Naapurille mieleinen ortofoni

Melkoista höökää, ei ehdi tänne kirjoitella. Nyt on kuitenkin tarve, vaikka viisainta olisi ottaa tupsluurit urakoiden välissä. Kärkeen tarttee muistaessa tallentaa tupituoreita kuvia kesän Ruisrockista, kerta Paula (en kerro onko nimi vaihdettu tai keksitty) kuvaamiaan otoksia lähetti. Voittopuolisesti Kari Peitsamon Skootteria tuli, tässä pari näytettä.



Jokin siinä vaan vetoaa ihan kuvinakin, tuossa boogien jynssäämisessä. (Alin kuva vasemmalta: Paavo Salo [dr], Kari Peitsamo [gtr] ja Paavo Haapio [bs].)

* * *

Mottipäisempi aihe liittyy työhommiin. Päädyin vinhalle retkelle uudestaan, kun piti saada neljän tarinan sarjakuvakirjanen ladontakuntoon. Olin tehnyt sen kanssa pohjatyötä kyllä jo heinäkuussa… ja elokuussa… mutta se hautautui tuossa välissä muiden hommien alle.

Nyt uurastin muutaman päivän siten, että päivät vain pitenivät pitenemistään, koska innostuin tiirailemaan tarkistuksia historian vaiheista ja käänteistä, kansoista ja maantieteellisistä paikoista, kielestä ja täsmäilmauksista... sekä erilaisista laitteista, aseista, kulkuvälineistä ja vimpaimista kaikkiin edellisiin kytkeytyen. Tuota ei kannata tulkita juhlallisesti, sangen arkista seikkailua menneisyydessä oli sarjakuva, enkä mihinkään urotekoihin pyrkinyt tarkastuskierroksilla. Siinä vain osui kohdalle runsaasti kiinnostavia asioita.

Loistavaa, työstä saa virikkeitä ja omituisia kimmokkeita tiedon metsästämiseen.

No juu, viimeisenä niittinä oli sitten I maailmansotaan ajoittuva tarina. Siinä briteillä oli käytössä erikoinen härveli, joka suunnattiin Pohjanmerelle nappaamaan ennakkotietoa viholliskoneiden tai pitäisikö sanoa -alusten lähestymisestä. Peliin zeppeliin, kuten tuo skannauskuva alla paljastaa (Commando #4050).

En tuntenut kuunteluhärveliä, mutta se näytti hauskalta. Laiskan miehen jäniskäännöksenä tuuppasin sille suomeksi raakavaiheessa nimen ortofoni. No, asiaa netistä penkoessa sen paremmin "orthophone" kuin "ortofoni" eivät osuneet kohteisiin, jotka olisivat tähän sopineet. Tuuppasivat jotain grammarin näköistä soittovekotinta, olikohan se tanskalainen patentti 1910-luvun lopusta.

Eipä mitään, kysäisin toimittajaltani onko laite tuttu, jolloin hän ohjusti viestin asiantuntijalle ja kollegalle Maurille. Siellä vehje oli hallussa, lonkalta olisi syntynyt sen suunnan nimike kuin "äänisuuntimalaite", mikä olisikin asian hyvin kuvannut. Hän kuitenkin tarkisti kirjastostaan, että vastaavia on Suomessakin käytetty ja nimenä oli 'kuulosuunnin'. Vahvistukseksi tuli kuvanäyte (5 sodan vuotta -kirjasta).

Viehättävän vanhahtava nimike, niin kuin on kapinekin.

Näillä tiedoilla sai helposti tekstin pakettiin, eihän kyse ollut kuin yhden ruudun yhdestä sanasta, joten tuntipalkka menisi aivan munille enemmällä hieromisella. Asia jäi vain sekä kiehtomaan että hiertämään, sillä ihmettelin miksen ollut löytänyt valaistusta. Erilaisilla ristiinhauilla ja muilla kuuklailin sitten laajempaa selvitystä tämän suunnan vehkeistä, joiden merkitys nähtävästi kutistui nopeasti tutkien kehittyessä.

Tässä muutama hauska kuva lisää, uskoakseni nuo ovat julkismateriaalia.

Varhainen vaihe oli yksilökuulosuunnin 1800-luvun puolelta, nimeltään topofoni.

Japanilaiset kehittivät miehevän sotatuuban 1930-luvulla, en tiedä löysivätkö sotatuuba ja Stalinin urut koskaan yhteistä säveltä.

Epäonnistuneisiin oivalluksiin laskettiin tämä 1960-luvun ranskalaisluomus, vaikka luulisi joka henkilön haluavan tuollaisen kypärän, jotta saa hurmattua sukupuolielämän vastinkappaleita. (Meinasin kirjoittaa "joka pojan" ja "naisia", vaan kaipa se olisi syrjintää.)

Olen ylirasittunut, en jaksa penkoa täsmätietoja kuvateksteihin. Se olisi toisaalta ollut ehkä helppo arvata jo aiheenvalinnasta – väsynyttä jaksavat pimeät aiheet kiehtoa. Paras tähän mennessä kohtaamani sivusto aiheesta oli täällä. Siellä on runsaasti lisää hupsuja kuvia ja asiallisia selvityksiä kustakin ratkaisusta.

Mainittakoon, että aloin haaveilla kuulosuuntimen joka kodin sovelluksesta. Tötteröt vaan kypärään ja suuntaus kohilleen, niin ei tarvihe huudattaa stereoita yhtä lujaa. Naapurit tykkää! Toisaalta voisi kuunnella pummilla ulkoilmakonsertteja vähän kauempaakin. Sehän jäi toki selvittämättä, kuinka täysipainoisen akustisen elämyksen tuollaiset tarjoilevat, sillä nuo keksittiin ennen kuin kissa osasi high fidelityä sanoa. Eivätkä ne surround systemin kanssa taida sopia, pentele soikoon.

"Kuperkreikkalainen ihmisparsa"

Vietimme pojan kans viikonlopun, johon kuului satunnaisia ovelia kohokohtia, tapiksi eilen miedompana vekuutena elokuva Wall-E. Kummemmin ohjustamatta poika kiteytti näkemyksensä, että se oli ihan mukava, mistä olin pitkälti samaa mieltä. Enempää ei voi robottien rakkaustarinalta odottaa, mutta yöpuulle mennessä oli hauska matkia pääparin äitelästi toistamaa nimiensä kaiholausuntaa.

Sitä ennen koin hetken, joka voisi kriisialttiudessaan vertautua perinteissä mainittuun shakkiotteluiden käännekohtaan, kun poika ensi kertaa nujertaa isänsä. Nimittäin kertailimme matikkaa tämän päivän kokeita varten, jolloin totesin etten tunne heitin englanniksi käyttämiään sanoja. Pentele, tokaluokkaiset höökää ohi peruslaskutoimitusten sanavarastossa tähän tapaan:

addend plus addend equals sum (x + y = z)
minuend minus subtrahend equals difference (å - ä = ö)

Sulussa olevat kirjaimet edustavat satunnaisia lukuja, tosin z ja ö ovat yhtälön edeltäviin sitomia.

Hauskinta kuitenkin oli, että kävimme lauantaina kirjastossa ja löysimme sieltä joitakin riemastuttavia levysiä. Wayne's World 2 nauratti poikaa monilla tavoin, vaikka häkellyttävästi tarinaa rikkova kerronta tuotti nuorisolle hiukan ihmetystä, kun Wayne selittää katsojalle päätöksiään, mihin suuntaan elokuvaa haluaa kuljettaa. Ikärajaksi oli merkitty K3, eikä siinä kai mitään hirmuvaarallista olekaan, jolsei viikarimainen asenteellisuus mieltä turmele.

Äänikirjojen puolelta Timo Parvelan itse lukema Ella ja kaverit ilahdutti. Toinen suosikki pojalle on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä, tällä kertaa RR ja komea Kullervo. Isän suosikki taas on Roald Dahl, jolta löytyi nyt aikas täysosuma Iso kiltti jätti, jonka on ansiokkaasti suomentanut Tuomas Nevanlinna ja levylle liioittelemattoman eläväisesti lukenut Martti Mäkelä.

Iso kiltti jätti käyttää rönsyävän hauskaa ja rikkonaista kieltä, joka riehaannutti niin toisteluun kuin omiin väännöksiinkin. Aamun koulumatkalla poikaa edelleen kikatuttivat perskurkkana, poplimo, törkköys ja vastaavat, isäänsä hän nimitteli kuperkreikkalaiseksi ihmisparsaksi. Tolkku palasi vasta, kun kyselin tapiksi uudestaan yllä mainitut laskutoimitusten osaset. Toivottavasti koe menee hyvin, eikä liiallisesta tunnilla hölötyksestä jo puhutteluun joutunut sälli äidy perskurkkanoimaan kokeessa.

* * * * *





Vihoviimeiseksi päivänavaukseksi tallennan tähän singlekeskiöitä, joilla on minuun suuri lumovoima. Että voivat painotuotteet olla kauniita, kun ne lupauksia herättävään tuotteeseen liimataan ja kytketään.

Olen nuo luvatta kähveltänyt ennenkin mainitsemaltani sivulta Originals project, kyse on merkkiteosten alkuperäisten versioiden varhaisista julkaisuista.





Sen verran lisämainintaa, että nuo tunnen paremmin seuraavina esityksinä:

Sitting On Top Of The World – Howlin' Wolf (eli Chester Burnett)

Train Kept A' Rolling – Johnny Burnette And The Rock'n'Roll Trio

Hound Dog – Elvis Presley

Louie Louie – Melkein keltä vaan, etusijalla ehkä The Kingsmen ja omien harrasteiden vuoksi Kinks.

She Said Yeah – Rolling Stones (Larry Williamsilla on kourallinen muitakin vastaavia alkuperäisiä: Bonie Moronie, Short Fat Fanny, Bad Boy, Slow Down… jotain ehkä muutakin.)

Hey Joe – Jimi Hendrix Experience

Edelleen pitää tähdentää, että paremmin taustat selviävät tuolta Originals-sivulta, jolta keskiöt on kupattu. Poistan ne tietysti heti, jos loukkaan lupia kysymättömällä mainostuksella.

Malcolm 2X

Aamun avajaisiksi keittelin pojalle mannapuuroa, mutta siinä ohessa vilkaisin oliko tullut sposteja. Niitä oli liikaa, vielä linkeillä varustettuna: putro oli ensin kiehua hellalle ja sitten palaa pohjaan. Pitää hommata kunnollinen teflonkattila tuollaisiin tarkoituksiin… tai sitten pysyä vaan hellan ääressä se vartti, mikä puuron keittelyyn menee.

Yhdessä viesteistä Poppi-Hessu kertoi sankariteostaan. Hän oli saanut ujutettua moposivujen raporttiin vanhan mutta umpisurkean munansaannoksen 'Moskovan valot'. Sankarillista tuossa on lähinnä se, että jaksaa lähteä Lappiin asti ja luumuilla metsikössä useita päiviä vain siksi, jotta voisi vääntää sen mukaan. Muistelin sen johdannon kera tänne joskus ympänneeni, näköjään ihan ensimmäiseen polkkaan. Raporttiin oli mahtunut kyllä lukuisia tuoreempia oivalluksia, eikä ihme, jos kertojana on itse Herman Spector.

* * * *

Viikkoni musiikillinen epäkohta oli, etten päässyt Tullille iltamiin, joissa esiintyi tuttuja suosikkeja, kuten Nightingales ja Sugar Shaker, sekä yllättävän supertrion muodostanut kolmihenkinen troikka Tommi Liimatta, Pasi Heikura ja Marko Kantola. Kuulin ennakkoon asiasta viidakkorummun välityksellä, mutta luultavasti jo heinäkuussa, että ehdin sen ajankohdan huolella unohtaa ja tärkeämpää isyysvelvoitetta sopia. Himputti.

Musiikillinen kohokohta sattui kohdalle tuurilla, koska tiistaina lupailin päivällä Biljardikuiskaajalle, että eiköhän loput sivut saa parissa tunnissa tarkastettua, jolloin voisin lähteä huuhtelemaan pölyt kurkusta. No, seitsemän tuntia myöhemmin olin ryytynyt ja kypsä, mutta kun olin lupaillut, patikoitsin kaupunkiin. Kantapöydässä olikin runsaasti kavereita, jotka olivat siirtymässä pikkuiseen kanoottiklubiin, tunnetaan myös bluesbaarina.

Siellä taas esiintyi trubaduurina lontoolainen metrokuski Malcolm Kaksois, joka oli isännöinyt pitkälti saman remmin vierailua Lontoossa. Tai siis, avustanut majoituksen järkkäämisessä, matkoissa kentältä kylille ja sopinut pubikeikkoja. Sinne piti minunkin lähteä faniksi, liput ja passi oli kyllä hommattuna, mutta iski kolminkertainen kiristys, jonka vuoksi jäin kämpille tekemään kiireisiä töitä, jotta saisin nopsasti palkkaa, jolla maksaa niskaan rojahtaneita laskuja. Sähkölaitoskin sivalsi niitä kerralla kolmin kappalein, maksuaikaa pari viikkoa.

Jou, Malcolm nappasi aika hyvin. Kevyesti vahvistettu akustinen kitara soi mainiosti, mutta erityisesti tarinat loivat hilpeää henkeä, esimerkiksi "Arsehole in the Park", "Top Shelf Disaster" sekä "Sexy Dentist", joka ajaa asiakkaan muun muassa syömään toffeeta, että pääsee taas vierailulle. Siitä löytyi jopati video, samaan pioneerihenkeen toteutettuna kuin hälle tuntuu olevan luontaista.

Keikan päätteeksi kävin ostamassa tyrkyllä olleen vinyylisinglen Sexy Dentist / Heartbreak Hotelli, kts. kuvitus, jonka kääntöpuolen sanat Malcolm oli käännättänyt suomeksi. Taisi olla ensiesitys, kun hän pokkana lauloi sen suomeksi paperista, kieltä sen enempiä osaamatta. Taiteilijanimi taas on keksitty suomisanakirjasta, jossa häntä oli naurattanut sana 'kaksois'.


Single viehätti esineenä (oranssi vinyyli!), ja toisaalta ilmaiskeikalla tuntui kohtuulliselta edes ostaa tuote, kolmen euron sopuhintaan, nimmarikin tuli kaupan ja kannen päälle. Valittelin ettei tosin ole vinyylisoitinta, jolloin sain vielä 11 kappaleen cd:n Tumult In Turd City. Se on omakustanne, joten sille ei ollut määritelty muka hintaa, lonkero sentään kelpasi kiitokseksi. Kannen kuvat (kts. yllä) ovat kuulemma maineikkaasta Jokela-hotellista. En tiedä oliko myös Heartbreak tapahtunut siellä.

Kaikenlaista outoa ja hauskaa sitä näkee, piristi ihmeesti työn uuvuttamaa mieltä. Kappaleenpätkiä näkyi olevan kuultavana paitsi MunAvaruudessa (Tumultia tarjolla), myös Lounaslaatikossa, mistä niitä kai voisi myös ostaa.

* * *

Aagh, nyt vasta muistin! Olin ihan otettu alkuviikolla, kun Kriisipuurosta löytyi totuuden sijaan kunniamerkki. Sulimmat kiitokseni, jälleen joutuu toviksi jättämään harkintaan, josko keksisin kelle sitä edelleen jakaisi. Kun ei osaa tuota sanaa 'rakastaa' käyttää sujuvasti, edes englanniksi tai kuvakielellä, niin se aiheuttaa oman kynnyksensä.

Kirjasto tanssittaa, skookie darling

Voi karismaattinen johtaja, kuten isä tapasi voimasanailla. Tuli tehtyä viikolla railakkaan mittaisia työpäiviä, mutta raskaaksi kävivät huvitkin. Eilen piipahti norsutanssija kylään, kahden punhon ja minttuviinan kannustuksella. Itse olin varautunut vain karhukopalla. Sen verran pinnalta maistoimme, että yöllä heräsin lattialta ja hädissäni nostin huulille lähintä putelia, joka sattui olemaan sweet'n'sour chiliä. Onneksi se on niin paksua, ettei pitkää huikkaa ehtinyt ottaa.

Edellisen polkan kommenttiosiossa tuli mieleen, että onpa harvinaisen tylsää listata tuollaisia muinaismuistoja, jotka klassikkoasemaa lähentelevät. Siispä jatkan samalla linjalla. Skannasin oheen, mitä kirjastosta tarttui mukaan keskiviikkona. Muutama merkintä on tarpeen.

The Moven kokoelma Movements (3CD) oli onnen omiaan paikkaamaan Beautiful Daughter -tarpeen. Samalla olen pyöräyttänyt useita kertoja kappaletta The Girl Outside. Niistä tuli nyt mieleen, että ovat ihan barokkikamaa, laulumelodiat on vähän kuin tehty sellolle, kuten on tietysti muutamat Metallican styket, mistä riemua taannoin repi Apocalyptica. Tshekkituttu on kova hevi- ja Metallica-fani, käynyt katsomassa Apocalypticaakin Prahassa. Pulmana vain ainakin takavuosina oli, että vaimonsa hyppi kirjaimellisesti seinille sellojen jynssätessä peltoniemen hintriikkaa tai jotain sinne päin. Minusta siinä on moni Metallican valio jalossa muodossa, erityisesti ehkä armoton The Unforgiven.

Lindisfarne ja Byrds piti ottaa vain luettua täydentämään, on siellä herkkiä harmonioita, ei välttämättä urkusellaisia. Roy Wood oli jatkoa Movelle, harva jamppa on soittanut kaikki instrumentit itse jo 1969. Oli joku studiokettu tosin tärvellyt tuon, hyökännyt mikin ääreen mukanaan "harmonium". Mikähän sekin on?

EDIT: pakko oli tutkia. Onkohan se juurikin se heleveetinkone, joka myös urkuharmonina tunnetaan? Näköjäns jaloilla pumpataan ilmaa ja koskettimia limputellaan.

Viistompaa osastoa edustavat Syd Barrett, Tom Waits, David Byrne ja Barrettinsa selvästi kuunnellut Robyn Hitchcock tukenaan nuoruuden bändinsä Soft Boys. Heiltä vuoden 1980 Underwater Moonlight on kulttiklassikko, saanut hienoja täydennyksiä tuossa 20-vuotisjuhlajulkaisussa, mutta 2000-luvun Nextdoorland on ilahduttavan hienoa vipopoppia myös. Mukana jälleen euroviisuvoittajan säveltänyt Kimberley Rew, joka ehkä paremmin tunnetaan orkesterista Katrina & The Waves.

Barrettilla on pari ehdotonta suosikkia, toinen paremmin Kontravirtasen käännöksenä iskenyt Effervescing Elephant eli Kupruileva elefantti, joka oli heitin tuoreeltaan ostamallani ensimmäisellä julkaisullaan eli EP:llä. Sitten nimi lyheni Kontraksi ja EP:ltä siepattiin puolet ekalla älpeelle: Muumi Muumi ja Paras rautalankayhtye. Toinen ylivertainen Barrettin veto on ekan levyn The Madcap Laughs kohokohta If It's In You: "Yes, I'm thii-ii-ii-iinking… I'll start it again."

Hurriganesin eka on täydentävää tutkimusta, koska muistin siitä vain pari hienoa rykäisyä, kuten Say Mama ja Tiger, ehkä myös Keep A Knockin'. Eipä sillä paljon enempää tarjottavaa ollutkaan, mutta kukahan piru laulaa oudon musichall-laulelman Sweet Sue? Ei se Remu voine olla, koska englanti ääntyy niin hyvin. Ihmetyttää miten paljon bändi tiukkeni vuodessa, jotta Roadrunner saattoi syntyä.

Jokseenkin samaa osastoa on Shocking Blue, jota piti muutaman komean hitin siivittämänä tutkailla, mutta kyllä jo A-puolista kertyvä 23 kappaletta on liikaa, en tiedä milloin jaksan kahlata B-puolia. Hittijatkumo on kunnioitettava: Venus, Send Me A Postcard, Long And Winding Road, Never Marry A Railroad Man, Rock In The Sea, Blossom Lady… kestää vertailun vastaavien sekaparibändien eliitin kanssa, jos huipuiksi ajattelisi Roxetten ja Eurythmicsin, miksei Abbankin. Kundit säveltävät, naiset ovat ne, joita kuunnellaan ja vähän kuolataankin. Kaamealta kuulostaa Lucy Brown Is Back In Town, joka on tehty ennen Mariska Veresin löytämistä laulajaksi, olikohan 1967 vai -68. Sekin oli kotimainen hitti Hollannissa.

Viimeisenä älysin hakea klassisen puolelta vihdoin Charles Ivesiä, johon tutustuminen houkutti jo vuosi sitten, kun jotain hänestä tänne kirjoittelin. Ainakin eka ja kolkki kuulostavat kiehtovilta sinfonioista, mutta olen niin moukka sivistyneessä musiikissa, ettei puheitani kannata ottaa vakavasti.

Viisi suosikkia, nuotiolauluja ja grooveja

Lupaava tapa aloittaa uusi ylimittainen työpäivä on tarttua Kervån maailmaa syleilevällä tavalla jatkamaan haasteeseen:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

1. Ian Dury & The Blockheads: Wake Up And Make Love With Me
Aloittaa vastustamattomasti niin klassikkoalbumin New Boots And Panties!! kuin myös kokoelman Reasons To Be Cheerful lempeän lemmekkäästi pianovetoisella groovella ja sanoilla:
I come awake
with a gift for womankind
you're still asleep
but the gift don't seem to mind
rise on this occasion
half way up your back
sliding down your bo-dee
touching your behind…

2. The Specials: Stereotype
Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan Specialsia, kun kirjastosta lähti mukaan kokoelma Stereo-Typical, jossa on melko kattavasti myös Special AKA:n aikakautta. Muita suosikkeja siellä ovat What I Like Most About You Is Your Girlfriend, Jungle Music, Ghost Town, Do Nothing, Guns Of Navarone ja moni muu.

3. The Jam: The Modern World
Tiukka kuin mikä, aika suoraa rokkia oli moni vanha punksuosikki, Kuutta tussaria (kts. hännille) myöten. Jamilta olen pyöräyttänyt kolmea ekaa, bonuksilla iskee Down In The Tube Station At Midnight. Seuraavaksi pitää kaivaa jostain singlekokoelma, mieluiten ehkä Snap!, jotta saa esmees Tales From The Riverbankin uusintaan.

4. Lindisfarne: Lady Eleanor
Tää on hatunnosto Jukeblogille, jossa unohduin pariksi tunniksi ihmettelemään listoja ja hyräilemään itsekseni mukana. Tähän olisi sopinut muuten myös The Move: Beautiful Daughter, mutta sitä en ole löytänyt tänä syyskuuna vielä kuunneltavaksi.

5. Talking Heads: Cities
Hypnoottinen, enää rajaneuroottinen ote iskee läpi kolmoslevyn Fear Of Music: I Zimbra, Mind, Life During Wartime ja mitä niitä on… etenkin tämä Cities. Suuntaa antoi jo kakkosen loistoavaus Thank You For Sending Me An Angel. Tutkailin myös kokoelmaa Once In A Lifetime (4CD), mutta muhkeammat ja laajemmat re-masterit eivät jotenkin iske yhtä suoraan suoleen.

Ai niin, maanantaina katselin Teemalta klassikkolevysarjassa Sex Pistolsia, joka voisi yhtä hyvin olla listalla, mutta en ole vielä soittanut Never Mindia* syyskuussa, koska se vaatii aika railakkaasti volukkaa. Hyvä dokumentti, tajusin jotain olennaista Steve Jonesin suuruudesta kitaristina ainakin tuolla levyllä. Salaisuus päälle kaatuvaan kitaravalliin taisi olla siinä, että Jones paitsi äänitti kitarat moneen kertaan, soitti itse myös bassot – samat kitarakompit oktaavia alempaa. Tuottaja mainitsi myös jossain yhteydessä, että samat kitarat jyräytettiin molempiin kaappeihin: ei niinkään stereo kuin deluxe mono.

Olen ihmetellyt niitä Bollocks-soundeja sikäli, että se höökää päälle missä vain, olkoon radiosta, jukeboksista tai diskossa. No, kappaleet on hyviä, laulusoundit sanoisiko persoonalliset ja kitarat rautatietä, etevää rumpalia unohtamatta. Tuottaja ilmeisesti löysi myös jotain suurta. Tiukka ja tiivis ydin siinäkin ratkaisee – bändi on niin yhtä puuta kuulostamatta yksipuiselta.

Jos Kervå puolusteli vanhoja valintojaan heitin yhteispäätöksellä kuunnella klassikoita, niin mulla on käynyt vain vahingossa niin, että on osunut soittoon runsaasti uusintoja aktiivivaiheeni levyistä 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuolelle, jolloin olin herkässä 15-20 vuoden iässä. Nyt sieltä lipesi jo soimaan Magazine, jolta Real Lifen kappale Parade ansaitsisi myös paikan millä vain listalla.

Jos joku kaipaa jatkohaastetta tästä aiheesta, niin vassakuu, otahan tästä!

* Kappas, ei siis Nirvanaa. Tarttisko kuusipyssyinen lyhentää Bollocks?

Vakuutan töin tuskin, en tyhjän päiten

Viime viikolla kertasin erityisen uupuneessa mielentilassa dekkaria, jonka olen lukenut moneen kertaan. Saattoi syynä kenonenkin olla, mutta ainakin uuvutti eikä uni tullut. Taisin jossain yhteydessä mainita täällä tuon kirjan, se on Rex Stoutin Plot It Yourself (1959, laitokseni Bantam 1990), jossa käsitellään erinäisten menestyskirjailijoiden saamia korvausvaatimuksia perusteena plagioiminen.

Suosikkikohtani näkyy olevan jo sivuilla 22-23, joten ei liene kauhea spoileri esitellä sitä tässä, kun juttu jatkuu vielä lähes 150 sivua. Siinä nimittäin Nero Wolfe perehtyy vaatimusten pohjana oleviin käsikirjoituksiin, jotka eri tekijät väittävät luoneensa ennen menestyskirjoja, joissa sitten toistuvat samat juonet ja henkilöhahmot. Minuun oudosti vetoaa Wolfen ruodinta, kun hän päättelee tekstin pohjalta näiden käsikirjoitusten olevan saman tekijän työtä.


Tunnelma tiivistyy! Tänään piti jaloitella urakoinnin jälkeen, jolloin keksin piipahtaa sivukirjastoon viemään pois pari kirjaa ja dvd:tä, sekä hakemaan voipullia erikoiskahvila Marista, joka kivijalassa tarjoaa ihan oikeiden, itse leivottujen makuisia tuoreita tuotteita.

Pälyilin samalla hyllyjä ja osuin jännitysosastolle, mistä tarttui mukaan paitsi yksi Sujata Masseyn Rei Shimura -teos, myös suomennos edellä mainitusta Stoutista, Murhaajan tyyliin, suomentaja Kristiina Rikman (WSOY 1995). Siinä sama kohta on sivuilla 33-35 (alla skannattuna s. 33, klikaten isommaksi).

Ovat sangen yksinkertaisia yhtäläisyyksiä, mitä Stout on keksinyt sanatasolla naruiksi, joilla Neroa hyppyytetään oikeaan suuntaan: "to aver", "not for nothing" ja "barely", jotka ovat suomeksi kääntyneet "vakuuttaa", "ei tyhjän päiten" ja "töin tuskin". Ilahduttavampaa on miettiä välimerkkien käytön paljastavaa yhtäläisyyttä ja lopullisena niittinä kappalejakoa. Kuten suomennoksessa asia esitetään (s. 34-35), lainaus keskeltä kappaletta:

"Nokkela kirjoittaja saattaa menestyksekkäästi naamioida kaikki tyylikikkansa, mutta yhtä hän ei pysty muuttelemaan – kappalejakoa. Tyyliä ja lauseoppia saattaa joku vielä pystyä määrätietoisesti kontrolloimaan, mutta kappalejako – päätös ottaako lyhyitä vai pitkiä loikkia, hyppääkö keskelle ajatusta tai toimintaa vai viekö sen ensiksi päätökseen – se valinta tehdään vaistonvaraisesti, se tulee jostakin ihmisen sielun syvyyksistä."

Ehkä oma innostukseni johtuu siitä, että tuo poikkeaa dekkarien valtaväyliltä niin aiheeltaan kuin päättelyketjuna, vaikka takuulla vaikuttaa sekin, että kepoinen kielen harrastelu on minulle mieluista ajanvietettä. Jos vielä käännöksestä tohtisi jotain mainita, niin sulavasti se tuntuu kulkevan, mutta yhdessä kohdassa olin huomaavinani lipsahduksen.

Alkuteoksessa Archie toteaa: "I heard you say once that it is not inconceivable that the fall in temperature when the sun moves south is merely a coincidence." Suomennoksesta näyttää jääneen kieltosana pois: "…on käsittämätöntä että lämpötilanlasku… olisi pelkkä yhteensattuma." Pikemmin kai jotenkin niin, että on ajateltavissa että se olisi pelkkä sattuma, vaikka en minä mitään Espanjan inkvisitiota ajatellut perustaa.

Eikä ole suinkaan käsityskyvyn ohittavaa, että voisi olla puhdas yhteensattuma sekin, kun Susupetal tänään tuumaili mielenkiintoisesti oman tyylin muuttuvan eri kielillä kirjoittaessa. Sopii hyvin teemaan ainakin minun päässäni, täältä sen kirjoituksen löytää. Taisin käydä kirjastossa jo ennen kuin luin polkan, mutta ehkä se antoi pontta raapustaa tästä aiheesta.

Tiikerit Toijalan takana

Kävin turistireisulla etelässä, lähes tunnin matkan päässä, ja kohtasin monenlaisia kissapetoja, jotka puolestaan matkasivat kuka luoteeseen, kuka koilliseen ja kuka taas etelän kautta meriäkin seilaten lopulta takaisin pohjoisluoteeseen. Pari oli sellaista, joiden ensimmäisestä kohtaamisesta tulee täyteen neljännesvuosisata. Tuorein tuttavuuskin mukaan ehtineestä seitsikosta on pantu alulle yli 20 vuotta sitten. Elähdyttävää… ja olokin on tänään aika elähtänyt.

Seitsemän kääpiötäkin piti pyhäkrapuloissa oikein paperille kerätä. Kuusi tuli jokseenkin heti, viimeinen vei aikansa, ollen hän tällä kertaa Lystikäs. Sitä ennen harkinnassa olivat muun muassa Panelias ja Pervo. Hävettää ettei pygmi muista kuuluisien pituusrajoitteisten kollegoidensa nimiä.

Tiikerikokous oli niin eläimellinen, että imi mehut Hull Citystä asti, missä suosikkijoukkue The Tigers kärsi katkeran 0–5 tappion. Siitähän hermostui jopa Rehtori Pierupylly, 39, joka pääsi kentälle vasta toisella puoliajalla tilanteen ollessa 0–2.

Vastaaviin urheilutunnelmiin ei veny kuin kenties Rovaniemen munansaannostelijoiden kertomat uutiset olympialaisesta vesipallosta. Kuulemma altaaseenkusijoita oli harvinaisen paljon kertynyt otteluun Korea–Unkari.

Tuo oli vasta toiseksi tyhmin munansaannos, mitä viikonloppuna kuulin. Lauantaina nimittäin ihailin mökin kirjahyllyyn edelliseltä omistajalta unohtuneita kirjoja. Siellä oli esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoita useampana muinaislaitoksena, mutta minun silmääni sattui erityisesti Tammen Huutomerkki-sarjan ensimmäinen teos 21. 8. 1968 Praha.

Minulla ei tuota teosta ole, toisin kuin luulin, vaan vuotta myöhemmin julkaistu Prahan vuodenajat (kuvassa: EDIT onkohan tuo sittenkin "vuoden ajat", ei ainakaan "neljä vuodenaikaa", kuten muistin). Innostuin leijonatoverille sepustamaan, että se Jaakko Okkerin toimittama eka, pikavauhdilla julkaistu kirjanen on merkkitapaus. Hän väitti, että samainen toimittaja oli pantu tekemään juttua myös Rolling Stonesista. Ensimmäinen kysymyksensä kuulemma oli "Ookko Jakker?"

Tämän tärkeämpiä muistikuvantoja en taida saada kaiveltua reissusta, vaan olihan sitä tuossakin.

* * *

Paitsi että! Kun eräskin tiikereistä laitteli tiiligrillille lasketun paellapannun avustuksella mainiota pyttipannua, harhauduimme Turun toverin kanssa hölisemään jotain musiikkiesitysten huonommin tunnetuista alkuperäisesityksistä. Hän lähetti sitten linkin Originals project -sivustolle, jolla joku asiaan hurahtanut selvittää löytöjään. Viihdyin pari tuntia tuon parissa yöllä ja nyt päivällä, mutta puolet on vielä kahlaamatta.

Säväyttivät vanhat single-etiketit, mitä tuonne oli kuvitukseksi keräilty. Joskus 80-luvulla ostin Tukholman Skivbörsenistä pikkulevyn, joka taisi olla juuri samainen alkuperäisversio Janis Joplininkin (tai siis Big Brother And The Holding Companyn) räväyttämästä Ball And Chainista.

Pyttipannusta jäi vähän jäysteitä, joita paikalle osunut sorsa eloisasti koetti lennosta (jäysteiden lennosta, ei itsensä) poimia. Ovat kasvissyöjiä, kuulemma, ei hookoon blöö kelvannut. Seuraavana aamuna samaan poukamaan tuli useampia vesilintuja kärkylle. Kaverit loivat aiheesta dialogia, kuinka ensimmäinen oli muille vakuutellut, että ihan varmaan putoili eilen taivaalta kypsäksi laiteltua ruokaa.

Paitsi sitten joko enemmän lintuja tunteva vai kovemmalla pokerilla asiansa esittävä tiikeriveli kertoi lajimäärityksen olevan väärä. Näimmekin ilmeisesti ornitologisen otoksen Väinö Linnan klassikkoteoksesta Täällä Pohjantähden alla. Koskeloita hän väitti niiden järvellä räpistelevien kesäteatterinäyttelijöiden olevan.

Semmoista tärkeää, taidan kellistyä takaisin punkkaan ja katsella Coen-veljesten tuotantoa, esimerkiksi Miller's Crossingin.