Nimeni on Nomer… Miss Nomer

Lunki ja hauska viikonloppu takana, vaikka taivasta katsellessa Sunday tuntui virhenimikkeeltä, olikos se 'misnomer' englanniksi, kerta möllykkä ei juuri pilkahtanut.

Ensteeks pitää kitistä siitä, että pojan seurassa joutuu jos ei katsomaan, niin ainakin kuulemaan runsaasti telsukamaa, seassa aika rasittaviakin viihdeohjelmia. Pe-iltana Frendien ja Simpsonien päälle Mirtu takkiin. La otettiin ensin uusinta Risto Räppääjä -elokuvasta lainalevyltä, se tuottaa vilpitöntä riemua sällille, sitten illan pakollinen kuvio oli Jackpot.

Lisänurinana, että iki-ihana Björsu lähetti tarkistamaan, mikä kieli se flaami oikeasti onkaan. Hollannin kieleksi tituleeraaminen otti korvaan, kun se tietääkseni nimenomaan Belgian puolella Flanderin alueella käytettyä kieltä tarkoittaa. Jos wikiin on uskominen, koko flaami joutaa kielen nimenä unohdettavaksi vain historiallisiin yhteyksiin, eli belgialaisillakin on käytössä hollanti, omana murteenaan. Pilkunkoinimista siis, mutta Jackpotin elokuvanäytteessä puhuttu kieli ei tainnut olla flaamia, eivätkä flaami ja hollanti ole synonyymeja, vaikka flaami pitää näköjään laskea historialliseksi osaksi hollantia. Tällä tietoa.

Nyt su on Frasierin ja Simpsonien jälkeen tullut silmille Meidän isällä on isompi kuin teidän isällä, tjsp. Kruununa poika tälläytyi yökuntoon ja halusi katsoa vielä Idolsia, mutta armahti sen verran, että saan kääntää selkäni. Kivaa hänen kanssans on jutella ohjelmista, ei siinä mitään, ja ehkä on aiheellista joskus nähdä mitä tuolta tuutataan, kun itekseni en millään jaksaisi.

* * *

Viikko sitten oli vähä erihenkistä katseltavaa, kuunneltavaa ja horittavaa. Kaveri piipahti Turusta visiitillä ja toi tullessaan näytteitä originaaleista, joista olemme jauhaneet eri vaiheissa. Esimerkiksi alkuperäinen Hush (Billy Joe Royal), Route 66 (Bobby Troup), Hippy Hippy Shake (Chan Romero), Everybody's Talkin' (Fred Neil) ja Hetki lyö eli Beat the Clock (McCoys) ovat kaikki mielenkiintoisia, vaikka eivät välttämättä parhaita esityksiä.

Jonkinlainen huipentuma oli kuulla vihdoin alkuperäinen Dazed and Confused (Jake Holmes), jonka Jimmy Page källi nimiinsä Led Zep -versiossa, tällä evidenssillä sangen törkeästi.

Toinen huipentuma lykkäytyi lauantaille, jolloin kurkkua oudosti kuivasi heti heräillessä. Emme olleet ainoita, myös blogilistoillakin taannoin piipahtanut Theodor ilmoittautui rinkiin. Kaikkea hupsua puhuessa ja kuunnellessa hän intoutui kaivamaan esiin juutuubilta huikean pätkän, joka valottaa 50-luvun suurartistien ja -hittien taustoilta kahta suurta tekijää. He hoitelivat hämmentävän määrän niin taustalauluja kuin rytmillisiä erikoistehosteita. Elviskin piti kaksikkoa ratkaisevana tekijänä hittilevyissä.

Legends of Doo Wop (melki 7-minuuttinen pätkä, mutta sen arvoinen, jos rokänrollista piittaa)

Tämä tuli viikolla uusiksi esiin, kun Turun toveri lähetti ensin sangen hauskan leikkeen, jossa Anssi Kela ja Jarmo Nikku (onnea vaan viiskymppiselle) käyvät Kitarasotaa. Ilahduttavaa, että vertyvät tuollaiseen toimintaan, kun en ole tiennyt osaisiko heitä suursuosikkeina pitää.

Näköjään olen hapertumassa muutenkin kalkkijauhoksi, sillä ei tuo Idols niin karsealta kuulosta kuin pelkäsin. Vain joka toinen esitys riipii pahasti, joku on kuulostanut jo hyvältäkin.

Korkeampien voimien agentti

Ehtoota vain. Urakkaa painetaan taas kerrassaan pitkiä päiviä, mutta ehtiihän tässä sentään koklata välissä testejä, niin turhanaikaisia tai puolijauhoisia naamakirjahommeleita kuin tällaisen mielenkiintoisemman kirjoihin nivoutuvan luonnearvion.

Tiinan enimmäkseen harmittomasta, hänen vakuutuksensa mukaan, blogista löysin linkin kirjatestiin, tulos oli tällainen:

You're A Prayer for Owen Meany!

by John Irving

Despite humble and perhaps literally small beginnings, you inspire
faith in almost everyone you know. You are an agent of higher powers, and you manifest
this fact in mysterious and loud ways. A sense of destiny pervades your every waking
moment, and you prepare with great detail for destiny fulfilled. When you speak, IT
SOUNDS LIKE THIS!


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Harmittavaisesti en nyt saa mieleeni, millainen kirja tuo Owen Meany olikaan, mutta Irvingistä olen joskus tykännyt paljonkin ja luulisin tuonkin lukeneeni. KYLLÄPÄ MINÄ PUHUN LUJAA!

Vilken fealing

Otsikkoon saattoi luiskahtaa virhe. Voipi olla, että se on "vilket", minä kun en ruotsin sukuja niin tunne.

Ruotsinsukuisuudesta saa kuitenkin pyllysillan (ass bridge) käsipalloon, jossa perinteisesti ovat maassamme jyllittäneet suomenruotsalaiset seudut ja pelaajat. Tykkäsin aikoinaan joskus vilkuilla maajoukkueen otteluita, kun siellä tähtinä olivat Mikael Källman ja Jan Rönnberg. Sehän oli muinoin juhlatapaus, jos Urheiluruudussa kerrottiin liigan estrogeenejä – vai mitä ne oli – tihkuvasta kärkitaistelusta Dicken–Cocks.

Äsken kun palailin poikaa muiluttamasta kouluun busseitse, niin tiikeritoveri oli silpaissut vielä vaikuttavamman otteen Ylen teksti-tv:ltä, olikohan tuo kenties lauantailta. En tiedä nauttivatko jotkut tahot, käsi palloilla, ääliömäisestä leimasta, mitä junttilassa on pyritty ruotsalaisiin ja samaa kyytiä suomenruotsalaisiin urheilijoihin lyömään. Ja mahtoiko Lapin Kansa sensuroida nämä tulokset tyystensä?

Eiköhän käsipallo lähde uuteen nousuun, kuin peeniks ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tiikeritoverit imehtelivät mitä HC tarkoittaa, kuulemma normimalliin "hard core". Hohhoijaa, "mä tykkään ridata ja jörniä".

* * * * *

Bussiretkestä pojan kanssa pitää mainita vielä tähtihetki. Ekalla tunnilla hällä odotti Environmental studies eli ympäristöoppi, jota varten oli läksynä joukko juureksia tunnistettavaksi suomeksi ja englanniksi. Pyynnöstä hän lopotti niitä matkalla: porkkana, lanttu, retiisi, peruna… vähän yllyttämällä nauris. Eli carrot, swede, radish, poteitou eiku potaatou… Isän tyrkyttämä rutabaga ei kelvannut sweden kohdalle lantun nimeksi, emmekä keksineet mikä se nauris olikaan, näköjään turnip, tieteskin.

Meinasi unohtua listasta kokonaan punajuuri, jolle poika ei muistanut vinkeittä anglonimeä. Yllytin että siinä on alussa juuri ja pyysin miettimään mitä juures on, ikään kuin juurivihannes.

Meni viaton tenttaus sitten ihan viihteeksi, kun rupesimme laulamaan Sydämen asialla -sarjan tunnarin mukaan Buddy Hollyn sävelin:
Rootbeet, why do you miss, when my baby kisses me
Rootbeet, why does a love kiss stay in my memory…

Tapiksi vielä liikennevalotolpassa osui pojan silmään tarra, jossa luki "HARD BEAT". Siitä hän rupesi muovaamaan jatketta juuresperheelle, suomeksi tietysti kovajuuri.

* * * * *

Lauantaina oli hauska ruoanlaittopäivä, melko arkisia eväitä oli mellevää laitella, kun ne sutjakkaasti pojalle upposivat. Ensiksi aamusella hutjautin uuniin olutleipää, jota Pastanjauhantaa osasi esitellä viikolla. Kun uuni oli kerran lämmin, ja leipä viipyi siellä tunteroisen, niin jatkoksi kasasin makaronilaatikon.


Sorvasin pussin ohjetta (Myllyn paras, kuten ehkä arvaisi) sen verran, että keitin täyden paketin makaroneja (400 g) lihaliemessä ja jauhelihaa maustoin hiukan rempseämmin, mustapippurilla ja kuivabasilikalla mainittujen lisäksi, mutta tuohon sopivat yllättävän hyvin suositetut curry ja valkopippuri. Munamaitoon lisäsin desin kermaa, koska kamaakin oli hiukan enemmän. Päälle sipaisin emmentaalinjämän raasteena ja munamaidon kaatamisen jälkeen vielä vähän korppujauhoja.

Peruskamaa, uppoaa aina hyvin. Iltaruoaksi keittelin sitten kalasoppaa, johon katsoin vähän mallia lohikeiton ohjeesta. Nyt oli vain niin, että kalan virkaa sai toimittaa pakastepussi pangasiusfileitä (haimonnia toiselta nimeltään näköjään), joita muistelen Kulinaarimurulan suosittaneen. Ja kun soppahommiin ryhtyy, halusin tuupata sekaan pojan opiskelemia juureksia. Ohje muovautui tähän suuntaan:

1 pkt keittojuureksia (300 g, tuoreehkoja)
2 pienehköä sipulia
5 isohkoa perunaa
1,5 litraa kalalientä (2 liemikuutiota)
2 laakerinlehteä
5 maustepippuri
10 mustapippuria
400 g pakastekalaa (pangasius)
kuivattua ruohosipulia, basilikaa, timjamia
2 rkl voita
2 dl kermaa
persiljaa

Tuossa järjestyksessä viskoin niitä kattilaan, ensimmäiset ehtivät pulputella reilun tunnin, kala loppuvaiheissa ehkä vartin, sitten voi ja kerma vain hetkisen, että kuumenivat.

Tuo oli laiskan miehen soppa, otin valmispaketin keittojuureksia, koska lantun, palsternakan, juurisellerin, purjon ja persiljan ostaminen erikseen on työlästä ja kallista, mutta porkkanaa ostin silti oheen kilon. Enkä jaksanut napata edullista lohta, jonka rääppeistä olisi voinut lientä keitellä, koska pakastimessa oli tuo haimonnipussukka, joka olisi mennyt vanhaksi kuukauden tai parin päästä.

Soppakin maistui hienosti molemmille, kummastakin pääruoasta otimme uusinnat sunnuntaina. Olutleipä oli vinkeää vaihtelua, vaikka hiukan jäin aprikoimaan, oliko olvipullo paras valinta. Leipään tuli vienona häivähdyksenä kuin pesuaineen tuoksua, josta en tiedä oliko syynä ylimäärä leivinjauhetta ja ruokasoodaa, vaiko kenties ölvin osuus.

Päätin seuraavaksi kokeilla tummaa tshekkiolutta ohjeeseen. Toisaalta ajattelin sämpyläohjeessa vaihtaa osan nesteestä olueen, eiköhän sillä konstilla saa hiivapohjaisen olutleivän.

Naapurille mieleinen ortofoni

Melkoista höökää, ei ehdi tänne kirjoitella. Nyt on kuitenkin tarve, vaikka viisainta olisi ottaa tupsluurit urakoiden välissä. Kärkeen tarttee muistaessa tallentaa tupituoreita kuvia kesän Ruisrockista, kerta Paula (en kerro onko nimi vaihdettu tai keksitty) kuvaamiaan otoksia lähetti. Voittopuolisesti Kari Peitsamon Skootteria tuli, tässä pari näytettä.



Jokin siinä vaan vetoaa ihan kuvinakin, tuossa boogien jynssäämisessä. (Alin kuva vasemmalta: Paavo Salo [dr], Kari Peitsamo [gtr] ja Paavo Haapio [bs].)

* * *

Mottipäisempi aihe liittyy työhommiin. Päädyin vinhalle retkelle uudestaan, kun piti saada neljän tarinan sarjakuvakirjanen ladontakuntoon. Olin tehnyt sen kanssa pohjatyötä kyllä jo heinäkuussa… ja elokuussa… mutta se hautautui tuossa välissä muiden hommien alle.

Nyt uurastin muutaman päivän siten, että päivät vain pitenivät pitenemistään, koska innostuin tiirailemaan tarkistuksia historian vaiheista ja käänteistä, kansoista ja maantieteellisistä paikoista, kielestä ja täsmäilmauksista... sekä erilaisista laitteista, aseista, kulkuvälineistä ja vimpaimista kaikkiin edellisiin kytkeytyen. Tuota ei kannata tulkita juhlallisesti, sangen arkista seikkailua menneisyydessä oli sarjakuva, enkä mihinkään urotekoihin pyrkinyt tarkastuskierroksilla. Siinä vain osui kohdalle runsaasti kiinnostavia asioita.

Loistavaa, työstä saa virikkeitä ja omituisia kimmokkeita tiedon metsästämiseen.

No juu, viimeisenä niittinä oli sitten I maailmansotaan ajoittuva tarina. Siinä briteillä oli käytössä erikoinen härveli, joka suunnattiin Pohjanmerelle nappaamaan ennakkotietoa viholliskoneiden tai pitäisikö sanoa -alusten lähestymisestä. Peliin zeppeliin, kuten tuo skannauskuva alla paljastaa (Commando #4050).

En tuntenut kuunteluhärveliä, mutta se näytti hauskalta. Laiskan miehen jäniskäännöksenä tuuppasin sille suomeksi raakavaiheessa nimen ortofoni. No, asiaa netistä penkoessa sen paremmin "orthophone" kuin "ortofoni" eivät osuneet kohteisiin, jotka olisivat tähän sopineet. Tuuppasivat jotain grammarin näköistä soittovekotinta, olikohan se tanskalainen patentti 1910-luvun lopusta.

Eipä mitään, kysäisin toimittajaltani onko laite tuttu, jolloin hän ohjusti viestin asiantuntijalle ja kollegalle Maurille. Siellä vehje oli hallussa, lonkalta olisi syntynyt sen suunnan nimike kuin "äänisuuntimalaite", mikä olisikin asian hyvin kuvannut. Hän kuitenkin tarkisti kirjastostaan, että vastaavia on Suomessakin käytetty ja nimenä oli 'kuulosuunnin'. Vahvistukseksi tuli kuvanäyte (5 sodan vuotta -kirjasta).

Viehättävän vanhahtava nimike, niin kuin on kapinekin.

Näillä tiedoilla sai helposti tekstin pakettiin, eihän kyse ollut kuin yhden ruudun yhdestä sanasta, joten tuntipalkka menisi aivan munille enemmällä hieromisella. Asia jäi vain sekä kiehtomaan että hiertämään, sillä ihmettelin miksen ollut löytänyt valaistusta. Erilaisilla ristiinhauilla ja muilla kuuklailin sitten laajempaa selvitystä tämän suunnan vehkeistä, joiden merkitys nähtävästi kutistui nopeasti tutkien kehittyessä.

Tässä muutama hauska kuva lisää, uskoakseni nuo ovat julkismateriaalia.

Varhainen vaihe oli yksilökuulosuunnin 1800-luvun puolelta, nimeltään topofoni.

Japanilaiset kehittivät miehevän sotatuuban 1930-luvulla, en tiedä löysivätkö sotatuuba ja Stalinin urut koskaan yhteistä säveltä.

Epäonnistuneisiin oivalluksiin laskettiin tämä 1960-luvun ranskalaisluomus, vaikka luulisi joka henkilön haluavan tuollaisen kypärän, jotta saa hurmattua sukupuolielämän vastinkappaleita. (Meinasin kirjoittaa "joka pojan" ja "naisia", vaan kaipa se olisi syrjintää.)

Olen ylirasittunut, en jaksa penkoa täsmätietoja kuvateksteihin. Se olisi toisaalta ollut ehkä helppo arvata jo aiheenvalinnasta – väsynyttä jaksavat pimeät aiheet kiehtoa. Paras tähän mennessä kohtaamani sivusto aiheesta oli täällä. Siellä on runsaasti lisää hupsuja kuvia ja asiallisia selvityksiä kustakin ratkaisusta.

Mainittakoon, että aloin haaveilla kuulosuuntimen joka kodin sovelluksesta. Tötteröt vaan kypärään ja suuntaus kohilleen, niin ei tarvihe huudattaa stereoita yhtä lujaa. Naapurit tykkää! Toisaalta voisi kuunnella pummilla ulkoilmakonsertteja vähän kauempaakin. Sehän jäi toki selvittämättä, kuinka täysipainoisen akustisen elämyksen tuollaiset tarjoilevat, sillä nuo keksittiin ennen kuin kissa osasi high fidelityä sanoa. Eivätkä ne surround systemin kanssa taida sopia, pentele soikoon.

"Kuperkreikkalainen ihmisparsa"

Vietimme pojan kans viikonlopun, johon kuului satunnaisia ovelia kohokohtia, tapiksi eilen miedompana vekuutena elokuva Wall-E. Kummemmin ohjustamatta poika kiteytti näkemyksensä, että se oli ihan mukava, mistä olin pitkälti samaa mieltä. Enempää ei voi robottien rakkaustarinalta odottaa, mutta yöpuulle mennessä oli hauska matkia pääparin äitelästi toistamaa nimiensä kaiholausuntaa.

Sitä ennen koin hetken, joka voisi kriisialttiudessaan vertautua perinteissä mainittuun shakkiotteluiden käännekohtaan, kun poika ensi kertaa nujertaa isänsä. Nimittäin kertailimme matikkaa tämän päivän kokeita varten, jolloin totesin etten tunne heitin englanniksi käyttämiään sanoja. Pentele, tokaluokkaiset höökää ohi peruslaskutoimitusten sanavarastossa tähän tapaan:

addend plus addend equals sum (x + y = z)
minuend minus subtrahend equals difference (å - ä = ö)

Sulussa olevat kirjaimet edustavat satunnaisia lukuja, tosin z ja ö ovat yhtälön edeltäviin sitomia.

Hauskinta kuitenkin oli, että kävimme lauantaina kirjastossa ja löysimme sieltä joitakin riemastuttavia levysiä. Wayne's World 2 nauratti poikaa monilla tavoin, vaikka häkellyttävästi tarinaa rikkova kerronta tuotti nuorisolle hiukan ihmetystä, kun Wayne selittää katsojalle päätöksiään, mihin suuntaan elokuvaa haluaa kuljettaa. Ikärajaksi oli merkitty K3, eikä siinä kai mitään hirmuvaarallista olekaan, jolsei viikarimainen asenteellisuus mieltä turmele.

Äänikirjojen puolelta Timo Parvelan itse lukema Ella ja kaverit ilahdutti. Toinen suosikki pojalle on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä, tällä kertaa RR ja komea Kullervo. Isän suosikki taas on Roald Dahl, jolta löytyi nyt aikas täysosuma Iso kiltti jätti, jonka on ansiokkaasti suomentanut Tuomas Nevanlinna ja levylle liioittelemattoman eläväisesti lukenut Martti Mäkelä.

Iso kiltti jätti käyttää rönsyävän hauskaa ja rikkonaista kieltä, joka riehaannutti niin toisteluun kuin omiin väännöksiinkin. Aamun koulumatkalla poikaa edelleen kikatuttivat perskurkkana, poplimo, törkköys ja vastaavat, isäänsä hän nimitteli kuperkreikkalaiseksi ihmisparsaksi. Tolkku palasi vasta, kun kyselin tapiksi uudestaan yllä mainitut laskutoimitusten osaset. Toivottavasti koe menee hyvin, eikä liiallisesta tunnilla hölötyksestä jo puhutteluun joutunut sälli äidy perskurkkanoimaan kokeessa.

* * * * *





Vihoviimeiseksi päivänavaukseksi tallennan tähän singlekeskiöitä, joilla on minuun suuri lumovoima. Että voivat painotuotteet olla kauniita, kun ne lupauksia herättävään tuotteeseen liimataan ja kytketään.

Olen nuo luvatta kähveltänyt ennenkin mainitsemaltani sivulta Originals project, kyse on merkkiteosten alkuperäisten versioiden varhaisista julkaisuista.





Sen verran lisämainintaa, että nuo tunnen paremmin seuraavina esityksinä:

Sitting On Top Of The World – Howlin' Wolf (eli Chester Burnett)

Train Kept A' Rolling – Johnny Burnette And The Rock'n'Roll Trio

Hound Dog – Elvis Presley

Louie Louie – Melkein keltä vaan, etusijalla ehkä The Kingsmen ja omien harrasteiden vuoksi Kinks.

She Said Yeah – Rolling Stones (Larry Williamsilla on kourallinen muitakin vastaavia alkuperäisiä: Bonie Moronie, Short Fat Fanny, Bad Boy, Slow Down… jotain ehkä muutakin.)

Hey Joe – Jimi Hendrix Experience

Edelleen pitää tähdentää, että paremmin taustat selviävät tuolta Originals-sivulta, jolta keskiöt on kupattu. Poistan ne tietysti heti, jos loukkaan lupia kysymättömällä mainostuksella.

Malcolm 2X

Aamun avajaisiksi keittelin pojalle mannapuuroa, mutta siinä ohessa vilkaisin oliko tullut sposteja. Niitä oli liikaa, vielä linkeillä varustettuna: putro oli ensin kiehua hellalle ja sitten palaa pohjaan. Pitää hommata kunnollinen teflonkattila tuollaisiin tarkoituksiin… tai sitten pysyä vaan hellan ääressä se vartti, mikä puuron keittelyyn menee.

Yhdessä viesteistä Poppi-Hessu kertoi sankariteostaan. Hän oli saanut ujutettua moposivujen raporttiin vanhan mutta umpisurkean munansaannoksen 'Moskovan valot'. Sankarillista tuossa on lähinnä se, että jaksaa lähteä Lappiin asti ja luumuilla metsikössä useita päiviä vain siksi, jotta voisi vääntää sen mukaan. Muistelin sen johdannon kera tänne joskus ympänneeni, näköjään ihan ensimmäiseen polkkaan. Raporttiin oli mahtunut kyllä lukuisia tuoreempia oivalluksia, eikä ihme, jos kertojana on itse Herman Spector.

* * * *

Viikkoni musiikillinen epäkohta oli, etten päässyt Tullille iltamiin, joissa esiintyi tuttuja suosikkeja, kuten Nightingales ja Sugar Shaker, sekä yllättävän supertrion muodostanut kolmihenkinen troikka Tommi Liimatta, Pasi Heikura ja Marko Kantola. Kuulin ennakkoon asiasta viidakkorummun välityksellä, mutta luultavasti jo heinäkuussa, että ehdin sen ajankohdan huolella unohtaa ja tärkeämpää isyysvelvoitetta sopia. Himputti.

Musiikillinen kohokohta sattui kohdalle tuurilla, koska tiistaina lupailin päivällä Biljardikuiskaajalle, että eiköhän loput sivut saa parissa tunnissa tarkastettua, jolloin voisin lähteä huuhtelemaan pölyt kurkusta. No, seitsemän tuntia myöhemmin olin ryytynyt ja kypsä, mutta kun olin lupaillut, patikoitsin kaupunkiin. Kantapöydässä olikin runsaasti kavereita, jotka olivat siirtymässä pikkuiseen kanoottiklubiin, tunnetaan myös bluesbaarina.

Siellä taas esiintyi trubaduurina lontoolainen metrokuski Malcolm Kaksois, joka oli isännöinyt pitkälti saman remmin vierailua Lontoossa. Tai siis, avustanut majoituksen järkkäämisessä, matkoissa kentältä kylille ja sopinut pubikeikkoja. Sinne piti minunkin lähteä faniksi, liput ja passi oli kyllä hommattuna, mutta iski kolminkertainen kiristys, jonka vuoksi jäin kämpille tekemään kiireisiä töitä, jotta saisin nopsasti palkkaa, jolla maksaa niskaan rojahtaneita laskuja. Sähkölaitoskin sivalsi niitä kerralla kolmin kappalein, maksuaikaa pari viikkoa.

Jou, Malcolm nappasi aika hyvin. Kevyesti vahvistettu akustinen kitara soi mainiosti, mutta erityisesti tarinat loivat hilpeää henkeä, esimerkiksi "Arsehole in the Park", "Top Shelf Disaster" sekä "Sexy Dentist", joka ajaa asiakkaan muun muassa syömään toffeeta, että pääsee taas vierailulle. Siitä löytyi jopati video, samaan pioneerihenkeen toteutettuna kuin hälle tuntuu olevan luontaista.

Keikan päätteeksi kävin ostamassa tyrkyllä olleen vinyylisinglen Sexy Dentist / Heartbreak Hotelli, kts. kuvitus, jonka kääntöpuolen sanat Malcolm oli käännättänyt suomeksi. Taisi olla ensiesitys, kun hän pokkana lauloi sen suomeksi paperista, kieltä sen enempiä osaamatta. Taiteilijanimi taas on keksitty suomisanakirjasta, jossa häntä oli naurattanut sana 'kaksois'.


Single viehätti esineenä (oranssi vinyyli!), ja toisaalta ilmaiskeikalla tuntui kohtuulliselta edes ostaa tuote, kolmen euron sopuhintaan, nimmarikin tuli kaupan ja kannen päälle. Valittelin ettei tosin ole vinyylisoitinta, jolloin sain vielä 11 kappaleen cd:n Tumult In Turd City. Se on omakustanne, joten sille ei ollut määritelty muka hintaa, lonkero sentään kelpasi kiitokseksi. Kannen kuvat (kts. yllä) ovat kuulemma maineikkaasta Jokela-hotellista. En tiedä oliko myös Heartbreak tapahtunut siellä.

Kaikenlaista outoa ja hauskaa sitä näkee, piristi ihmeesti työn uuvuttamaa mieltä. Kappaleenpätkiä näkyi olevan kuultavana paitsi MunAvaruudessa (Tumultia tarjolla), myös Lounaslaatikossa, mistä niitä kai voisi myös ostaa.

* * *

Aagh, nyt vasta muistin! Olin ihan otettu alkuviikolla, kun Kriisipuurosta löytyi totuuden sijaan kunniamerkki. Sulimmat kiitokseni, jälleen joutuu toviksi jättämään harkintaan, josko keksisin kelle sitä edelleen jakaisi. Kun ei osaa tuota sanaa 'rakastaa' käyttää sujuvasti, edes englanniksi tai kuvakielellä, niin se aiheuttaa oman kynnyksensä.

Kirjasto tanssittaa, skookie darling

Voi karismaattinen johtaja, kuten isä tapasi voimasanailla. Tuli tehtyä viikolla railakkaan mittaisia työpäiviä, mutta raskaaksi kävivät huvitkin. Eilen piipahti norsutanssija kylään, kahden punhon ja minttuviinan kannustuksella. Itse olin varautunut vain karhukopalla. Sen verran pinnalta maistoimme, että yöllä heräsin lattialta ja hädissäni nostin huulille lähintä putelia, joka sattui olemaan sweet'n'sour chiliä. Onneksi se on niin paksua, ettei pitkää huikkaa ehtinyt ottaa.

Edellisen polkan kommenttiosiossa tuli mieleen, että onpa harvinaisen tylsää listata tuollaisia muinaismuistoja, jotka klassikkoasemaa lähentelevät. Siispä jatkan samalla linjalla. Skannasin oheen, mitä kirjastosta tarttui mukaan keskiviikkona. Muutama merkintä on tarpeen.

The Moven kokoelma Movements (3CD) oli onnen omiaan paikkaamaan Beautiful Daughter -tarpeen. Samalla olen pyöräyttänyt useita kertoja kappaletta The Girl Outside. Niistä tuli nyt mieleen, että ovat ihan barokkikamaa, laulumelodiat on vähän kuin tehty sellolle, kuten on tietysti muutamat Metallican styket, mistä riemua taannoin repi Apocalyptica. Tshekkituttu on kova hevi- ja Metallica-fani, käynyt katsomassa Apocalypticaakin Prahassa. Pulmana vain ainakin takavuosina oli, että vaimonsa hyppi kirjaimellisesti seinille sellojen jynssätessä peltoniemen hintriikkaa tai jotain sinne päin. Minusta siinä on moni Metallican valio jalossa muodossa, erityisesti ehkä armoton The Unforgiven.

Lindisfarne ja Byrds piti ottaa vain luettua täydentämään, on siellä herkkiä harmonioita, ei välttämättä urkusellaisia. Roy Wood oli jatkoa Movelle, harva jamppa on soittanut kaikki instrumentit itse jo 1969. Oli joku studiokettu tosin tärvellyt tuon, hyökännyt mikin ääreen mukanaan "harmonium". Mikähän sekin on?

EDIT: pakko oli tutkia. Onkohan se juurikin se heleveetinkone, joka myös urkuharmonina tunnetaan? Näköjäns jaloilla pumpataan ilmaa ja koskettimia limputellaan.

Viistompaa osastoa edustavat Syd Barrett, Tom Waits, David Byrne ja Barrettinsa selvästi kuunnellut Robyn Hitchcock tukenaan nuoruuden bändinsä Soft Boys. Heiltä vuoden 1980 Underwater Moonlight on kulttiklassikko, saanut hienoja täydennyksiä tuossa 20-vuotisjuhlajulkaisussa, mutta 2000-luvun Nextdoorland on ilahduttavan hienoa vipopoppia myös. Mukana jälleen euroviisuvoittajan säveltänyt Kimberley Rew, joka ehkä paremmin tunnetaan orkesterista Katrina & The Waves.

Barrettilla on pari ehdotonta suosikkia, toinen paremmin Kontravirtasen käännöksenä iskenyt Effervescing Elephant eli Kupruileva elefantti, joka oli heitin tuoreeltaan ostamallani ensimmäisellä julkaisullaan eli EP:llä. Sitten nimi lyheni Kontraksi ja EP:ltä siepattiin puolet ekalla älpeelle: Muumi Muumi ja Paras rautalankayhtye. Toinen ylivertainen Barrettin veto on ekan levyn The Madcap Laughs kohokohta If It's In You: "Yes, I'm thii-ii-ii-iinking… I'll start it again."

Hurriganesin eka on täydentävää tutkimusta, koska muistin siitä vain pari hienoa rykäisyä, kuten Say Mama ja Tiger, ehkä myös Keep A Knockin'. Eipä sillä paljon enempää tarjottavaa ollutkaan, mutta kukahan piru laulaa oudon musichall-laulelman Sweet Sue? Ei se Remu voine olla, koska englanti ääntyy niin hyvin. Ihmetyttää miten paljon bändi tiukkeni vuodessa, jotta Roadrunner saattoi syntyä.

Jokseenkin samaa osastoa on Shocking Blue, jota piti muutaman komean hitin siivittämänä tutkailla, mutta kyllä jo A-puolista kertyvä 23 kappaletta on liikaa, en tiedä milloin jaksan kahlata B-puolia. Hittijatkumo on kunnioitettava: Venus, Send Me A Postcard, Long And Winding Road, Never Marry A Railroad Man, Rock In The Sea, Blossom Lady… kestää vertailun vastaavien sekaparibändien eliitin kanssa, jos huipuiksi ajattelisi Roxetten ja Eurythmicsin, miksei Abbankin. Kundit säveltävät, naiset ovat ne, joita kuunnellaan ja vähän kuolataankin. Kaamealta kuulostaa Lucy Brown Is Back In Town, joka on tehty ennen Mariska Veresin löytämistä laulajaksi, olikohan 1967 vai -68. Sekin oli kotimainen hitti Hollannissa.

Viimeisenä älysin hakea klassisen puolelta vihdoin Charles Ivesiä, johon tutustuminen houkutti jo vuosi sitten, kun jotain hänestä tänne kirjoittelin. Ainakin eka ja kolkki kuulostavat kiehtovilta sinfonioista, mutta olen niin moukka sivistyneessä musiikissa, ettei puheitani kannata ottaa vakavasti.