin ekaks! Tullaan siis teiltäkin kaffetta ruinaamaan :)

Varapygmi kirjoitti...

Moron, niin se visailu kuluttaa päätä, ettei unikaan tule ajoissa silmään.

Vt: Etkö ole muka "keinuttanut" tyttöä polkan tahtiin?

Kaura: Pannaan kahvi korvan taakse.

Rayskeliin: Tuoli on pieni vankila. Ehkä pitäisi jaella "Rockin' Chair Blogger"-merkkejä.
Mulla on vain karvalakkimalli VGPS:stä, mutta pöhinää on siinäkin.
Onkohan Holly hommannut saman bootlegin, jonka muinoin tallensin kasetille (Kulled From The Arkives tms)? Ray hurmaa hienoja naisartisteja coveroimaan iskelmiään, vrt myös Kirsty MacColl ja Days.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän nyt Kinksistä voi aina jaaritella, ja pitempäänkin...

Village Green on kyllä hienolta levyltä, mutta kyllä siltä levyltä nousee liian moni kappale minun arvostuksessani ohitse...ja siitä voisin toki väitellä itseni kanssa että onko Something Else vielä piirun verran parempi parempi levy (ja kyllä Face to Face and Arthur myös paikkansa pitävät levysoittimessa).
Onkohan Wicked Annabellasta tehty mitään promovideota, se voisi olla hauska...tuon kappaleen olen tyrkännyt parillekin metallihörhölle tekemälleni mix-cd:lle.

Ja covereista hieno on myös Raincoatsin hivenen horjuva mutta vetoava Lola, johon tulee vielä yksi lisäkerrostuma genderblendingia kun sanoitus pysyy samana mutta laulajana onkin nainen...(ja jottei miehiä unohdettaisi, Jamin David Watts on myös hyvä cover).

Minkäs verran olet muuten kuunnellut noita Kinksin levyjä 70-luvun puolivälistä eteenpäin? Phobialla ja Think Visualilla oli joitain ihan kivoja kappaleita...

Varapygmi kirjoitti...

Something Else on ehkä oma suosikkini, ja sieltä erityisesti mm. Two Sisters. Lola ei tosiaan oikein viihdytä enää missään muodossa, koska sen on kuullut joka livellä ja kokoelmalla.

Jos 1975 on rajana, niin Soap Opera, Schoolboys ja Misfits ovat olleet lujassa kuuntelussa. Muilta ovat nousseet pikemmin yksittäiset piisit, kuten Art Lover (-81), Did Ya (-91) ja monet muut. "Amerikan-vaiheen" hard rock ei täysin putoa, Low Budgetista eteenpäin.

Dave Daviesin eka soolo (-80) oli hyvä. 90-luvulla "unplugged" To The Bone viihdytti ja Rayn Storyteller-levy oli pitkään kuuntelussa. Kummankin kirjat tuli myös luettua.

Huippuhetki oli pari vuotta sitten, kun näin Rayn Finlandia-talolla. En odottanut suuria, mutta mies oli hienossa vireessä ja ääni oli 60-vuotiaalla säilynyt hyvin. Moog Konttinen ihmettelee, kuinka Ray voi edelleen "vetää samasta" äänestä vanhatkin hitit.

Varapygmi kirjoitti...

Hdc, pari juttua vielä. Jos tuntisin olevani oikeutettu, tyrkyttäisin toki sinullekin Rock chick -tunnusta, mutta en edes tiedä, onko se muiden mielestä hauskaa.

– Ray iski aihepiiriin koketeeraavan esiintymistapansa vuoksi. Ja onhan hänen sukupuolisuuntautumisestaan esiintynyt huhuja. Esim. kun hän tuotti Tom Robinsonin ekan bändin Cafe Societyn älpeen -76, kerrottiin juttua rakastavaisten riidoista. Entinen julkihomo Robinson omisti jollain keikalla Raylle coverin 'Tired of Waiting For You". Raylla on ollut useita vaimoja ja Robinson taas on nykyään kuulemma "kunnon perheenisä".

Ehkei tämä liity mihinkään, herättää vain uteliaisuutta, miten useat brittirokkarit häilyvät homo/hetero-akselilla. Erilainen kulttuuri lie yksi syy. Musiikin suhteen harvoin piittaan siitä, mitä tekijät harrastavat makuuhuoneessa, vaikka joillakin (Morrissey, Elton John, kd lang) lisämauste kiinnostaa ja avaa sanoja uudella tavalla. Ai niin, onhan Lola tietysti samaa kastia.

– Village Green on korvaani täydellisen täyteläinen pikku laulu, vähän kuin muistot lapsuuden kesästä, mikä ei himmennä muunlaisten piisien tenhoa, kuten sen Wicked Annabellan ovelaa häijyyttä.

– Jamissa säväytti sekä Who'n että Kinksin henki, Snap! oli suosikkikokoelmia 80-luvulla. David Watts hukkasi ehkä jotain Rayn pirullisuudesta, mutta hyvin se soi Jamillakin.

– Löysin joskus netistä muhkean listan Kinks-covereista, se taitaa olla yhä kovolla tallessa. Runsaasti suomalaisiakin mukana, alkaen Ankin Pahasta tytöstä (-64, You Really Got Me) Juicen kautta Cliftersiin. Kaikkein ahkerin kääntäjä (ehkä jopa coveroija) oli Moog Konttinen, joka teki jopa Soap Operan kokonans suomeksi.

– Phobia ja Think Visual pitäisi ehkä seuloa uusiksi läpi ja poimia parhaita iTunesiin, kun en jaksa niitä kokonaan juuri höylätä.

kervå kirjoitti...

Mä oon kyllä ihan hirveen vähän rokkityttö. Mun piti muuten jossain vaiheessa alkaa laitella kaikkia typeriä merkkejä bloginlaitaan, mutta homma jäi yhteen...

Varapygmi kirjoitti...

Jou, ei kaikkia ole luotu rokkikimuleiksi. Ei taitaisi mullakaan olla vientiä takahuoneessa, ja hyvä niin, mutta ryhdyin kunniatytteliksi ilolla, kunhan ei tarvitse etsiä kesämekkoa. Ehkä tuo kaislahame kelpaa.

Susupetal teki Boy-vastineen, mutta ei sekään ihan omalta tunnu karvaiselle keski-ikäiselle.

Anonyymi kirjoitti...

Ray Daviesin suuntautumisista voidaan tosiaan spekuloida ja on spekuloitukin, Lolan ohella on myös ainakin se David Watts (nimi muutettu, muuten perustuu tuttuun joka kuulemma oli kovin ihastunut velipoika Daveen). Ja viehättävällä kokoelmalevyllä Queer Noises (joka karkoittaa glbt-musiikin historiaa 60-70-luvulla) löytyy niiden hauskojen mutta obskuurien novelty-hittien seasta niin Kinksin See My Friends ("friend" ollen koodisana noina menneinä aikoina) kuin Ramonesin 53rd&3rd (kadunkulma NYC:ssa jossa kuulemma Dee Dee Ramonekin on päivystänyt nuorna miehenä elantoa hankkimassa).

Tuon Moogin Saippuaoopperan muistan kyllä, ja onhan myös Jerry Cotton Kinks-cover.
Jamin David Wattsista tulee ehkä enemmän esille sellainen luokkatietoinen räkä, mikä ainakin minua viehättää jopa enemmän kuin Kinksin alkuperäinen, niin hieno kuin se onkin.

Muuten noilta Everybody's in Showbiz -levyn jälkeisiltä levyiltä ei oikein mikään suurena levynä nouse esille, vaikka aika hyvin kaikilla on jotain kuunneltavaa ollut. Tosin en ole ainakaan Misfitsia kuullut, sitä ovat kehuneet. Enkä sitä Rayn Storyteller-levyä.

Varapygmi kirjoitti...

Jou mama, uteliaana olen vain miettinyt. D Wattsiin olen lukenut tarinan, ettei nimeä edes muutettu, vaan kartanonomistaja myöhemmin ihmetteli tyyliin: you naughty boys.
See My Friends -jutun olen kuullut, monin variaatioin, mutta tuo Ramones oli ylläri.
Mitä tulee niihin myöhempiin Kinks-levyihin, Misfits oli munstakin kova juttu, ja taas Schoolboys in Disgrace oli selvästi aliarvostettu, sillä siinä on yhtä hienoa henkeä ja komeita teemoja kuin Arthurilla - Jerry Cottonin lisäksi esmes Headmaster. Liittyy kuulemma siihen, että Dave rakastui kloppina (ehkä 14 v.) luokkakaveriin ja tuli väkisin erotetuksi tytöstä, kun tämän vatsa alkoi kasvaa.
Nuo suuntautumiset ovat tosiaan sellaisia, etten tiedä tai ymmärrä missä mennään, mutta kun on halunnut jokaisen Rayn julkisen tuotoksen ymmärtää, ne kiinnostavat.
Storytelleriä suositan, jos vain osuu kohdalle.
Sitä paiten! TamU voitti Levski Sofian ja jatkaa…