Klassikon tynkää

Hoi, kylläpä nappaa pyhäpäivän kunniaksi pyöräyttää juutuubilta Neil Youngin vanhaa perintöä niin uudessa muodossa kuin kanta-asussaankin.

Lähtökohtana oli kaverin FB-linkkaus sellaiseen 80-luvun riemukkaaseen rähinäbändiin kuin the Beat Farmers, jolta tuli kerrassaan osuva luenta muutaman vuoden viiveellä Youngin LP-piisiin Powderfinger. Kun sen ensi kertaa kuulin, ajattelin että hyvä meininki, mutta niukasti uutta Rust Never Sleepsin (1979) alkuperäiseen. Nyt nappasi paremmin, ei ole enää Young niin kirkkaana mielessä.

Siitä jatkoin kohti ikisuosikkiani Winterlongia, josta huomasin the Pixiesin tehneen jollekin b-poskelle coverin. Sekin tuntui aivan mainiolta, mutta vertailuksi piti hakea Youngin omia esityksiä. Aika päätön juttu, että niin upean styken Niilo malttoi pitää vuosia purkissa ja kätkeä kolmen älpeen kokoelmalleen Decade, mistä se pikku hiljaa nousi mulla yli muiden, vaikka runsaasti muutakin ykköskamaa oli tarjolla.

Nyt totesin, että onhan tuo Winterlong ollut veivauksessa Youngilla ja Crazy Horsella jo 1970, kuten Live at the Fillmore East 1970 paljastaa. Siinä on kitaran varressa myös 1972 kuollut Danny Whitten, Horsen alkuperäinen kantava voima.

Kylmien väreiden styke, ne kitarat… ja laulumelodiakin. Eipä osunut alkuperäistä studioversiota silmään, sen sijaan hirmuinen liuta kotikutoisia versioita, että on siihen moni muukin ihastunut.

Tiimalasi

Nuorena kaikki mahdollisuudet olivat edessä ja rehottivat kutsuvasti.

Eipä osannut arvostaa, ahdisti tavattomasti ettei tiennyt mihin tarttuisi.

Joskus heikkoa tai väärää oljenkortta repiessä totesi, että lujalla nykäisyllä lentää vain selälleen.

Valinnan vaikeuden tuottaman ahdistuksen lisäksi syntyi pelko vääristä valinnoista.

Oppi kieltämään lupaavienkin mahdollisuuksien kutsun.

Supisti näkökenttänsä alaspäin kapenevaan tunneliin ja löysi surkeuden.

Surkeimmillaan totesi, että vielä vain jaksavat ympärillä olevat ihmiset potkia tunnelissa eteenpäin. Olisiko oma vaisto tai tahtokin ollut apuna.

Odotuksien päädyttyä positiivisen ja negatiivisen toistensa kumoavien voimien myötä kohti nollapistettä alkoi tajuta nykyhetkeä.

Huomasi myönteisien yllätyksien eteenpäin vievän voiman.

Alkoivat mahdollisuudet avautua edessä.

Siinähän ne rehottavat, jos jaksaa tarttua, eikä vääriä valintoja oikeastaan ole.

Korkeintaan tylsiä.

[symmetrialtaan puutteellinen, hönöspäinen harjoitelma]

Totisesti kummastuttavaa

Raapaistaan nyt jotain pientä, kun sai pään taas auki.

Perjantaina oli harvinaisen ristivetoinen päivä, koska suuren työtaakan oheen kertyi vaihtoehtoisia huvituksia eli menoja peräti kolme samaan aikaan. Meinasin taintua, koska kaikkiin olisin halunnut osallistua, mutta yhdistäminen oli hankalaa. Niinpä otin tirsat sillä kellonlyömällä, kun ensimmäinen iltama olisi alkanut, ja haaveilin jatkavani töitä illalla.

Tuurilla osui kohdalle sopivaan aikaan hälytystekstari, jonka sytykkeestä säntäsin musavisaan vain puoli tuntia myöhässä. Siellä alkoi nuottiöljyn siivittämänä tunnelma kohota, kun laaja Lammaspullien joukkueemme vielä löysi mainiosti vastauksia ja murjoi hopean kylkeä. Eikä tämä vielä mitään, samaan aikaan tuli kahden suunnan houkutuksia, sillä irkkubaarissa oli etenkin virtuaalimaailmasta tuttuja ihmisiä, vierailevana tähtenä Saksasta aiemmin yhteyttä pitänyt blogi- ja FB-ystävä.

Mutta kun muuan joukkueemme pariskunta kertoi, että vieraslistan kautta pääsee Klubille katsomaan Raappanaa ja samalla namikoita liikuttelevaa blogitoveria Jazmanautia, ja kysyi lähdenkö, tartuin tarjoukseen. Sehän oli ilahduttava ratkaisu, sillä epämääräisesti hiphopin tai räpin suuntaan arvailemani musiikin sijaan Raappanan muikea orkesteri Sound Explosion Band irroitteli messevää reggaeta. Nuoriso näkyi olevan täysillä mukana ja itse nautiskelin taka-alalla sanottavan myönteisestä hengestä.

Hiljattain ovat eri tavoin napanneet nykyisistä suomalaisista kappaleentekijöistä ainakin Jukka Poika, Paleface ja nyt myös Raappana. Siten omasta omituisesta vinkkelistäni tuntuu, että uusia aluevaltauksia tapahtuu, kun tämä kama näkyy saavan suosiotakin. Välissä ehdin inhota muodissa ollutta uikutusta, mitä matalat angstiset miesäänet paatoksella lauloivat mahtipontisin sävelin. Naisten kontolle jäi silloin ilahduttavampi uusiosarka, mistä tosin näppituntumani on ollut hyvin hutera jo vuosikausia.

Mikä perjantain päätteeksi oli parasta, illan erinäisiä vaihtoehtoja lopulta yhdistyi Klubilla, sillä irkkubaarin seuruetta valui paikalle ihmettelemään menoa. Niinpä tuli nähtyä silmätysten pitkästä aikaa useita tutuiksi koettuja ihmisiä ja ylimittaisen sytytyslangan välityksellä käsitin myös tavanneeni ensi kertaa uudemman blogitutun. Tästä on kertonut tarkkasilmäisemmässä vireessä ollut Enimmäkseen harmiton.

Vallattoman hyvä mieli jäi kotiinviemisiksi, mistä kuuluisi kiittää ainakin bändin heppuja ja heitin takahuoneessa tarjoamaansa rommihuikkaa, sisäänpääsyn järkänneitä Virpiä ja Jazia, sekä seuraksi ilmestynyttä hilpeää porukkaa. Vaikka tunsi kolarinukkena heiluvansa kylillä, pää ryvettyneenä, seura oli valioluokkaa.

* * *

Harhauduin äsken hyräilemään kappaletta Really Mystified. Se on takertunut kallooni Elvis Costello & the Attractionsin rupisen hurmaavana esityksenä, joka liitettiin jälkikäteen loistoalbumiin Imperial Bedroom cd-bonuksena, sillä se on levytyssessioiden aikaan muistaakseni rykäisty jokseenkin laakista studiolivenä narulle. Juutuubilta löytyi kuin löytyikin siitä alkuperäinen esitys, the Merseybeatsin b-puoli vuodelta 1964 (vaikka "videon" yhteydessä mainitaan 1963). Sehän sopii sunnuntain klassikoksi muuten, paitsi taitaa olla tuon epiteetin ansaitakseen melko tuntematon.

Yksinkertaisen tehokas kitarakoukku (tuossa mukavin variaatioin ylhäältä ja myös basson äänialan tienoilta) ja mainio laulumelodia riittivät 1960-luvun alkupuolen suuren buumin aikaan tuottamaan runsaasti hienoja renkutuksia. Osasivat sen Englannissa tietysti muutkin kuin the Beatles.

Tarkistin vasta kenen työtä Really Mystified on, sillä the Merseybeats käytti myös lainakappaleita, mutta tuosta vastaavat laulaja/kitaristi Tony Crane ja alkuperäisbasistin Billy Kinsleyn välillä korvannut merkkitekijä Johnny "Gus" Gustafson.

Muistelin Gustafsonin häärineen the Piratesissa, mutta se näkyy tapahtuneen parhaiden vaiheiden ulkopuolella, eikä Johnny Spenceä olekaan helppo korvata basistina ja ärjynä laulajana. Sen sijaan Gustafsonin panos Roxy Musicissa on hyvinkin tuttua alkupään vaihetta ja näkyy hän vaikuttaneen myös Ian Gillan Bandissa.

Jep jep, jos ei varsinainen klassikko, niin harvinaisen hyvin se on tarttunut mieleeni.

Sunnuntainen klassikko

Sosiaalisessa mediassa syntyy toisinaan erikoisia mielleyhtymiä ja satunnaisia villityksiä. Yksi pitkään ja toistuvasti huvittaneista on 60-lukulainen korvamadon arkkityyppi, Herb Alpertin Tijuana Brassin kera esittämä klassikkokappale Tijuana Taxi.

Se on toiminut vuosia kaveripiirissä riivajaisena siten, että jos joku erehtyy aloittamaan hyräilyn, melodia voi kiertää eri suissa ja päiden sisällä päiväkausia. Musavisassa sillä on tuhottu monta yritystä tunnistaa näytteitä, kun kertsiä tavoitellessa joku on hyräillyt päälle tidi-tittit-tidi-tii. Olkoon tämä samalla varoituksena, että korvamatoja pelkäävien kannattaa vain omalla vastuulla kuunnella kappale linkistä, mutta video on niin riehakkaan hyvä, että se kannattaa katsoa vaikka äänettömänäkin.

Mainittakoon, että tuo video on saanut myyttisen suosion Statuskaapparien piirissä FB:ssä. Kyse on merirosvohenkisestä scimitarinheiluttajien joukosta, joka ryntäilee joskus täysin yllättäen valtaamaan kaveriensa viattomia statuksia ja täyttää kommenttiosion satunnaisilla huomioilla, puujaloilla, musiikkilinkeillä tai muulla mieleen moljahtavalla. Siinä on parinsadankin kommentin raja joskus paukkunut ja onnettoman statuksenlaatijan sposti täyttynyt. Väliaikamusiikkina toistui jossain vaiheessa mm. Tijuana Taxi. Olen itse päässyt hangaround-jäsenenä joskus mukaan kaappaamaan ja varmaan kaapatuksikin.

Aina ilahduttaa aloittaa uudestaan tuon videon katsominen: Tööt tööt!

Jälkihuomio: Mulla leikkaa Safarissa upotetusta kuvasta oikean reunan pois. Jos on sellaista pulmaa, kannattaa käyttää tätä suoraa linkkiä ja tietysti laittaa video täyttämään koko näyttö:

Herb Alpert & Tijuana Brass: Tijuana Taxi (1966)

Lisää sunnuntaiklasarei tääl.

Rihkamaa

Muutama kuvajainen satunnaisista tapahtumista.

Ruokaseikkailujen juhlavaan arkiseen osastoon pitää lukea nakkipannu. Vakaa aikomus oli tehdä jääkaappiin unehtuneesta frankfurter-paketista kunnon soppa, mutta kun alkoi nälättää ja keitettyjä puikuloitakin oli sopivasti puoli kiloa käsillä, niin ainekset kuului laittaa paistinpannuun.

Kokonaisuutta oli täydentämässä kimpale voita, sipuli, jauhettu chili, suola. Loppupäässä vielä mustapippuri ynnä koristeeksi viilleltyä granapadanoa, jotka eivät kuvassa näy. Vaativa suururakkahan se oli.

* * *

Kesän erikoisin käännöshomma oli Swamp Thingin jakso Pog, jossa oli runsaasti uudiskieltä.

Tuli se jo painostakin, mutten vieläkään tiedä miten onnistuin suomen vääntelemisessä.

Mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin lukijoitakin, mutta puuha oli jännittävää ja hauskaa.

* * *

Poijaan jännittävin hetki syksyllä osui heti hänen kymppisynttäriensä jatkoksi. Kesän futiskoulun kautta pääsi mukaan arvontaan, jossa lykky oli kohdallaan ja hän pääsi ensi kertaa elämässäns Helsingin stadionille, saman tien nurmelle saakka. Toimi junnusaattajana, kun Suomen Huuhkajat astelivat EM-karsintapeliin Unkaria vastaan.

Mieleenjäävä kokemus saletisti. Viikkoja myöhemmin vielä tunsi aavekipuja kantapäässään, kun maajoukkuepelaaja sattui astumaan vähän nilkalle, eikä sen tuottamasta ylpeyden häiläyksestä voinut erehtyä. Jos sama kosketus olisi tullut vaikka koulupelissä, kolhu olisi varmaan unohtunut jo seuraavaan aamuun mennessä.

* * *

The Monochrome Set. Viime keväänä roihahti oikein innostus bändistä, jonka kataluuksia olin ihastellut 1980-luvun puolivälin molemmin puolin ja palautellut mieleen juutuubista. Tännekin olen aikaisemmin laittanut kulkevimman vanhan semihittistyken Jet Set Junta, mutta vielä lujemmin iski myöhempi osuma Walking with the Beast:

Bändin levyjä oli sen verran hankala löytää, että alistuin hankkimaan PayPal-tilin, jonka avulla sai ensi nälkään ostettua MP3-albumeita ja tilattua lisää tuotantoa cd-muodossa heitin nykyiseltä levy-yhtiöltään. Kovasti on maistunut niiden alle kymmenen älpykän kuuntelu, jotka kohtuuvaivalla sain käsiini, mutta silti häkellyin katsoessani iTunesin listaa eniten kuuntelemistani kappaleista:

On todettava, että ennen niin mukavasti toimineen iTunesin tiheät päivitykset ovat hukanneet a) minua miellyttäneitä ominaisuuksia, b) yhteyksiä aiemmin taltioituun musiikkiin, c) tiedot aiemmista soittokerroista ja d) luottamukseni koko vehkeeseen käyttämisen mielihyvän rapistessa. Vaan onhan se varmasti nykyään entistä tehokkaampi tapa kaupata tavaraa ja luoda yhteyksiä muihin Applen härpättimiin, joita minulla ei ole, enkä vaivatta saa tiliäkään, jolla voisin ostoksia tehdä. En siis kuulu kohderyhmään, taaskaan.

Eikä tuo Top 25 juuri korreloi sen kanssa, mistä kappaleista Monochrome Setin levyillä eniten pidän, mutta uusiin tuttavuuksiin on pitänyt tutustua tarkemmin. Runsaasti hienoja melodioita, tiukkaa sarkasmia lakoniseen tapaan laulettuna ja vanhanaikaisen puhtaasti soivaa kitarahommaa, mitä kaikkia olen muun muassa arvostanut, kuten myös musiikillista huumoria.

Asiatonta

Kun on niin hiljaista ollut ja päivitystä kysyttiin, teen tällaisen asiattoman väliruikauksen vailla asiaa. Ompi epämääräisesti hiukan hävettänyt tuo edellinen viesti sikäli, että vähäpätöisestä seikasta jaksaa noin lujasti messuta, mutta se vimmastutti esimerkkinä rihkamakulttuurista. Vaikea löytää nykyään mitään kunnolla tehtyä ja hintakin korreloi turhan sattumanvaraisesti laadun kanssa.

Lounastauko käsillä, mutta ei nälätä eikä oikein juttuakaan irtoa. Taidan katsoa yhden Alfred Hitchcock esittää -jakson, sillä niitä on tarttunut Kanttilasta boksillinen jossain vaiheessa mukaan. Piristävää tuollainen vanhakantainen mustavalkoinen draama, 25 minuutin mitassa, vaikka juonien käänteet muistuttavat siinä määrin toisiaan, ettei kannattaisi liikaa peräkkäin ahmia.

Tämähän julkaisi tekstin melkein lennosta, kesken kaiken, mutta menköön. Enter-nappula toimii liiankin tehokkaasti monissa ohjelmissa, ehkä se on sitä edistystä, jossa en pysy koskaan kärryillä.

Applen takuu ei kata sutta ja sekundaa

Hiljaista ollut täällä, mutta ajattelin harjoittaa kansalaisjournalismia, koska sieppaa järeällä kädellä. Olen ollut niin sinisilmäinen, että kuvittelin takuun merkitsevän jonkinlaista vastuuta myydystä tuotteesta.

Tammikuussa kävin ostamassa uuden iMacin työkoneeksi, kun vanha oli aika uupunut. Vehkeessä on monenlaisia hyviäkin puolia, esimerkiksi käyttis miellyttää ja näyttö, mutta myös turhia hienouksia omaan käyttööni. Bluetoothilla toimivat näppis ja etenkin hiiri imuroivat turhan hanakasti pattereita, sillä taikahiiri jaksaa piipittää akkuparistoilla käytössäni alle kuukauden. Voisihan niitä ehkä jaksaa vaihdella, mutta tuo ryökäle kokee vaikeuksia luoda yhteyttä uusiksi vaihdon jälkeen.

Pieniä murheita, ei sinällään mainitsemisen arvoista, toisin kuin armoton hyppyytys, johon törmäsin näppiksen hajottua. Kolme ja puoli kuukautta olin toimentanut töitä ja alkanut pitää Apple keyboardin erilaisesta näppäintuntumasta, kun kesken nakutuksen D-nappi petti. Ensin se tuntui myötäävän oudosti, sitten session mittaan nousi puoliksi pystyyn, kun ilmeisesti painoin vähän reunalle. Noh, oletin saavani sen takaisin paikalleen, mutta kävi ilmi, että yksi kiinnikkeistä oli haljennut kahtia ja pala lähtenyt irti.

Rihkamavehkeiden kanssa tuollainen olisi jopa odotettua, mutta tässä tapauksessa oletin kyse olevan maanantaikappaleesta. Kiroilin sitä, että tuo sattui keskiviikkoiltana ennen helatorstaita, kun oli kiireellisiä töitä eikä uutta näppistä saisi helpolla ennen perjantaita. Hyväkäs luulin, että 12 kuukauden takuu kattaa tuollaisen vian, jos näppis pettää normihommissa alle neljän kuukauden käytön jälkeen.

Jos olisin tiennyt perjantaina takuurumbaa käynnistäessä, paljonko se syö aikaa ja hermoja – ja etenkin kuinka laiha on tulos – olisin suosiolla lähtenyt ostamaan jonkin muun firman kuin Applen näppistä. Nyt soittelin ostopaikkaan, seuraavaksi Applen tukeen ja sitten lähimpään huoltopaikkaan Mac People Storeen ennen kuin lähdin kiikuttamaan näppistä katsottavaksi. Se otettiin vastaan, luvattiin tarkistaa ja ilmoittaa alkuviikosta asian etenemisestä.

Urakkani oli kesken, yhä sinisilmäisenä kävin ostamassa tilalle vastaavan näppiksen mutta langallisena versiona. Olihan se kätevämpi jatkaa samanlaisella kuin totutella taas erilaiseen. Se kelpaisi minulle mainiosti, jos voisin luottaa sen kestävän käyttöä.

Maanantaina tuli tekstari, ettei takuu kata vikaa, laite on noudettavissa pois. Soittelin jälleen Applen tukeen, jossa siirrettiin vastaajalta toiselle 25 minuutin mittaisen puhelun aikana ja vastauksena oli, että huollossa oli löydetty merkkejä kovasta kohtelusta, johon vedottiin vian syynä. No, lähdin katsomaan huoltopaikkaan, oliko näppistä sillä välin kohdeltu rumasti todisteeksi. Sen verran väitteessä oli siteeksi totuutta, että A-napissa näkyi naarmuuntumista, mutten käsitä millä ilveellä voisi konstruoida tilanteen, että se olisi liittynyt D:n irtoamiseen kiinnikkeistään, kun A oli pysynyt kiinni ja välissä myös S oli ehjä.

Tilanne on siis umpikuja mallia juupas eipäs. Itse tiedän vehkeen hajonneen tavallisessa käytössä, pulja väittää vian johtuvan käyttäjän virheestä. Soittelin vielä uudestaan Applen eri portaisiin, jos jostain löytäisi järjen äänen. Kyse ei ollut enää siitä muutaman kympin romusta, jonka jätin huoltopaikkaan, koska rikkinäisenä en tee sillä mitään. Eri tahoilla tulee nyökyttelyä tai myöntelyä, että pitäisihän näppiksen kirjoittamista kestää pitempään, huoltopaikan sällitkin ihmettelivät väitettä, ettei mene takuun piikkiin. Kukaan ei ottanut vastuuta päätöksestä, mutta kun tällainen päätös oli tehty, sille ei kuulemma voi enää mitään.

Olen sitä mieltä, että jos "12 kk:n takuu" ei kata tuollaista vikaa, en todellakaan aio luottaa vastedes Applen tuotteisiin saati takuisiin. Otti niin lujasti pattiin, että pidin kansalaisvelvollisuutena raportoida kohtelusta, jota pidin tökerönä ja vääränä. Jos arvon virmaa ei kiinnostanut käyttäjän murhe, vaan linjana on pompotella parhaan mukaan, tulkoon se purettua ensin tänne.

Minähän en pysty kovin helposti todistamaan, että vika aiheutui normaalista käytöstä, kun en nakutussessioitani ole kuvannut, eli olisi ajanhukkaa tapella tuosta yhdestä kapineesta. Sen sijaan saamani kohtelu vei pulman periaatteelliselle tasolle. Jos takuusta pitää luistella tuollaisen vian kohdalla, viite on vahva, että tuote on käyttöä kestämätöntä rihkamaa, joka on edullisempaa korvata uudella kuin pitää käyttökunnossa edes takuuajan vertaa – tässä tapauksessa edes alle kolmasosaa takuuajasta.

Pakkohan tästä on vielä virallinenkin valitus tehdä, ihan siinä hengessä, että jos tällaisia kertyy jatkuvasti, joutuu kai tuosta asiakkaan halveksunnasta joskus vastaamaan tavalla tai toisella. Paskan myivät.

Tapaninpäiväpatle

Sain joulun aikana voittopuolisesti itse valita mitä kuuntelin, eivät päässeet imelimmät tai kuluneimmat sesongin laulut kiusaamaan. Sen sijaan on herännyt etäinen kaipaus brittiläisperinteiden säväyttäviin klassikoihin, Christmas Carols kai kulkee kattonimenä, eritoten nuorten hörökorvien kuorossa laulamana. Kai siinä ristiriitakin viehättää, kun riviin tällätään nuoria julliaisia, joista irtoaa enkelimäisen komia ääni.

Pääsin testaamaan pari viikkoa sitten englantilaiseen vaihtoehtomuusikkoon teoriaa, että näiden poikakuorojen perinne jättää jälkensä sikäläisiin koululaisiin ja heijastuu edelleen ajoittain heidän rocksarallakin tekemistään tuotoksista. Kimmokkeen antoi Jona Lewien Stop the Cavalry, missä vaikutteet ovat tahallisia ja ilmeisiä. Ei tuo herra inttänyt vastaan, itsekin oli koulussa kuorolauluun joutunut perehtymään.

Mut yksi näistä lempilauluista on God Rest Ye Merry Gentleman, josta ajattelin pistää huvikseni tänne kahakan eli battlen. Jos joku eksyy tänne ja jaksaa kuunnella, niin mikä versio soinnahtaa parhaiten korvaan: Enkelikuoro, Jethro Tullin taiteilu vai Mr. Beanin mestaroima jatsahtava versio?

Ropellitorttu™ haisee gastrojoululta

Sinkkujouluun voi hakea vaihtelua ja sisältöä seikkailuista perinneruokien uusien kiehtovien sovellusten parissa. Kokeneesta ruoanlaittajasta voi tuntua hitusen työläältä ja tylsältä valmistaa vuodesta toiseen samoilla perusresepteillä kinkkua, joulutorttuja, piparkakkuja ja muita Aatamin nimipäivän aikuiseen ohjelmaan kuuluvia syötäviä, eikä niitä helppoa ole laitella yhden hengen annoksina. Miksemme siis kohtuullistaisi panostusta ja yhdistelisi kekseliäästi perusvalikoimaa?

Seuraavalla joulukuvaelmalla kartoitamme oman retkemme, jonka kustannukset ovat useimpien gourmandien rahapussin ulottuvilla, sillä perusaineksemme vaativat tällä kertaa joko noin kolme euroa tai 20 pantillista tölkkiä (tyhjiä) sekä Plussa-kortin, seuraavasti eriteltynä:

– 2 kpl kinkkupitsoja (Saarioisten malli K-tarjouksessa à 0,95 euroa)
– 1 tlk ketsuppia (kilo Euroshopperia 0,99 euroa)
[Täysin vapaaehtoisina lisukkeina käytimme piparimuotteja, veistä, tabascoa, uunia, grana padanoa, kameraa ja chipotletahnaa. Yhtään elävää kinkkua ei loukattu, satutettu saati tapettu kuvauksissa tai niitä varten.]

Mainittakoon että kauppa saattaa olla jouluksi jo sulkeutunut, jolloin vastaavat ainekset saattavat vaatia hiukan lisäpanostusta lähimmällä avoimella huoltoasemalla.

1. Eilinen saalistusretki harvojen tuntemille kinkkuapajille oli menestys.


2. Menestys oli niin laajamittainen, että itse juhla-aterian valmistus päätettiin yksimielisesti lykätä aattopäivälle, jotta alkukeittoon sai keskittyä rauhassa. Uusi päivä valkeni kirkkaampana.


3. Valmisteleviin puuhiin kuului hakea ratkaisu kysymykseen, jota johtavat ydinfyysikotkin aprikoivat: syntyykö pyöreästä pitsasta ropelli? Harjoituskappaleena pitsan hienostunut pyöreä tarjoilualusta.


4. Ropellitortun™ sielu ja sydän on tietysti hillosilmä, aineksena mitä mehevin tomaattiketsuppi. Siinä ei sovi pihistellä! Tässä seikkaileva kokki voi hakea uusia elämyksiä, kuten ainestemme saloihin ennenkin perehtynyt chefimme teki chipotlen ja tabascon taianomaisilla sävyillä.


5. Kenties koko suururakan kiperin vaihe on lopullinen ropellin muotoilu, sillä kertaalleen paistetun torttupohjamme reunat ovat herkät murtumaan.


6. Aloittelevaa herkkusuuta voi hiukan masentaa tämmöinen pikkutarkka näperrys, että päälle veistellään viiluina parmesaaninomaista juustoa, mutta hyvin pärjää ilmankin, joten rohkeasti vain kokeilemaan!


7. Eikä juhla-ateria tunnu täydelliseltä ilman jälkiruokaa, mihin tehtävään varasimme toisen pitsan ja piparkakkumuotteja.


8. Pitsapipareja loihtiessa voi maksimoida ajankäyttöä laittamalla ropellitortun™ uuniin, joka on hyvä lämmittää kuumaksi, jotta lopputulos on maistuva. Tässä huumaavat tuoksut valtaavat jo keittiön, kun höyryävä torttu nostetaan hellävaroen pöydälle.


9. Pääruoka on aseteltu kauniisti tarjolle. Kuvaan sisältyy arvoitus! Mikä kohta on niin sanotusti lavastusta? (Vastaus viimeisessä kuvassa.)


10. Seikkailumme joulun gastronomisilla laitumilla lähestyy loppuaan, sillä puolessa tunnissa jälkiruokamme on paahtunut ruskehtavan rapeaksi. Kutsumme näitä addiktoivia namipaloja herkkusuiden piirissä leikillisesti nimellä pizparit™.




11. Vastaus arvoitukseen! Ei rommiviinaa oikeasti kulunut kuutta seitsemäsosaa pullosta, vaan pöydälle oli vaihdettu kastiketarkoituksiin käytetyn pullon jäysteet. Tästä on helppo havaita, että toinen pullo on yhä täysi. Sivuhuomiona lisättäköön, että taustalla häämöttävän eteläafrikkalaisen viinin kanssa on syytä olla varovainen, jottei tule kumalaan.

Onnea matkaan seikkaileville joulukulinaristeille, jotka syttyvät ainutlaatuisen herkullisista luomuksistamme ja intoutuvat tekemään niiden johdattamana omia taikojaan joulukeittiöissään!

Hauskaa jiitä ja ponnellista uuveetä!

Jälkihuomio: Tekijänoikeussyistä mainittakoon, että suunnitteluvaiheessa nimen Ropellitorttu™ lausui ideointia Poppi-Hessun keralla siivittänyt Marko, kun taas Pizpareihin™ antoi perusidean Jokke. Samainen idea on myös jo imetty kuiviin Naamatussa, mistä pahoittelut, jos joku on kuvasarjan ehtinyt nähdä.

Soma sateessa

Kuuntelin äsken toisaalla linkattua klassikkoa, jonka kuulee paljon useammin suomalaisena käännöksenä. Hieno on alkuperäinen, mutta millään ei pääse eroon Fredin painamista kohtuuttoman syvistä urista päänupissa.

Noh, väliäkö hällä, ei voi sitäkään moittia. Tässä silti synttäripäivää tänään viettävä Petula Clark ja Beautiful in the Rain. Naisista kun ei saa ikiä ikinä mainita, niin kerrottakaan vain että täytti hän enemmän kuin 76 vuotta, mutta kuitenkin vähemmän kuin 78. Jos wikipediaan on luottaminen.



En jaksa linkkailla siihen suomiversioon, kai siitä on korvat ruvella tähän mennessä jokahittellä. Sen sijaan on sanottava, että kun vain ehtisi kurkkia, täällä olisi lisää sunnuntain klassikoita.

Kulkijan vaimo

Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?

Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)

Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.

Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.

Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"

Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.

Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.

Sunday classic kicks the gong

Onko sen klassikompaa olemassakaan kuin Hoagy Carmichael. Viime vuosisadan alkupuoliskon (and then some) mestarissäveltäjän moni voi muistaa elokuvasta Kirjava satama (To Have And Have Not, USA 1944), jossa hän on kapakkipianistina ja esittää pari kappalettaan, muun muassa syntisen tarinan Hong Kongiin juuttuneesta miekkosesta, joka on unohtunut oopiumin pauloihin ('kicking the gong' kuulemma tarkoittaa sitä), mutta yrittää koota rahaa pianoa pumppaamalla saadakseen lipun takaisin San Franciscoon.

Itse olen juuttunut kuuntelemaan aiheesta Jerry Lee Lewisin versiota, näköjään marraskuulta 1963, jonka veli tuikkasi kokoelmakasetille ja ojensi mulle noin 25 vuotta sitten. Se on soinut kymmeniä kertoja tälläkin vuosituhannella, vaikka muuten kasettien pyöritys on peräti vähäistä. Tätä onnen päivää, kun samainen esitys löytyi juutuubilta:



Kuten olemme poikani kummisedän kanssa usein ihailleet, pianokomppi kulkee kuin tauti ja onhan Jerry Lee laulajanakin ainutlaatuinen.

Ennestään tunsin hienona Georgie Famen & Annie Rossin version Hong Kong Bluesista, taisi olla 1980-luvun satoa eikä siitä näkynyt linkkiä, mutta hiukan samalla otteella klassikon tulkitsi myös George Harrison. Muiden lukuisten esittäjien joukosta tarttui silmään Santana.

Liekö silti heistä alkuperäisen esittäjän voittajaksi, tunnelma on Hoaglandilla eli herra Automikolla kohdillaan. Hänen kuuluisimpiin sävellyksiinsä kuuluvat myös Georgia on My Mind, Stardust, Heart and Soul, Ole Buttermilk Sky sekä korvamadokseni onnellisesti jäänyt (Up a) Lazy River.

Mielenjohteita pitää aina mainita, olkoon triviatangentti tällä kertaa, että Ian Fleming kuvasi sankariaan James Bondia (jonka nimen tempaisi lintukirjan The Birds of the West Indies tekijästä) ulkonäöltään Hoagy Carmichaelia muistuttavaksi. Mitäs, komea mies, kuten tuo wikisivulta källitty nuoruudenkuva ylhäällä kertonee.

Lisää klassikoita on perinteisesti täällä.

You make a dead man cumm… bayaaa

Sunnuntaiklassikon hengessä palaan Rollareiden läpituttuun hittiin Start Me Up, josta Turun toveri lähetti uusioversiolinkkivinkin. Harva on onnistuneesti muokannut omakseen Rolling Stonesin tuotantoa, mutta kansanmiehiltä the Folksmeniltä se käy, sillä he löysivät raikkaan ja omaperäisen näkökulman.



Eiköhän se ollut viikko sitten sunnuntaina, kun tämän 60-lukulaisen folkin henkeen esiintyvän kolmikon historia kerrattiin televisiossa elokuvassa Hei me folkataan! (A Mighty Wind, USA, 2003). Linkin takana wikipedia kertoo tärkeimmän, trioon kuitenkin kuuluvat samaiset Christopher Guest, Michael McKean ja Harry Shearer kuin vielä kuuluisampaan hevidinosaurukseen Spinal Tap. He pyrkivät parhaansa mukaan säveltämään, sanoittamaan, soittamaan ja laulamaan itse kappaleensa, vaikka välillä siis näköjään covereitakin vetävät. Tekemisen meininkiä.

Tuo esitys Start Me Up ei ole elokuvassa, vaikka soundtrackille olikin otettu mukaan. Silläpä se oli kiertänyt korvani kaukaa tähän syksyyn saakka. Muiden lassikoi tälle söntaakille.

Hajaliemisyys

Pukkaa vuoristorataa syksyn vaihtelevia säitä peilaamaan. Kantapaari lyötiin kiinni syyskuun päätteeksi, mikä vaati pari levotonta viimeistä piipahdusta, jopa osanoton jäähyväiskisaan biljardissa. Siitä ei hyvää seurannut, nautimme päivän mittaan pari tuutinkia liikaa siihen nähden, että illalla olisi ollut huikea potpurri hyviä bändejä Tullilla hintaan 2 e.

Soittamassa olivat ainakin Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut, Jing & the Jangsters ja Control. Mitkähän ne kolme muuta olivatkaan? Tapahtui sellainen erikoinen ilmiö, että roppa lakkasi tottelemasta, vaikka pää ja muisti toimivat vielä joten kuten. Helposti on käynyt vastaavilla annoksilla toisin päin, luulisin. Erityisesti tupakinpoltto osoittautui useita kertoja virheeksi, se vei holtin. Niinpä sain suosituksen olla tulematta enää sisään, kun kävin körssillä Tullin pääovella ja oikaisin selälleni. Ystävällisesti kaksi pokea nosti minut ylös. Kun kysyin, että saako myöhemmin palata, niin siihenkin sanoivat kohteliaimmin: "Kolmen promillen päästä kyllä." En kysynyt, saako olla plus tai miinus kolme promillea.

Joo, eipä se ihme ollut, sillä vanha hyvä kameli oli ollut yövieraana mukanaan iso carillo ja jallu, jotka toimittivat osin aamupalankin virkaa ennen lähtöä biljardikisaan. Raskas päivä oli takana. Sitä erikoisempaa oli todeta, että kolmelta yöllä oli Mixeissä taas ihan tolpillaan, eikä anniskelussa ollut mitään kakistelemista. Välissä esiintyi sellaista, että ylävartalo taipui väkisellä linkkuun, eli lähes 90 asteen kulmaan lantion kohdalta, vaikka jalat pysyivät usein aika hyvin alla vain pienin sivuaskelin ja nojailuin. Amatöörien hommia.

No, nyt on heitetty hyvästit Pool-Boolille. Se on tavallaan helpotus, ettei unohdu enää kantapöytään silloin kun olisi tähdellisempääkin tekemistä, mutta orvoksi piruksi ehdin jo tuntea itseni kuuluisalla yhdellä kaljalla käydessä, koska selkäytimessä oli että epäviihtyisästä kippolasta kuuluu siirtyä ennen pitkää olohuoneeseen. Minne ei enää pääse ilman murtovälineitä.

Tuo kokemus liittyi maanantaihin, jolloin sai lehtiurakan valmiiksi ja piti lähteä nostamaan malja edesmenneelle Veikko Huoviselle. Kai sen nyt voi todeta, että hän taisi ja taitaa olla suurin suosikkini suomalaisista kirjailijoista. Eritoten humoristina loistavissa littlejuttujen kokoelmissa, mutta tällä vuosituhannellakin olen nauttinut suuresti eri linjan kirjoista, kuten Viime talvi – arvokeskustelua (1998) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Useimmin lukemani Huovis-kirja on Mikäpä tässä (1969, yllä kansi), joka alkaa Pienellä etyylialkoholisarjalla ja tarkemmin vieressä olevalla linjanvedolla Juopottelijan etiikka. Eräs tähtihetki on Kustantajan arkipäivää, missä tuntuu kuin Huovinen olisi saanut runsaan nipun puolikelpoisiksi toteamiaan ideoita sälytettyä fiktiivisten yritteliäiden nuorten sanataiteilijoiden vastuulle. Näin heitä muun muassa kuvataan: "Kyseiset ihmiset olivat sellaisia kaikkien kustantajien mieliharmeja, jotka eivät usko asiantuntijoiden kohteliaita lausuntoja, vaan kirjoittavat ja soittavat yhtä mittaa ja lähettävät käsikirjoituksiaan takaisin tehtyään niihin ilmeisesti ankaran sisäisen kamppailun jälkeen muutamia toisarvoisia korjauksia." Heitin teoksiaan ovat esimerkiksi "Hässivä Odette", "Kusisen maan rannat", "Aistillinen judokas" ja "Sonetteja hieholle".

Onneksi maanantaina oli taas Huurupiilon jamien aika, siellä sai elpyä ja nauttia rentojen rytmien kuljettaessa mukanaan. Erityissuosikkeja tällä kertaa olivat Jo' Buddyn johtaman mojovan yleismeiningin seassa Sami Sippolan fonijohdatus Tragic Samin laulamaan Fly Me to the Mooniin sekä Tommi Laineen jimmievaughanmaisen vähäeleinen ja ydinmehuihin osuva sooloilu telecasterilla.

Söndag klassiker – Sömngång

Notkuin pari päivää kiehtovassa Pasilassa, koska piti tsiikata (slanki tarttui) ensimmäiset kaksi virallista NHL-peliä, mitä Suomen kamaralla on järjestetty. Hieno meininki, mutta nyt on pää sumuinen liioista sisään imuroiduista vaikutteista, koska pitäisi kirjoittaa huomiseksi muutama rivi lisää aiheesta, eikä alitajunta ole ehtinyt järjestää ja suhteuttaa merkittäviä seikkoja.

Siksi päivä on ollut unissakävelyä, vieläpä tahmaisin kengin, koska palasin yöjunalla tungostelevien kiekkomatkaajien seassa. He olivat nauttineet ottelusta ja ottelussa, kunnes pääsivät valloittamaan ravitsemusvaunun, missä lattialla lainehtineista liemistä saattoi päätellä, että oli niitä runsaasti osunut suuhunkin.

Jep, tästä syystä pyhäpäivän klassikoksi valikoitui rautakitaralankamusiikin suurvalio, Santo & Johnnyn Sleep Walk.

Tarina kertoo, että Santo Farina alkoi jo koltiaisena haeskella putki- ja steel-soundeja, ensin akustisella ja eteni kohti tuota kolmekaulaista sähkökanteletta, joka linkissä näkyy. Hän haeskeli ja kokeili erikoisvirityksiä kunnes löysi mieleisensä yhdistelmän, jossa lie olennainen osa soiton taikaa. Veljensä Johnny komppasi, mutta oli kuulemma liian laiska harjoittelemaan Santon mielestä.

Sleep Walk on Hollywoodin hanakasti viljelemä säestys, kun elokuviin haetaan ajankuvaa 50-luvulta, takaumaa tai yksinkertaisesti tunnelmaa. Välillä voisi melkein arvata herkässä kohdassa, että kohta kajahtavat Santon havaijihenkiset iki-iihanat sävelet. Muistelen lonkalta, että esimerkiksi Ghost ja La Bamba tuota hyödynsivät, samoin kymmenet muut.

Kappaletta on uusioitu ahkerasti, sillä se on ollut Venturesin (1960) ja Shadowsin (1962) johdolla rautalankaklassikko, mutta myös monien Joe Satrianin ja Danny Gattonin tapaisten taiturikitaristien bravuuri. Molempien suuntauksien kenties arvostama Brian Setzer tarttui Sleep Walkiin jo Stray Catsin kanssa, on esittänyt sitä Orchestransa sankarina ja häkellyttää käyttäessään sitä kitaraoppituntina.

Sivujuonteena voisi mainita, että oma suosikkini Santo & Johnnylta on ollut huikea esitys ikiklassikosta Summertime (Gershwin), joka osui kohdalle Jimmy Pagen vaikutteita esitelleeltä Mojo-lehden kylkiäis-ceedeeltä. Sehän pitää soittaa aina, kun yöstä katoaa keväisin yksi tunti kesäaikaan siirtyessä. Kun ensi kerran käännettiin kelloja Suomessa, juhlin elokuvakerho Solariksen merkkipäivää, mikä välttää aasinsillaksi siihen, että tuon kerhon näytöksessä nousi niskavillat pörhölleen samasta kappaleesta. Janis Joplinin studiotulkinta Big Brother & The Holding Companyn kanssa taltioitiin filminauhalle ja liitettiin sittemmin Howard Alkin leffaan Janis (USA, 1974).

Peräti eri linjalla ovat nuo Summertimet, jostain syystä minua usein naurattaa ääneen Santon tyyli soittaa sitä, koska siinäpä on dynamiikkaa, pitkälti itseopiskellun taituruuden ohella. Mainittakoon vielä, että erilaisempia sunnuntaiklassikoita on kootusti täällä.

Jatkoksi vain

Need I say more.

Jotkut on eteviä, varsinkin nuo Birminghamin pöhköpäät, kuten Roy Wood ja Jeff Lynne. Brummies.

Pari muutakin suosikkia on The Moven valikoimassa, kuten:

The Girl Outside

It Wasn't My Idea to Dance

Kkeella, Kimmo puhelimessa

Eihän ihminen yksin mitään ole. Jostain pitää riipiä ilo. Kimmoke olkoon sellainen termi, jota haluan käyttää. Kimmokkeitta en pärjänne.

Terveisiä.

Sun Klas synkkäri

Viikko sitten osuin laittamaan Sunday Classicin tänne kahdesta syystä. Toinen oli SusuPetalin kimmoke, koska olen usein hänen klassikoistaan ilahtunut. Toinen taas oli se, että jostain syystä pyöritin juutuubilta yhä uudestaan Handle with Carea (kts. viikontakainen), ihmettelin takertumistani vanhaan hittiin ja ajattelin sen olevan käyttökelpoinen vinkattava ja linkattava.

Noh, kävi ilmi, että Lepis on laskenut kiertävän Sunday Classicin täyttävän tänään vuoden, joten oli teeman aika. Perinteiseen tapaani huvitti pikemmin kiertää sääntöjä kuin valita yksinkertaisesti toinen Traveling Wilburys -esitys, koska olen vasta-alkaja. Monenlaista kävi mielessä, jopa toisena handle-stykenä Otis Reddingin Hard to Handle, kunnes oivallus tapahtui.

Wilburyn tähtiviisikon jäsenien aiempaa tuotantoa miettiessä houkutti tuoda esiin Jeff Lynnen eka levybändi Idle Race, mikä sopiikin loistavasti klassikkosynttäreille, koska yhtyeen debyyttialbumi oli Birthday Party (1968). Olin läpi 70-luvun perso Lynnen herkille laulumelodioille, joita varsinkin ELO:n hiteissä oli tyrkyllä. Taisi olla lähellä 80-luvun taitetta, kun ulottuvilleni vasta osui tuo Idle Racen LP.

Birthday Party nappasi heti. Siinä oli niitä upeita kooruksia, jotka olivat selvä johdanto kohti ELO:a, mutta paljon muutakin hulvattomuutta. Ei ole mikään ihme, että Lynne yhdisti voimansa toisen birminghamilaisen, the Movessa kuuluisaksi tulleen Roy Woodin kanssa, sillä heidän sävellyksissään ja luovassa soitinnuksessaan oli paljon yhteistä.

Tämä valittu näyte Birthday on synkkärilaulu, jolla on paha onnitella ketään englannintaitoista, koska ei se mitään suurta juhlaa sankarille tarjoile. Onpahan silti hieno laulu ja kuvaava näyte klassikkoalbumilta, joka on jäänyt vähän kulttilevyksi pikemmin kuin kaiken kansan suursuosikiksi.

Sivuhuomiona voisi mainita, että oululaisbändi The Spiders taisi innostua Idle Racesta samoihin aikoihin kuin itse sen löysin, sillä muistaakseni heidän kakkoslevynsä sai nimensä Birthday Partyn kappaleesta Follow Me Follow, josta kiekolla oli koveri.

Kappale parempaa suomea

Iski ihmeellinen puujalkuus maalla vieraillessa puolitoista viikkoa sitten – valitettavasti ihan fyysisissä ulottuvuuksissa, jotka häiritsevät suosimaani sanallista puujalkuutta. Meinaan vasen koipi ei toimi ja eilen tuntui kuin veri ei kiertäisi kunnolla vasemmalla puolella. Mahtaako se kiertää silloin ihan täpöillä oikeallakaan.

Eilisaamuna herätessä oli niin karsea olo jalassa ja sydänlihaksen tienoilla, että harkitsin jo käyntiä lääkärissä ekaa kertaa vuosiin. Viimeksi meni hermo siihen, että omalääkärin sijaiset hyppyyttivät yhdeltä toiselle, eivätkä hyö uskoneet jalan olevan kelvoton museossa toikkarointiin. No, käytin sitten kolme lomapäivää sängyssä makoiluun, onneksi pomo tajusi asian. Se oli muuten talviolympialaisten aikaan… pakko olla Torino 2006.

Kun ei voinut levätä, käsi osui Pirkko Leinon kirjaan Hyvää suomea. En oikeastaan pidä siitä erikoisemmin, kieliopin esitystapa ei ole minusta erityisen hyvin jäsennelty eikä mielenkiintoinen. Onpa siinä myös turhan monta pikkuvirhettä eli typoja sekä listoista puuttuvia pilkkuja, jotka häiritsevät lukemista, koska joutuu miettimään onko niiden puuttumiseen mahdollisesti jokin syy.

Välihuomio: Voisikohan Varapygmin kuvailla olevan minuskuulimaskuliini?

No juu, olkoon kieltä käsittelevä kirja hyvä tai keskinkertainen, sellaisen selailu on terveellistä, jos junttaa tekstiä jatkuvalla syötöllä runsaita määriä ja tyrkyttää sitä oikein muidenkin luettavaksi. Iskenyt paha pelko taas, että millaisia maneereja, toistuvia harhaoppisuuksia ja heikkoja rakenteita on päästänyt tekstiinsä, kun huomaa voivansa nakuttaa kymmeniä liuskoja käännöksiä päivässä ilman ihmeempää kipinää. Useimmiten onneksi lähtöteksti antaa jotain intoa sisällöllään, vaikka muodoltaan ja kieleltään tuntuisi liian tutulta.

Yhdellä sivulla Hyvässä suomeassa (tsori) heräsin ja havahduin, sillä tuli oivallus sivulauseiden käsittelyni alkeellisuudesta tai horjuvuudesta. En tiedä, onko tuossa mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta skannasinpa silti sivun tähän.

Ennen kaikkea nuo viittaussuhteet ovat asia, johon aion kiinnittää huomiota viimeistään oikolukuvaiheessa. Tiedän käyttäväni se-sanaa liikaa ylipäänsä ja erityisesti liian laiskoihin viittauksiin siten, että vastuuta siirtyy liikaa lukijan tulkintaan. Perustekstiä ei ole hyvä kirjoittaa niin, että vain valpas lukija pääsee ytimeen asti. Kulkeva ja hyvä teksti vetää lukijaa mukaansa ja tuo sisällön tyrkylle. Silloin pienet näppäryydetkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa, jos lukija on jo mukana kelkassa.

Suosikkini tuon alan kirjoista on Terho Itkosen Uusi kieliopas. Sen kanssa minulla on hyvät välit sikäli, että olemme usein samaa mieltä ja saan sieltä usein ansiokasta oikaisua tai tukea.

Tämä aihe taitaa liittyä myös siihen, miksi polkkailu ei ole erityisesti sytyttänyt aikoihin. Jos omat lauseet maistuvat puulta, miksi niillä kiusaisi itseään saati muita. Antaa nälän kasvaa ennen kuin käy pöytään. Aikaisemmin olen kaivannut vaihtelua säntillisempään työtekstien virittelyyn ja ruilautellut tänne mitä sattuu, joko mielenkiintoni herättäneistä aiheista tai sanojen vääntelyn riemusta, mutta nyt on mennyt kuukausia ilman polkkaushinkua.

JK. Lisäsin pienen sivutarinan edellisen polkan loppuun. Siksi vain huomautan, että jos tätä lukee readerin kautta, ei luultavasti huomaa tämmöistä sormeilua.

Sunnuntain klassikko

Olen rikkonut tänään säädöksiä lepopäivän pyhittämisestä, mutta välipaloina olen käynyt lepuuttamassa mieltä nettikierroksilla. Viimeksi osui silmään joku vinkeä Sunday Classic, joten ajattelin kerrankin osallistua siihen.

Eilen heräilin tukka tötteröllä ja ajatukset liiskaksi keitettynä spagettina. Jotenkin siitä tuli mieleen alkuperäinen "Concentration Camp" Ehrhardtin 'Candle with Hair' ja edelleen 1980-luvun lopun superbändi Traveling Wilburys. Usein tekee mieli olla epäluuloinen supersankarien epäpyhiä liittoja kohtaan, mutta kuin ihmeen kaupalla George Harrison, Roy Orbison, Bob Dylan, Tom Petty ja Jeff Lynne saivat rullaamaan ja soimaan hienosti ekan hittinsä.

Sitä kuuli satoja kertoja varsinkin tuoreeltaan, etenkin jos sattui pitämään MTV:tä auki öisin töissä. Entistä suurempi ihme, etten ole siihen koskaan väsynyt. Kuulostaa vähän siltä kuin olisi liimattu kolme eri miesten tekemää palasta yhteen, vaan hittoako se haittaa, jos lopputulema on kenties osiaan suurempi summa.

"… overexposed, commercialized…" Taasen kuuntelen varmaan kuudetta kertaa kahteen päivään vanhojen sankarien renkutusta. EDIT: Voi minua, sääntöihin taitaa kuulua, että kertoo lisää sonntaakin klasarei löytyvän täältä.

Kuuntelin vielä viidennentoista kerran viikon sisään: mainio virne jokahisellä lopussa kohdassa: "Oh, the sweet smell of success…" Terapialaulu, veikkaan.

* * *

Pieni jatkotarina. Tälläsin äsken uuden näppiksen tosikoituksissa hyytyneen tilalle, mutta tämä on Windowsillekin kelpaava Logitech, joka vaatii hiukan sisäänajoa, koska olen kolme tai neljä vuotta hakannut samanlaisella omppuvehkeellä. Näppäintuntuma on mainio, mutta alt ja komento ainakin vaihtoivat paikkaa. Saa nähdä miten erikoismerkit pelaavat.

Toverini Poppi-Hessu kehui joutuneensa pitkälle kiertueelle Reissaavien Wilperien linkin yltä katsottuaan. Erityisesti viehätti paikka, mihin hän kertoi päätyneensä, sillä ei tämä ekana tainnut olla "related to"-osastolla:

Neil Innes ja Eric Idle laulavat "without a stitch to wear" Rutland Weekend Televisionin lähetyksessä. Samalla kertaa Pop-Hes eli Herman Spector muistutti hienosta raportista, jonka hän oli kirjoittanut Napapappojen kullanhuuhdontareissusta. Sehän löytyy täältä. Tällä hetkellä näkyi olevan kolmantena ylhäältä otsakkeella Radioaktiivista pierutoimintaa Lemmenjoella. Roger.