Maailmassa on ehkä kaksi peliä, jotka ovat kiehtoneet monimutkaisuudellaan ja rikkaudellaan. Vaikka on satoja tunteja niitä harrastanut, ei ole kuin päässyt vilkaisemaan mitä kaikkea ne parhaimmillaan voisivat tarjota. Niin hienoja pelejä, että kun näkee vastustajan pelaavan komeasti, tulee hyvä mieli suorituksesta, eikä juurikaan kismitä hävitä, jos näkee ja tietää toisen vetäneen niin hyvin että hän ansaitsee voittonsa.
Korttipelien kuningas on bridge, josta voisi kertoa monta hauskaa anekdoottia, mutta se on niin salaseuran hommaa, etten jaksa. Sen verran voin mainita, että olin yrittänyt peliä oppia vuosien ja kymmenien tuntien ajan 80-luvulla. Asiat alkoivat loksahdella kohdalleen vasta sitten, kun lähdimme risteilyohjuksiksi.
Joulukuussa 1991 (luulisin) työnantajahotelli meni kolmeksi viikoksi kiinni, jolloin lähdin suoraan yövuorosta vierailemaan Turkuun. Aamulehdestä luin, että Viking Line tarjosi halpoja lippuja: neljän hengen miniristeily hytteineen sata markkaa. No, päätin ostaa miniristeilyn, vaikken ollut yhdeltäkään muulta hengeltä kysynyt matkailuhaluja, koska sen varjolla sai junalipun puoleen hintaan.
Turkuun päästyä kyselin kavereilta huvittaisiko risteillä. Niinhän siinä kävi, että meitä oli lopulta viisi tyrkyllä, joten yhdelle piti hommata erillislippu. Mikä pahinta, seurassa oli innokkaita bridgenpelaajia, joten neljä meistä pelasi tuntikausia ja Magic joutui katselemaan vierestä.
Kortinlyönti maittoi niin hyvin, että Turkua kohti palaillessamme joku ihmetteli, mahtaisiko yhtä halpoja lippuja saada vielä. Kyllä sai, otimme uusinnan. Magic jäi kyydistä, mutta me muut vain kannoimme täydet lastit satamassa odottavan auton peräkonttiin, sitten uudestaan purjehtimaan ja pelaamaan bridgeä laivan paariin. Tässä vaiheessa tunsimme jo vähän henkilökuntaakin, joten eksyimme heidän tiloihinsa jatkoille nauttimaan edullisia juomia.
Kun seuraava päivä koitti, veivasimme jälleen korttia pitkän päivän Turkua kohti matkustaessa. Rykäisimme iltapäivällä oikein hienomman ravintolan puolelle syömään, missä sitten Ruuskamuikkunen lausui vitsinä, ettei kahta ilman kolmatta. Olimme niin huumorintajuttomia, että pohdimme vakavissaan voisiko vielä kerran risteillä. Ei ei, mahdotonta, mutta jos kuitenkin.
No, muilla oli omat huolensa. Pete soitti töihin ja hankki päivän vapaaksi. Heikki soitti kimulilleen, bridgenpelaaja hänkin. Ruuskamuikkunen samoin soitteli naisellens, jonka kanssa tajusi olevansa hyvin tosissaan tämän reissun aikana, menivät kihloihin hetimiten. Veimme uudet täydet lastit auton peräkomuuttiin ja vastaanottelimme naisystävä Päiviä mukaan matkan kolmannelle osuudelle.
Kolmen miniristeilyn aikana tuli pelattua varmasti 30 tuntia bridgeä, voi olla että paljon enemmänkin, mikä lopulta vei tajuntaan pelin suuruuden ja opetti sen tärkeitä alkeistaitoja. Herroista kahta en tuntenut kunnolla ennalta, mutta luulisin että olemme edelleen kavereita, jos tapaamme.
Se toinen ylivoimainen peli ei ole shakki, vaikka siinä onkin suuruutta, mutta se ompi myös pelin heikkous. Shakki vaatii niin paljon, että se upottaa tosimielisen pelaajan kokonaan, ei tahdo jäädä muuta elämää. Sen verran olen varpaalla kokeillut, etten uskalla tosissani siihen syvään päähän hypätä. Eikä siihen päde mulla ainakaan, että ihailisi toisen suorituksia. Päinvastoin kiroaa omia tyhmyyksiään.
Sen sijaan biljardissa on yksi laji, joka tarjoaa ylivertaisen haasteen ja viihdyttää koko matkan, kun siihen yrittää vastata. Kolmen vallin karambole on klassikkopeli, jossa on yksinkertaiset säännöt, mutta rajattomasti mahdollisuuksia.
Perusperiaate on se, että pussittomalla pöydällä on kolme palloa: valkoinen, keltainen ja punainen. Jos lyöntipallo on valkoinen, sillä pitää osua kahteen muuhun siten, että valkoinen osuu vähintään kolmesti valliin ennen jälkimmäistä osumaa kohdepalloon. Voi lyödä suoraan osuman toiseen palloon ja kierrättää lyöntipalloa kolmesta vallista jälkimmäiseen kohdepalloon. Tai vaikkapa kierrättää ensin kolme vallia ja osua sitten peräkkäin molempiin. Tai mitä vain siltä väliltä: valli-osuma-kaksi vallia-osuma, kaksi vallia-osuma-valli-osuma tms.
Se sattuu olemaan myös ainoa biljardin laji, jossa olen vähän pärjännyt itseäni paremmille, koska nautin niin paljon sen pelaamisesta ja erilaisten tilanteiden miettimisestä. Ja ainoa biljardipeli, jossa yksittäinen lyönti voi tuottaa suuria onnistumisen riemuja.
Poikani kummisetä, karamaisteri Arto lähetti linkin turkkilaisen karamestarin trikkilyönteihin, joissa on terve pohja: hän hakee kaikista hörhötyksistä huolimatta hienoja kolmen vallin karoja. Niettä jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, täältä sitä löytyy:
Semih Sayginer
26.2.2007
Pelimiehet Ridge ja Helena Kara
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Kirjoitin ensin kommentin, jossa ihailin sitä, että kykenitte jättämään kolmannen risteilyn pois. Minä kun olen tottunut siihen, että tuplaristeilyn jälkeen ei ole olemassa enää muuta vaihtoehtoa ihan vain siksi, koska kolmas putkeen on jo niin huonoa huumoria, ettei sitä voi olla toteuttamatta.
Sitten kopautin pääni seinään ja tajusin mitä tässä postauksessa itse asiassa luki.
Vt on vähän väsynyt.
Moro Veetee! Eipä hätiä, mutta kyllä me tosiaan oltiin nii pal huonon huumorin ystäviä, että jatkettiin ohjuksina kolmas putkeen. Tuli laiva aika tutuksi. Hlökunta valitettavasti vaihtui ennen kolmatta kiekkaa. Oletko itsekin vetänyt vastaavan triplan?
Kolme kassillista eväitä, ja Peten toiset kaksi tai kolme, auttoivat järjestämään aika sakeita jatkoja Turussa heiluessa. Elävästi muistan kuinka Portin vessassakin nautimme Hannun kanssa pullon banaanilikööriä, joka kuului laivan tarjoustuotteisiin. Ätläkkää oli, mutta vaikutuksiltaan toivotunlaista.
Yritän ja yritän hahmottaa, olisinko kauhuissaan vai kateellinen tuosta risteilyhommasta. En tiä vielä. Mutta enivei: HUH-HUH.
Sellaista tavallista puuhastelua, jota ei onneksi satu joka kuussa. Taitaa olla parempi, etten kerro mitään siitä keväästä, kun otti vähän päähän ja eksyin Turkuun.
Tai no, sen verran, että olin sopinut meneväni naisystävän luokse saunaan, mutta unohduin paariin. Jotenkin siinä kävi niin, että paarien sulkeuduttua ajauduimme kaverin kanssa moottoritielle, mistä pääsimme liftaamalla aamukuudeksi Turkuun.
Kaveri taisi palata illalla Tampereelle, mulla hiukan venähti. Kuukauden päästä naamaani oli jo sen verran väsytty, että pääsin bussiin saakka. Naisystävä löysi uuden sillä välin, mistä en tohtinut häntä kovin moittia. Kaverit löivät Portissa vetoa, minä päivänä lähtisin, mutta jo pari viikkoa ennen paluuta kuulin vedosta ensi kertaa, nimittäin että rohkeinkin veikkaus oli jo rauennut. Että nyt sopii lähteä.
Kolme risteilyä minäkin olen parhaimmillani putkeen mennyt, eivätkä ne olleet edes miniristeilyjä.
Kolmannen lopussa jo hiukan ramaisi.
Sellainen epäilys minullakin on, ettei kiihko astua laivaan palautunut ylimmilleen kovin pian, vaikken niin tarkkaan muista.
Hienoa kuulla, että joku muukin on meidän neljän lisäksi venynyt vastaavaan, jopati pitkällä kaavalla. Mehän ei kolmen vrk:n aikana käyty kauempana laivasta kuin siellä auton peräloosterilla Turun satamassa.
Samoin. Welhottaren kunnolla vedin kerran 3 risteilyä Hki-Tallinna-Hki, ja silloin vaihdoin vain lastin satamassa kavereille, kerroin tärkeimmät ja takaisin ,D Ehdin käydä töissäkin pari kertaa jossakin välissä (Se Entinen Duuni). Ei, emme pelanneet bridgeä... ,D
Siksi, että en ole opetellut. Sen sijaan voisin pelaga ginirommia viikkotolkulla, samoin marja- ja huutopussia - mistä ilmenee taustani, syntymäpaikkani ja huono makuni!
Vau, lisää risteilyohjuksia! En minä sitä bridgeä kehunut muita mollatakseni. Se on vain sen verran monisäikeinen peli, että konkareillakin riittää edelleen uutta opittavaa. Hauskaa vain, jos suhteellisen saman tasoisia pelaajia osuu neljä yhteen.
Huutopussin kans on irronnut myös riemuja, samoin canastan, marjapussin ja varmaan giniromminkin. Niin ja peukkuaasin, mutta siitä on jo aikaa. Nykyään vetävät paarissa Hold'emia, mitä en ole vielä eksynyt kokeilemaan, kun en innokas uhkapelaaja ole.
Huutopussi oli aika parasta jokunen vuosi sitten(kin). Äkkiä tosin kaikki tippuu päästä jos ei muutamaan vuoteen pelaa. Onks täällä muuten Shanghain taitajia? Se on se mis huudetaan SANHAI PERKELE TOLLE!
Shanghaita en tunne korttipelinä, sellaisen kaupungin kyllä tiedän ja 70-luvun bändin, jonka kitaramaestro oli Mick Green. Ja shanghaijaaminen on tietenkin sanavarastoni yleisimpiä teonsanoja.
Huutopussi on minultakin unohtunut, viime pelikerrasta on jo ehkä 8 vuotta. Siitä olen yllättynyt, että pystyn vahvassa vierteessä pelaamaan vuoden tauon jälkeen bridgeä auttavasti, siten että partneri ei hauku pystyyn ja saattaa jostain ilahtuakin. En tiä miten kävisi selvitä päiten. ;–p
Testing, testing… foo. Toimiiko osoite.
Lähetä kommentti