Loppukesän kunniaksi kasautuu hommia nolosti päällekkäin, mistä seuraa että itselleni asettamani takarajat kaatuvat rytinällä ja uhkaavat sekoittaa jo oikeitakin deadlineja. Yksi paketti taisi tulla valmiiksi, koska ei ole yli tuntiin kyselty korjauksia tai lisäkäännöksiä kuvateksteihin ynnämuihin. Siinäkin tarvitsin hätäapua pikahälytyksellä, onneksi tiikeritoveri lähti leikkiin ja pelasti nahkani tehden vielä erittäin hyvää jälkeä.
Olin eilen aivan kuutamolla, koska töitä joutui painamaan päiväkaupalla öitä myöten. Pää ei suostu palaamaan ylivireestä välittömästi, vaikka elintoiminnot muuten olisivat niin lamassa, että uni olisi ainoa järkevä lääke, jos pystyisi taintumaan.
No, virkistin itseäni parin tunnin väkisin makaamisen jälkeen hiihtelemällä paariin olustelemaan ja musavisailemaan. Matkalla mietin kuinka epäsosiaalisessa tilassa ja kommunikaation tavoittamattomissa olin, en esimerkiksi venynyt kadun ylitykseen mennäkseni tervehtämään tuttavapariskuntaa ja katsomaan heidän parin kuukauden ikäistä lastaan. Oletin rohkeasti parin kaljan asiaa auttavan, mikä johti ajatukset siihen, etten osaa sosiaalisissa tilanteissa oikein koskaan ollakaan, ellei a) ole vankkoja syitä kuten työt tai läheiset sukulaissuhteet, tahi b) ole sopivaa tai liian runsasta rentoutusta takana. Vaihtoehdon b kohdalla voi toki käydä niin, etten osaa muiden mielestä enää olla sosiaalisissa tilanteissa.
Olen Kauran kautta saanut hämärää alkeistajua autismista, eli ainakin romuttanut romanttisen kuvan, joka Sademiehen kaltaisista hömpötyksistä voisi syntyä. Tai siis, Sademies on minusta hyvä elokuva, jossa Tom Cruise tekee ehkä parhaan roolityönsä, mutta se ei vaan satu kuvaamaan yleisesti autismia. Kai niitä ällistyttäviä erikoistapauksia autisteissakin todella on, kuten vähän kaikissa ihmisryhmissä, mutta oletettavasti pirun pieni osuus on sellaisia, jotka saavat järkevää kontaktia muihin voidakseen oudoilla kyvyillään hurmata. (Pohja tähän tuumailuun on jälleen hatara, Kaura kertoo ja tietää asiasta paljon enemmän.)
Sattui huvittava tilanne baarissa, kun meitä istui pöydän kulmassa kolme äijää, joille pidän yhteisenä tekijänä suurta uppoutumista johonkin omaan juttuun ja keskimääräistä alempaa kykyä yhdistää sitä sosiaaliseen elämään. Olen kutsunut oireyhtymää epätieteellisesti ja puolihuvikseni autistiseksi taipumukseksi, koska itseni ja lähiperheeni kautta olen oppinut tunnistamaan tällaisia outoja piirteitä. Tarkoitan kaikenlaisia hajamielisiä professoreita, vain urheilulle eläviä harrastajia, musiikkiin uponneita soittajia ja laulajia sekä erakoituneita kirjoittajia, maalaajia tai muita taiteilijoita. Nuo ovat romanttisia ääripäitä, vastaavia taipumuksia tunnistaa mistä vain harrasteista. Toiset puhuvat myös putkiaivoista.
Ryhmäämme kuului oikealta lukien kitaristi, sananvääntelijä ja lentokoneinsinööri, eli olin aika erikoisseurassa, enkä itselleni keksi yhtä vakuuttavaa titteliä kuin toisille kahdelle. Jouduin toimimaan vähän tulkkinakin, koska ilmailija on belgialainen ja puhuu kuin skottiaksentilla, eikä hieman nenässä ollut soittaja jaksanut kaikkea englanniksi selittää tai ymmärtää.
Erehdyin selittämään tuon epätieteellisen versioni autistisista piirteistä ja sovelsin sitä näihin naapureihin (enkä kertoisi ajatuksistani muuten täällä), mihin tuli vastakkaiset reaktiot. Belgi riemastui tulkinnasta, tuntui ymmärtävän heti mihin viittasin ja kertoi saaneensa lapsena epämääräisen diagnoosin autistisuudesta, joka oli ollut tavallaan itseään toteuttava, koska vanhemmat olivat sitä kavahtaneet ja poika oli jäänyt entistä yksinäisemmäksi. Pelimanni taas ensin järkyttyi ja epäili minun pilkkaavan häntä, mutta ilahtui kun avarsin vähän hänen käsitystään autismista (oikein tai väärin).
Oliko tarinalla joku opetus? En ole keksinyt, mutta olipahan mielenkiintoinen ilta tuopin kahvassa. Kuukelin päivän mietelauseissa oli aiheeseen sopivasti:
The only reason some people get lost in thought is because it's unfamiliar territory.
- Paul Fix
Suomeksi jotakuinkin: Ainoa syy miksi toiset eksyvät ajatuksiinsa on se, että maaperä on niin outoa.
30.8.2007
Ajatuksiinsa eksynyt
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
22 kommenttia:
Jotain olennaista tuosta selityksestä puuttuu. Minulla oireyhtymään kuuluu se, että uppoutuessa ympärillä voi olla vaikka mitä ärsykkeitä, jotka jäävät vain huomioimatta. Toisaalta taas kuuntelu ja vaikkapa elokuvan katselu ovat sellaista passiivisempaa toimintaa, että alan ärsyyntyä helposti jos tulee kilpailevia saman suuntaisia ärsykkeitä. Kestän vain yhden asian kerrallaan.
Silloin kun oikeasti kuunnellaan musiikkia tai katsellaan töllöä, en puhu käytännössä lainkaan enkä osaa muiltakaan välikommenttaja juuri hermostumatta kuunnella. Hupitilanteet ovat erikseen, jos porukalla tällätään taustamusiikkia tai -kuvaa viihdykkeeksi.
Kuulostaa tutulta. Mulle on kehittynyt melko hyvä autismitutka, joka antaa aika paljon vinkkiä siitä, missä kohtaa jatkumoa kumppani on. (Jotkut eivät pidä jatkumo-sanasta, mutta tässä kohtaa pidän sitä oivana, koska siitä just on kyse. Kaikilla meillä on jotain aut. piirteitä, mut miten paljon, miten vahvana jne. vaihtelee.) Usein ne, jotka on enempi siellä autistisessa päässä, ovat kotoisampaa ja helpompaa seuraa mulle. Mikä kertoo jotain siitä, missä kohtaa itse olen.
Ai niin, noita erityistaipumuksia on tietääkseni autistisilla ihmisillä enemmän kuin muilla. Itse olen ajatellut kansanomaisesti niin, että jos aivovääntöä on saman verran kuin naapurin ei-autistilla, mutta sen suuntaa ihan eri tavalla, esimerkiksi ei niinkään sosiaalisiin kuvioihin, vaan johonkin erityiskiinnostuksenkohteeseen, siitä todnäk syntyy jotain poikkeuksellista.
Jep, olen varmaan sulta oppinut ajatuksen autismin liukusäädöstä, joka käy hyvin järkeeni. Hankalampaa on vetää se aita, jos se määrittelyssä on tarpeen, mutta ehkä asiantuntevat senkin osaavat.
Muutenkin on oppinut tajuamaan kuinka monissa asioissa liukusäätö pelaa, eikä ryhmittelyyn ole niin kiirus. Eri yhdistelmät on se jännittävä asia.
Uskon helposti, että yllättäviä erityistaipumuksia putkahtaa enemmän sieltä, missä on enemmän yksityistä aikaa. Tarkoitin sitä kuplaa vain puhkoa, että autisti tarkoittaa outoa olentoa, joka näkee yhdellä silmäyksellä montako ryyniä on mannapussissa, koska sen tapainen käsityskin on tullut vastaan.
Mä olen käsittänyt, jos rautalangasta vääntäis tätä, että lievästi (Kaura, voiko olla lievästi autistinen?) autistinen ihmisen on vaikea lukea toisten ilmeitä ja ymmärtää toisten tunteita ja siksi he elävät omissa maailmoissaan, ja jos hyvänä päivänä sitten rohkaistuvat ns. normaalin sosiaalisen kanssakäymisen piiriin, niin sanovat tietysti mitä sattuu, usein miten totuuksia päin naamaa, ja niitä ei kukaan halua kuulla. Tai en mä tiedä mistä mä puhun. Puhunko mä taas itsestäni?:)
Siis, uudestaan. Kun mun lapsi oli pieni, olin ihan varma, että kyseessä on joku autismiin viittaava juttu, kun hän ei tuntunut ymmärtävän mitä on hymyily ja miten se vaikuttaa/ on vaikuttamatta toisiin ihmisiin. Lapsi oli aina vakava. Hän ei ikään kuin reagoinut toisten ilmeisiin, mun mielestäni. Hänellä ei ollut kavereita, tai niin hän ainakin valitti ihan pienenä (oppi puhumaan alle vuoden ikäisenä ja "kaverittomuus" alkoi painaa n. 3 ikävuodesta eteenpäin aina sinne ehkä 6-vuotiaaksi asti kunnes -). -sitten kerran puhuttiin lapsen kanssa ilmeistä ja hymyilystä, ja annoin esimerkkejä miten käytännössä ihmisten kanssa tullaan toimeen ja miten saa kavereita esim. hymyillään näin (suu korviin, hampaat näkyviin)sanotaan terve, mikä sun nimi on, mun nimi on se ja se, sitten hymyillään taas, ja sitten kysytään voidaanko hei leikkiä jotain ja sitten hymyillään taas näin jne. Sitten kylmäharjoiteltiin. Ja sitten lapsi testasi asian käytännössä. Kyllähän se toimi. Vaikkei ymmärtäis miksi, voi silti oppia "sosiaaliseksi". Nykyään lapsi hymyilee vähän väliä ja on tosi suosittu kaveripiirissä, ja on mun mielestä sosiaalisessa mielessä "normaali", (joskin pohjimmiltaan hyvin pohdiskeleva, analyyttinen ja tarkkanäköinen ihmisten suhteen). Mutta tää "ilmeiden oppiminen" ja "leppoisa juttelu" piti opettaa ihan käytännössä. Ehkä mä osasin sen opettaa hyvin, kun olin lopultakin keksinyt miten se tehdään?:D
Psykologisestihan on selvää, että kun altistaa itsensä aina samoille hankaliksi kokemilleen tilanteille, sitä helpompaa niistä selviäminen on esim. tervehtiminen, kevyt jutteleminen jne. Mutta jos antaa itsensä jäädä pitkäksi aikaa neljän seinän sisälle, saattaa unohtaa taas miten ollaan niiden seinien ulkopuolella. Mulla on ollut tää ongelma kauan, nykyään tosin ei juuri lainkaan, kun tiedän mikä aiheuttaa mitäkin ja niinpä pidän huolen, että oleskelen muuallakin kuin oman pääni sisällä. Se on tervettä.:) (Miks mä taas puhun itsestäni, anteeksi. Tää oli siis hyvä bloggaus Varapygmi - ja Kauraa mä luen sääännöllisesti mm. siksi että ymmärrykseni ja ksityskykyni laajenisi.) -ruu
Ruu, mielenkiintoista jatkoa ja laajennusta. Sekin on ovelaa, että hyväksynnän, palautteen tai ymmärryksen saaminen on tärkeää, mutta tarve tulee ilmi niin eri tavoilla.
Tuumailin siinä paariin tarpoessani paria muutakin asiaa, jotka liittyvät omaan pääni sisälle nikeltymiseen. Tuo neljän seinän sisälle jämähtäminen ja kontaktikaluston ruostuminen oli yksi.
Olen vilpittömästi kiinnostunut inhimillisestä toiminnasta sekä sen tuloksista ja seurauksista. Osaan kuvata niitä aika hyvin ja suoraan, melko kohteliaasti, en pidä itseäni yleensä tärkeämpänä kuin keskustelukumppania ja osaan parhaimmillaan myös kuunnella toisten asioita. Tällä pohjalla tulen usein juttuun hyvin erilaistenkin ihmisten kanssa, jos vain pääsen oman kynnykseni yli alkuun ja saan väylän auki. Olosuhteiden pitää vain olla otolliset, häiriöt lyövät äkkiä kapulaa rattaisiin.
Asiaan liittyi senkin ihmettely, että tajusin käyttäneeni suuren osan aikuiselämääni pelkkään turruttamiseen, jotta voisin kohdata erilaiset tilanteet tyynesti. Parikymppisenä turrutin itseinhoa, kolmekymppisenä taas virattomuuden ja aikaansaamattomuuden tunnetta. Jos eri puolet itsestä saa hyväksyttyä, eikä tarvitse enää ulkoisia paineita kuvitella itseä ahdistamaan, on helpompi ilahtua vähistäkin aikaansaannoksista. Voi rikkoa umpiota ja toistaitoisenakin huomaa rehellisen kontaktin myönteisen voiman.
Vielä yksi asia oli niin arkinen juttu kuin odotukset ja vaatimukset. Jos pääni on kunnossa, en ennalta aseta odotuksia, miten muiden pitäisi toimia ja mitä sanoa. Jos erehtyy odottamaan ja vaatimaan, kannattaa varautua pettymyksiin, mutta jos jaksaa vain seurailla avoimemmin, näkee aina jotain kiinnostavaa. Se taas tuottaa usein positiivisen kierteen, koska kuka vain ilahtuu, jos heidän toimensa toista kiinnostavat.
Oho, olipa pitkä ja harhaileva sepustus.
Heti tuli mieleen tuo kirja, josta postasin eli http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=1287
Oliver Sacksin opus, jossa osa "sairauskertomuksista" on autisteista, jotka ovat huomattavan lahjakkaita joillain alueilla. Mielenkiintoinen esitys asiasta neurologin kannalta, vaikka Sacksista kai ollaan aika montaa mieltä.
En nyt enää muista, mitä alun perin tulin kommentoimaan, koska vaikutuin niin tuosta kommentistasi, jota itse kutsuit "pitkäksi ja harhailevaksi". Tulee mieleen omista arkiympyröistäni muutamakin tyyppi, joiden olisi syytä sisäistää kommentin 3. ja 4. kappale.
Lapsille voi opettaa vaikka mitä, mutta miksi aikuiset eivät näytä oppivan mitään millään muulla tavalla kuin hitaasti, kivuliaasti ja erehdyksen kautta? (Retorinen kysymys. Tämä kommentti meni näköjään "katkerat valittaa" -kategoriaan. Sori.)
Tosi mielenkiintoisia juttuja täällä! Voi sanoa lievästi autistinen ja jotkut sanovat Asperger-piirteinen ja minä sanon, että aika paljon kirjon piirteitä, jos haluan käyttää nopeaa, mutta täsmällistä ilmaisua (ja on mahkut että muut ymmärtävät). Joskus myös sanon, että on se tietty saundi :-) Se täytyy sanoa autismin kirjon a-päässä olevista ihmisistä, että kun kaikki ovat yksilöllisiä, niin siellä ollaan keskimäärin vieläkin yksilöllisempiä. Kaikille yhteistä on nähdäkseni se, että sosiaalisessa kanssakäymisessä tavallista enemmän tekemistä ja aisteissa tavallista isompaa yli/aliherkkyyttä. Osa porukoista on aika lailla semmoisia kuin Ruu kuvaa.
Autistiset ihmiset ovat usein herkkiä tunnetutkia, mutta eivät välttämättä ymmärrä, mistä ne muiden ihmisten tunteet johtuvat. Etenkin kun muut eivät kerro, vaan esittävät jotain muuta. Moust hämmentävää. AS-porukoissa olen usein jutellut, että tietää kyllä toisesta, mikä tunnetila vallitsee, mutta kun tyypin viestintä on täysin ristiriidassa sen kanssa, niin sekaisinhan siinä meinaa ihmispolo mennä.
Ruu, voisin kuvitella, että intuitiivisesti kaiken sossuilun tuosta vain oppinut äiti olisi ehkä kärrännyt lasta psykologille ja miettinyt, mikä ytimessä on vikana. Itsekin asioita opettelemalla opettelemaan joutunut hoksaa, että tätä voi treenata. Ydin on kunnossa, mutta konstit kateissa. Tarkoituksena sosiaalisessa treenauksessa autismikuntoutuksenkin puolella on, että erilaiset "omat itset" voivat tulla toimeen keskenään mahdollisimman mukavasti ja siihen tarvitaan perusfraaseja ja tarkoituksenmukaista nonverbaalia viestintää.
Itsekin olen opettelemalla opetellut lapsena ja nuorena monia perusfraaseja, etten kiusaannuta ketään kuoliaaksi, kun en tiedä, mitä pitäisi sanoa jossain täysin tavanomaisessa tilanteessa. Kesti aikansa ennen kuin pääsin irti teeskentelykammosta ja tajusin, miten paljon muutakin sisältöä on kommunikaatiossa kuin mielenkiintoisen sanottavan vaihtamista.
Välillä kyllä tuntuu tosi epikseltä, että autististen ihmisten pitää opetella kamalasti ymmärtämään ei-autistisia, vaikka se juuri on heille vaikeaa, kun taas ei-autisteilta ei edellytetä autistisen maailman ymmärtämistä. Mut näinhän se menee, että mainstream jyrää. Onneksi Suomi on sentään aika autismiystävällinen maa kulttuuriltaan, kun siedetään vaikenemista, katsekontaktin vähäisyyttä ja isoa fyysistä reviiriä.
Pygmi, tuo pitkä kommenttisi oli tosi hyvä, mut siihen ei ole mulla järkevää sanottavaa.
Kukkis, aikuisena tosiaan tuntuu näiden oppiminen olevan NIIN kinttaista. Pitää oppia samalla pois jotain itiöstä asti käytössä olleita huonoja malleja. Katkerien jokatap kuuluukin valittaa!
Pitää vielä korostaa, että lähtökohtana oli niitä sulkeutumisen tai kontaktihäiriöiden oireisiin sopeutuneita hahmoja, joten sen puolesta tuntuu vähän nololta tai hifistelyltä liittää siihen liian vahvasti tuota autismia. Tiedän sen voivan olla paljon syvempi ongelma.
Ulkopuolisuuden ja sivullisuuden teemaa voi herkästi suurennella ja romantisoida, jolsei pääse yli murrosiästä tai ole sinut itsensä kanssa.
Polgara, Sacksin kirja näyttää kiinnostavalta linkin pohjalta. Vähän pelottaa, jos tapaukset on valittu "hittipotentiaalin" pohjalta ja lueteltu "elämää suurempia ihmisiä", mutta avartavaa se olisi varmasti silti. Moniin sairauksiin tai oireyhtymiin ei saa näppituntumaa kuin yksilöiden kautta.
Kukkis, hauskaa jos se venyy yksityisestä yleiseen. Oppiminen voi olla hidasta, jos vastavoimat ovat kovat. Minulla tuohon liittyy vielä se, että olen aina tuntenut saaneeni tuliaislahjaksi hyvät emmeet, en vain ole osannut käyttää niitä kovin tehokkaasti. Sunnuntailapsi, jolle on ehkä maanantaina vaihdettu suodattimia, ettei kaikki olisi liian helppoa. En siis yhtään valita siitä puolesta, meni vain opetteluun ja sopeutumiseen paljon aikaa, kun eteni p'rse edellä.
Kaura! Ehdit sillä välin pelastamaan kertomalla perehtyneen kielellä tärkeät asiat. Hiano juttu.
Voi että ootte fiksuja. Mukavaa olla näin hyvässä seurassa!:)
Re: "... toistaitoisenakin huomaa rehellisen kontaktin myönteisen voiman."
Niin. Allekirjoitan. Ja ylipäätään pitkä ja harhaileva sepustuksesi oli kyllä ihan timmiä kamaa. -ruu
Polgara mainitsit kirjan. Joo, olisi mielenkiintoista tutustua. Ihan yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että pitää muistaa, että niin autistisissa kuin muissakin on paljon ihan näitä "tavallisia" ihmisiä, ilman erikoislahjakkuuksia. Jotenkin me aina nostetaan tapetille ne "huiput" ja herkutellaan niillä, kun elämä on kuitenkin paljon enemmän kuin erikoisuuslahjakkuuksilla pelaamista. Tämä vain yleisenä huomiona ilman että osoitan tätä arvosteluksi kommenttiasi kohtaan (en ole pitkä mutta sekava ja usein harhailen:).
Jatkan myöh.
Kiitos kaunis, Ruu, timmi on mainio sana.
Kiintoisaa. Näitä miettii aina silloin tällöin, vaikka ei omalla kohdallaan. Order of things tuntuu olevan joillakin vanhoillakin kavereilla vähän ylikorostettua ja näistä löytyy selitystä.
Dustin Hoffman tietysti näytteli Sademiehessä tätä postaukseen sopivaa roolia, mutta olihan se Tom Cruise siinä ihmettelemässä.
Kas, sinullakin on näppituntumaa. Siellä arkistossa on eräs mulle hyvin tuttu työkaverisi, josta olen tämän suunnan piirteitä ajatellut näkeväni. Jopa oppinut sitä keskittynyttä elokuvan katselemista. Hyvin säntillinen mies, mutta en halua nimeä mainita, vaikka en tarkoita pahaa sanaa sanoa hänestä, ennemmin päinvastoin.
Jou, Hoffman oli toki oscar-roolissa, joka ärsytti minua liian tietoisena pokaalintavoitteluna. En tosin tiedä, miten vaikean roolin olisi voinut paremmin vetää. Cruisea ihailin kehittyvässä roolissa, niljaisuus osui minusta inhimillisyydessään napakymppiin.
Ollut kiirettä, en tullut blogiisi edes ihailleeksi, että olet Per Gesslen kanssa soitellut vuoroon. Hällä on aika vahva kyky tehdä arkkityyppisiä popkappaleita, pitkälti 60-luvun henkeen. Juttu oli hauska lukea.
Mekin iskemme tassumme tänne teidän oikein hienoon keskusteluunne. Joo, koskapa itsellämmekin perin juurin muukalaisina erittäin eristäytynyt maailman kolkka blogistanissa, muutenkin ulkopuolisina monistakin eri syistä eikä tiedetä juurikaan mitään blogi-yhteyksistä. Ihmettelemme nyt mistä Varapygmi tietää, milloin Ruu on linjoilla vaikka Ruu kirjoittaa anonyyminä? Noh, ei toki tarvitse kaikkiin ihmeellisiin uteluihin vastata, salaisuuksiakin saa olla.
Te siellä puhutte mm. Sademiehestä, jota me emme ole olleet, harmin paikka, mahdollisuudessa nähdä. Ja noin näppi- ja tassutuntumalta arvaamme, että aivan loistoleffa, mutta kauppaamme tässä teille toista autismista kertovaa leffaa, meihin erikoisen suuren vaikutuksen tehnyttä autistikuvausta, joka monien leffakategorioissa menee hömpän puolelle, nimittäin Luc Bessonin Suuri sininen, Big Blue http://www.sea.fi/esitykset/kesa98/besson.html
Meitä viehätti myös toinen Bessonin leffa, Atlantis, jossa ei ihmistä kaivata lainkaan, todella autistista.
Terve Timbuktuun! Jos pikku salaisuuteen ensin tarttuu, niin onhan Ruu laittanut pienen puumerkin (-ruu) viesteihinsä.
Besson on kyllä kiinnostanut, mutta olen ajatellut, että nuo pitäisi nähdä kankaalta, eikä ole osunut kohdalle. Nikita, Leon ja 5th Element ovat tuttuja.
Sademies on järeää Hollywoodia, mutta minusta siis hyvä sarjassaan. Eiköhän se tule kiertämään ainakin tv-esityksinä kauan, koska tekijät ovat kyllin kuuluisia. Saattaisi dvd tarttua mukaan, jos vaikkapa vitosella näkisin sen.
Barry Levinson on ohjannut muitakin hyviä, kuten Diner, Peltiheikit, Wag The Dog… ja oli kai niitä muitakin.
Noh, niin Bessonin Nikita ja Leon ovat myös loistokkaita tarinoita, mutta meitin hermosto ei kai kestä liikaa väkivaltakuvauksia. Nuo muut luettelemasi leffat ovat tyystin tuntemattomia, sen sijaan hyvin ollaan perillä Wiliam Wegmanin Wag the Dog'ista ja hulvattomista koiruvideoista. Eikä niillä kyl' taida olla mitään tekemistä Levinsonin ohjausten kanssa.
Noh niin, että saamme asioita hieman tolalleen lisäämme T:n muukalaisten edelliseen viestin Wiliamiin lisä-l:n, siis William.
Mutta voi hyvänen aika, meiltähän aivan unohtuo kaikkien autistien isä, Mr Chance, jolla on täällä bittiavaruudessa aivan omat sivutkin, sietää tutustua http://www.geocities.com/Hollywood/8200/being.html
Being There, timbuktulaiset
Jou, se olikin hieno tapaus, sekä Jerzy Kosinskin kirja Mukana kuvassa että Hal Ashbyn elokuva Tervetuloa Mr Chance. Väittävät Peter Sellersin olleen jotenkin ontto ihmisenkuori, tai pitävän itseään sellaisena, mikä saattoi auttaa roolityössä.
Kesällä yritin katsoa elämäkerrallista elokuvaa, jossa Sellersiä esitti usein vakuuttanut Geoffrey Rush, mutta se oli liian kolkkoa ja ristiriitaista, ehkä osuvuutensakin takia, että olisin pystynyt katsomaan kokonaan. Wikipedia kertoi sen olevan tv-elokuva nimeltä The Life and Death of Peter Sellers.
Mmmm... palaan näin sunnuntaiaamun kunniaksi tänne, tähän ketjuun...
Ensnäkkii Kaura sanoi:
"Etenkin kun muut eivät kerro, vaan esittävät jotain muuta."
No, tää on (ollut) tosi vaikea pala... Vieläkin. Miten sitä oppisi ymmärtämään, että mitä saa sanoa? Teoriassa tätä on jännä pohtia, mutta käytännössä tilanteet voivat olla toivottoman kamalilta tuntuvia esim. saattaa loukta toista ihmistä eikä itse tajua että miten loukkasi, ja koska ei tajua miten niin loukkaa aina uudestaan ja uudestaan, tämähän aiheuttaa kärsimystä sekä sille loukatulle että loukkaajalle, kommunikointi menee minimiin, kun toinen ei halua enää sanoa mitään ettei loukkaisi ja toinen ei halua aloittaa juttelua, koska ei halua tulla loukatuksi....
Mä alan nyt diagnosoida itseäni ja pian olenkin sitä mieltä, että olen varmaan autismikirjossa jo jossain K:n kohdalla. Ihan oikeesti. Joskus ihmisten kanssa on tosi vaikeaa tulla toimeen, vaikka päällisin puolin näyttäisi siltä, että se on helppoa. Vaan en tätä enempää nyt painaudu itseeni, minuun ja sisimpääni, vaan siirryn seuraavaan Kauralta plokkaamaani kommenttiin:
"..miten paljon muutakin sisältöä on kommunikaatiossa kuin mielenkiintoisen sanottavan vaihtamista".
Niinpä. Näin se on. Asia vain pitää sisäistää kunnolla. Ja sitten kun sen sisäistää niin penni tipahtaa niin sanotusti. Itsestään selvää kommunikaation monimerkityksisyys ei ole. Se ei ole vain tiedonvaihtamista vaan merkityksien luomista, identiteetin vahvistamista, suhdetoimintaa, rakennuspalikoita tulevalle kommunikaatiolle, olemista, elämistä, koskettamista jne. jne.
Tuo turruttamispointtisikin, vpygmi, on loistava. Siitä riittäisi mietiskelemistä vaik kuin. Minä olen sitä mieltä, että maailmaa ei pyöritä mikään muu kuin pelko ja se on surullista. Teoriani on, että turrutus on vain yksi tapa panna pelkoa loitommalle. Jos vain itse kukin antaisi sisimpänsä kasvaa, niin (maailmankaikkeudellinen, haa!!:) muutos olisi mahdollinen. (Tämä on naivia, mutta elämä ilman toivoa on masentavaa, eikö totta?)
Ja voi kun osaisikin heittää ennakko-odotukset ja asenteet romukoppaan. Lienenkö oikeassa (Kaura?), että meillä olisi oppimista autisteilta, jotka ovat aakkosten ääripäässä? Heillä ei kai ole ennakko-odotuksia eikä ennakkoasenteita eikä turruttamistaipumuksia? Mutta pelkoja on kaikilla... Pitäisi alkaa kehittää pelkoteemaa ja -teoriaa pidemmälle. Joku on varmaan kirjoittanut viisaita kirjojakin aiheesta, ei ole vain sattunut kätösiini. No, voinhan muodostaa oman pelkoteorian.:)
Ja sitten vielä, että ihan leffojen timangikastia ovat Atlantis ja Suuri sininen. Atlantiksen näin ollessani ensimmäistä kertaa, ja vahvasti, raskaana. Minun sisälläni ui elämä ja valkokangaskokemus resonoi tosi vahvasti päiväkausia elokuvan jälkeen. Vedestähän me olemme kai kotoisin. Me kaikki.
Ruu, tuo on vieläkin sellainen järkäle, etten saa vastattua, mutta luen sen kyllä ennen pitkää neljännen kerran.
Voi veikkosein, älä sie huoli ja paineita kanna vastaamisesta. Kiitos kun sain purkautua täällä häntäpäässä ketjua.:) -ruups
Lähetä kommentti