Tapaninpäiväpatle

Sain joulun aikana voittopuolisesti itse valita mitä kuuntelin, eivät päässeet imelimmät tai kuluneimmat sesongin laulut kiusaamaan. Sen sijaan on herännyt etäinen kaipaus brittiläisperinteiden säväyttäviin klassikoihin, Christmas Carols kai kulkee kattonimenä, eritoten nuorten hörökorvien kuorossa laulamana. Kai siinä ristiriitakin viehättää, kun riviin tällätään nuoria julliaisia, joista irtoaa enkelimäisen komia ääni.

Pääsin testaamaan pari viikkoa sitten englantilaiseen vaihtoehtomuusikkoon teoriaa, että näiden poikakuorojen perinne jättää jälkensä sikäläisiin koululaisiin ja heijastuu edelleen ajoittain heidän rocksarallakin tekemistään tuotoksista. Kimmokkeen antoi Jona Lewien Stop the Cavalry, missä vaikutteet ovat tahallisia ja ilmeisiä. Ei tuo herra inttänyt vastaan, itsekin oli koulussa kuorolauluun joutunut perehtymään.

Mut yksi näistä lempilauluista on God Rest Ye Merry Gentleman, josta ajattelin pistää huvikseni tänne kahakan eli battlen. Jos joku eksyy tänne ja jaksaa kuunnella, niin mikä versio soinnahtaa parhaiten korvaan: Enkelikuoro, Jethro Tullin taiteilu vai Mr. Beanin mestaroima jatsahtava versio?

Kannipolkka

Arsüttavaa ko taalta ei loüdü oikeita kirjaimii. Taa on joku kasittamoton kürillinen maa tai maa en vaan kasita missa mennaan. Maa pürin karjistamaan tata epasuhtaa müohemmin.

Hüvaa üota nüt aidille ja oükkarille, minka tarttis püsüa seinan takana. Kesa on forbi.

Alkaa epailko etta arhakoitüisin karttüiseksi, en missaan aaritapauksessakaan.

Hüvaa üota

* * * * *

Hoplaa, luiskahti vähän ote sormista yöllä, mihin oli syypäänä Telakalla soittanut ruotsalaisbändi Francis. (Alla kuvassa, jota en eilen napannut, vaan vohkin ruututaltiona heidän kotisivultaan, jonne taas Kuukle kieltää menemästä sen tyrkyttämän malwaren takia. Yllä ruututaltio varoituksesta. Tuumin ettei se pure Macia, jossa on Little Snitch estämässä luvattomat yhteydenotot koneelleni. Saa nähdä.)

Mainio bändi, vaihtelua ja dynamiikkaa piisasi niin keikan mitalla kuin kappaleiden sisälläkin. Rumpali sai pienestä setistä paljon irti, kitaristilta irtosi rätväkkää rokänrollia herkemmän kaikuisan maalailun oheen ja basisti kuulosti nasakalta osaajalta. Solisti oli hulvaton, loikki tuoleja pitkin laulamaan valikoiduille yleisön jäsenille ja ääni kelpasi vaikka muhkeaan paaribluesiin. Välillä kilkutti Korgia, välillä murjoi avokämmenellä. Usein pomppi milloin missäkin ja ääneen tuli vaihtelua megafonilla, jonka tämä sulotar osoitti parissa piisissä mikkiin.

Kappaleet taisivat olla muuten omia, mitä nyt encoren huipennukseksi tuli Wanda Jacksonin I Gotta Know. Katselin onko netissä hyviä näytteitä ja yhtä ääripäätä edustaa täältä löytyvä
Bad to the Bone

Francisin kotisivujen ollessa epäilyttävässä tilassa voi kurkata heittiä myspacesta. Sieltä paljastui, että ovat tänään Tsadin paikassa nimeltä Belly ja huomenna Turussa Klubilla. Saattaa niitä näytteitä löytyä Spotifystakin, minne en ole saanut vieläkään äkkäydytyksi. Laiska mies, alkuun pelotti kesken työkiireiden, että tärvään sinne liikaa aikaa. Nyt se voisi kiinnostaa, mutta en enää muista mistä ja miten sain kutsun, saati onko sellainen enää voimassa.



Tuossa on nyt vielä se pätkä Drunk Stranger, jolla muuan FB-kaveri sai yllytettyä mut pitkän työpäivän päälle kylille, erityisesti murean kitaran ansiosta. Hyvä reisu, ei siinä mitään, muttei kannata kolmeen äijään ruveta ostelemaan vuoroin tiukkoja tuutinkeja ja kumoamaan niitä huikalla. Eihän siitä seuraa kuin korkeintaan kannipolkkaa. Tänään pitäisi virittäytyä tunnelmaan uudestaan, sillä illalla on lupa ja kunnia nähdä punklegenda TV Smith ynnä saksalaisihme Mäkkelä's Trash Lounge.

Eipi voi mitn, kyä nykyään livekeikoista saa rutkasti riemua. Tuntuu kuin soundit ja soitto olisivat useammin kohdallaan kuin kaksi tai kolme vuosikymmentä sitten. Kehittelen sen suunnan teoriaa, että kyky luoda toimivaa musiikkia on levinnyt paljon laajemmalle. Sen sijaan asian ydin on minulle hyvät piisit, enkä ole läheskään samassa määrin vakuuttunut, että niitä syntyisi nykyään enemmän.

Ehkä esimerkiksi käy Francisin Take It Easy, joka ei videona säväytä yhtä lailla kuin livevedot.

Kerallisesti vilvoton

Köh, ei ole munansaannosten valio tuo otsikko, mutta ei ehdi viilata, kun pitäisi päästä potkimaan palloa pojan kanssa, kerta aurinko vihdoinkin paistaa. Kerään tähän vain pari elintärkeää seikkaa.

Ensinnäkin, löysin vihdoin liittoutuman, johon paitsi halusin jäseneksi, myös jaksoin anoa ja mikä kaikkeest parasta, vieläpä pääsin! Susupetal on tehnyt ansiokasta ja ilmeisen pyyteetöntä työtä meitin kelvottomien kirjailijoiden puolesta, vaatimatta kovin jyrkästi olemaan enempää kelvoton kuin kirjailijakaan. Tässä upea diplomi, johon tyrkkäsin itse nimen niin huonosti tuntemallani ohjelmalla, että fontin viilaukseen ei riittänyt enää puhti (kuvaa kelvottomuutta):


Seuraavaksi liimaan kunniamerkin tuonne kainaloon, kunhan jaksan sitä viimein hiukan ajantasaistaa.

* * *

Toisekseen, pari viikkoa sitten oli hilpeä aamuhetki, kun poika tölläsi piirrettyjä telkkarista ja minä lueskelin lehteä. Kulttuurisivuilla kerrottiin Provinssirockin käynnistymisestä ja kuvituksena oli suuuuri otos Kari Peitsamon Skootterista. Pyysin poikaa vilkaisemaan näkyykö ketään tuttua, jolloin hän riemastui: "Sehän on Pantze! Mutta sillä ei oo kyllä oma kitara."

Kyse oli siitä, että basisti Haapio käytti tavallista työkaluaan Fender Jazz Bassia eikä sitä akustista kuusikielistä, jolla hän on muutaman kerran opastanut poikaa kitaransoittoon. Kun pyysin katsomaan tarkemmin, myös taustalla P. Salon rummut alkoivat näyttää tutuilta, sillä hän pääsi kokeilemaan Ludwigin settiä, joka äkkiä kiinnostikin enemmän kuin kitaranrämpytys.

Tässä kömpelösti skannattu ja kuvaajan näkemystä räikeästi turmellen rajattu otos, jossa näkyvät itse äijät. Syy rikkeisiin on minun, ansiot kuvasta korjaa Miisa Kaartinen/Aamulehti (AL 14.6.2008).

Viikon päästä Skootteri pöristelisi Ruisrockissa, minne lähtee bussilasti kaveriporukkaakin kannustamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan lähteä kyytiin, mutta jättää itse festivaalialueen tutkimatta. Päivälippu maksaa maltahia, joille on parempaakin käyttöä, enkä jaksa edes miettiä, miten sinne saisi sopivan määrän sopivia eväitä matkaan. Eikä kaljojen jonotus ja juominen kalliista muovilutrakkeista ole koskaan suurta iloa tuottanut.

Jospa sen sijaan menisi kaupunkikierrokselle, katselemaan vanhaa kunnon Turkua ja kenties istuskelemaan jokivarren laivoihin, jos kyliltä löytyisi sopivia oppaita. Se vasta mahtavaa olisi, jos Krapulablogin kirjeenvaihtaja Vt olisi itseään parantelemassa samoilla nurkilla – tai siis, latailemassa akkujaan samoilla nesteillä.

* * *

Kolmannekseen, lainasin eilen kirjastosta CCR:n epävirallisen historiikin, Hank Bordowitz: Bad Moon Rising – The Unofficial History of Creedence Clearwater Revival. Aloin silmäillä sitä lounaspöydässä ja innostuin ahmimaan… niin seisomapöydän antimia kuin pitemmällä kaavalla kirjaakin.

Aamutuimiin huvitti, kun osui silmään viittaus Suur-Tampereen ylöjärveläiseen kolkkaan:

Entisen loistobändin jäsenet olivat murheellisessa jamassa, sillä kenenkään omilla suunnillaan tekemät levyt eivät käyneet kaupaksi, eikä John Fogertyn albumia Hoodoo haluttu edes julkaista. Tapiksi verokiertotarkoituksissa bahamalaispankkiin lähetetyt myyntitulot, siis käytännössä kaikki muut rahat paitsi Fogertyn omat rojaltit ja teostot, katosivat yhtäkkiä, kun pulja lyötiin vaivihkaa kiinni hiukan samaan malliin kuin LoseCapita (vai oliko se Win- ?) hiljattain.

Onneksi uuden aallon myötä löytyi uusia tärkeitä ymmärtäjiä, kuten nyt Mr. Strummer ja herra Normaali. Mistä tuleekin mieleen surkeiden vitsien usein toistamani valio:
Minkä nimiset veljekset soittivat kitaraa CCR:ssä?
Vastaus täytyy kuvitella erityisen kömpelösti lausuttuna: Jos et tiedä, niin fo-get-it.

Tuo liittyy sen verran rokänrolliin, että muistaakseni keksin sen aikoinaan Players Innin terassilla, missä naapuripöydässä istui tukevassa hönössä Kasevan kitarasankari Tappi Rauma, joka sopivasti kannustettuna alkoi rämpytellä akustista ja laulaa, muistaakseni muun muassa CCR:n bravuureita. Sisätiloissa tuossa baarissa soi muistaakseni myös luuppina, rasitukseen asti, jokin laajamittainen CCR-kokoelma.

Kana istui munan päälle

Ploki oli nukkunut yönsä rauhallisesti, ei yhtään haamupäivitystä, kun ei tullut yhtään kommenttiakaan, luulisin.

Edellistä purkausta piti vain vähän tasoitella, koska tiedän siellä taustalla häämöttävän myönteisiä ongelmia: ilman suoria kuluja saan näkyville näin vaivattomasti tekstiä, kuvia ja varmaan muutakin, jos keksisin mitä. Jos kaikki on toiminut niin vaivattomasti, ettei ole tarvinnut monia asioita edes miettiä, sitä hairahtuu hyppimään seinille asioista joita ei ymmärrä.

Vähän sama kuin Macin käyttöjärjestelmän kanssa. Se on toiminut niin vähäisin murhein viimeisen vuoden ajan, mitä myös Jukeblogi hiljattain toimitti, etten ole edes kunnolla perehtynyt mitä kaikkea se on syönyt. Jos jokin ei menekään niin kuin ajatteli, kynnys lähteä penkomaan on kasvanut turhan korkeaksi. Sitten nostaa turhan äläkän.

Minua hirvitti ennen kaikkea se, että iGoogle puuhastelee kaikenlaista vaivihkaa ja keräilee informaatiota, jonka käyttötarkoitusta en tiedä enkä ymmärrä. Vainoharhainen ajattelee heti, että jonkun siitä on tarkoitus hyötyä, enkä tiedä kuuluvani mihinkään kohderyhmään, josta hyötyä kannattaisi kerätä tuolla tavalla.

Vastaavia huolia tuotti aikoinaan tekstinkäsittelyohjelmien uusiminen. Kun yleiseksi standardiksi vaihtui Word myös Mac-piireissä, oli kova työ saada ohjelma pysymään pystyssä ja tallentamaan tekstit järkevään muotoon. Vasta kun tajusi, että kaikki mahdolliset automaattiset "aputoiminnot" piti ottaa pois käytöstä, alkoi homma pelata.

Word huuhaili omiaan, muutteli tekstiä olevinaan hienomman näköiseksi, paranteli kirjoitettua tekstiä omien sääntöjensä mukaan, tukki välimuistinsa ja kaatui. Tämä oli erityisen raskasta siksi, että kirjoitan melkein yksinomaan leipätekstiä, jossa ei saa olla mitään turhia krumeluureja, koska ne harvoin siirtyvät sujuvasti toisessa ohjelmassa tehtävään painotuotteeseen. Latojat eivät ilahdu saadessaan kauniiksi Wordissa muotoiltua tekstiä, josta pitää purkaa pois kappalemuokkauksia, rivinvaihtoja, tabulointeja, linkkejä ja välilyöntejä, noin esimerkiksi.

Äh, onpa tylsää ja vanhentunutta asiaa. Sitä voi täydentää tiikeritoverin lähettämillä kuvilla, jotka voivat olla myös vanhentuneita. Vaikea tietää, mitkä ovat kiertäneet jo maailman seitsemästi.


Jos rikon tekijänoikeuksia, poistan tietenkin heti kuvat. Ekan alla on www-osoite, joka johtaa tällaiseen teepaitamyyntiin. Toisesta en saa selvää, ainakaan haku "Glenn McCold" ei tuottanut hittejä.

Kuvaruutukuulumisiin, kirpeää jääpallotiistaita vain.

Kuka siellä – Who's that Who?

Intouduin katsomaan ehtisinkö tehdä muutaman Who-aiheisen kuva-arvoituksen ennen kuin Mockban välierä alkaa. Vähän meni kinttaalle, mutta tässä on kolme The Who'n kuuluisampaa kappaletta, aika alkutaipaleelta. Osa helppoa, johonkin panin hädissään kierompaakin…

1.


2.


3.


Jep jep, lykkyä pyttyyn. Mahdollisia vastauksia luen mielelläni loorasta.

* Blogger näköjään vinkkaa "luokkatunnisteita" näin: esim. skootterit, loma, syksy. Nehän sopivat teemaan kuin nenä peppuun. ("We are, we are, we are the mods.")