Aktiiviuran kaivelu jatkui

Huomasin kuvituksen jääneen olemattomaksi sankarimme Sylvi Saimon tiimoilta. Lisäksi muistin lisää juonenkuljetuksesta miten aiheeseen päädyimme. Vieläpä honasin hyllyssäni olevan tyrkyllä oivallisen lähdeteoksen, nimittäin vankan perusteoksen Suuri Olympiakirja (Martti Jukola, WSOY 1952, 2. painos).

Nuo täydennykset kirjasin jo edellisen polkan kommentteihin, sieltä niitä voi hakea, mutta tässä on pari kuvaa.

Tässä Sylvi Saimo on vankkojen melamiestemme [termi M. Jukolan] piirittämänä Lontoossa 1948. Saaliiksi tuli hopea, kaksi pronssia ja kaksi kuudetta sijaa, joten olympiakullilla tämä melaviisikko ei vielä juhlinut.
[Jos kaipaa alkua kappaleeseen, joka päättyy kuvan vierellä, se on tässä: "Naisilla oli ohjelmassa vain 500 m:n yksikkömelonta, joka suoritettiin kovassa tuulessa ahtaalla radalla. Voimakasrakenteinen Sylvi Saimo ei onnistunut saamaan paras-taan…"]

Helsingissä 1952 Saimo käytteli melaa jo niin taitavasti ja pontevasti, että aktiiviuran kruunasi pääsy monipäiseen joukkoon, joka kotikisoissa olympiakullilla juhli.

Paavo Nurmi, joka oli syypää koko aihepiiriin sotkeutumiseeni, rikkoi kuparisensa ensikertalaisena Antwerpenissä 1920 ja ura oli siitä eteenpäin kirjottu olympiakullilla.

Voi hyvä isä sentään, mitä tuubaa… taidan palata töiden pariin. Mutta on tuo Olympiakirja viehkon vanhakantainen sankaritarina lukuisista menestyneistä urheilijoistamme ja siinä sivussa olympialaisten kehittymisestä maailmanlaajuiseksi merkkitapaukseksi, mistä se on sitten hapertunut nykyiseksi kaupalliseksi juhlaksi, koska näkyvyys ja menestys ovat taloudellisesti niin merkittävässä luokassa.

Saimoni miettii uraansa

Visailujen varteenotettavia puolia on se, että oudot kysymykset lennättävät ajatukset merkillisille sivupoluille, jotka joskus liittyvät oikeisiin asioihin ja useammin vain tuottavat turhaa leikittelyä sanoilla. Silloin tällöin aukkoja tiedoissa tulee kuitenkin tarkastettua netistä tai vielä mieluummin akustisesta tietosanakirjasta, kenties heti seuraavana päivänä.

Meistä koostui parina viime tiistaina iskuryhmä, jossa oli sekä huonojen sanaleikkien että märkien juomien kohtuutonta harrastusta. Onneksi Bacchus varjeli sen verran, että useimmat käänteet ovat unehtuneet, mutta yksi jäsenemme Poppi-Hessu on kärttänyt polkkaa, jota luultavasti epähuomiossa lupailin. Sen aiheena piti olla Sylvi Saimon ura.

En muista miten tarina siihen polveili, mutta ainakin kertasimme väsyneitä Paavo Nurmi -aiheisia kompakysymyksiä, kuten "Montako olympiamitalia hra Nurmen kaulaan pujotettiin?" ja "Mistä kisoista Paavo Nurmi toi viimeksi olympiakultaa Suomeen?" Jotenkin tästä kai päästiin hänen miehuudenosoituksiinsa ja Urho Kekkoseenkin sekä pohdintoihin, kuinka perehtyneitä he olivat puolestaan Sylvi Saimon uraan.

Siis älylapsellista touhua, mutta kun teema alkoi toistua yhä oudommissa yhteyksissä ja herätti iskuryhmän sisälläkin kysymyksiä, mistä siihen ollenkaan jouduttiin, olimme jo lähellä huonon sisäpiirin huumorin alkulähteitä.

Poppi-Hessu antoi minulle ja muillekin jäsenille terhakkaan käyntikorttinsa, jonka skannasin tähän.

Eilen hän puolestaan lähetti spostiviestiä, että yllä olevassa lapussa vinkatulta kotisivulta voi noutaa pdf-muodossa tiedotelapun, joka kannattaa kiinnittää postiluukun yläpuolelle. En taida toteuttaa tuota, koska rappuni ovi on lukossa ja posti kannetaan laatikkoon, mutta tältä se näyttää.


On kai kuitenkin pakko koota lyhyt kertaus Sylvi Saimon urasta (lähde Wikipedia):
– Sylvi Riitta Sikiö syntyi 12. 11. 1914 Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa.
– 1936 sukunimeksi vaihtui Saimo.
– Toimi sodan aikana ilmavalvontalottana.
– Maataloustöihin kouliintuneena kävi maamieskoulua 1945.
– Valmistui liikuntaneuvojaksi 1948.
– Toimi Hämeenlinnan keskusvankilan vartijana 1946-48 ja kerho-ohjaajana 1956-61.
– Aloitti kilpaurheilun jo nuorena lajeinaan suunnistus, hiihto ja yleisurheilu, kunnes siirtyi melontaan.
– Osallistui Lontoon olympiakisojen 1948 melontaan ilman mainittavaa menestystä.
– Voitti 1950 Kööpenhaminassa MM-kultaa melonnassa.
– Helsingin olympialaisissa 1952 Saimosta tuli 37-vuotiaana ensimmäinen naispuolinen suomalainen olympiavoittaja kesälajissa. (Tällöin ei lasketa Suomea edustanutta saksalaissyntyistä Ludovika Jacobssonia, vaikka hän voitti Antwerpenin kesäkisoissa 1920 miehensä Walterin kanssa pariluistelun, koska laji kuuluu talviolympialaisten piiriin, mutta sellaiset järjestettiin ensi kertaa vasta 1924 Chamonixissa.)
– Historiallinen olympiakulta tuli 500 metrillä kajakkiyksiköissä 28.7.1952 ajalla 2.18,4. Hopeaa otti Gertrude Liebhart (AUT) ja pronssia Nina Savina (SOV).
– Saimo valittiin vuoden naisurheilijaksi 1948, -50 ja -52. Seuraava kesälajien olympiakultaa voittanut nainen oli 44 vuotta myöhemmin Heli Rantanen Atlantan keihäänheitossa 1996.
– Aktiiviuran, joka meitä niin kiinnosti, jälkeen Saimo toimi Keskustan kansanedustajana 1966-78 ja presidentin valitsijahenkilönä 1956, -62, -68 ja -78. Hän oli myös valitsemassa presidentti Urho Kekkosta poikkeuslailla 1974.
– Sylvi Saimo kuoli 89-vuotiaana 12.3.2004 Laukaalla.

Ettäs tiedätte. Lisää kaikenlaista uutta ja turhanaikaista hupatusta löytyypi tuolta Napapappojen epäviralliselta kotisivulta, johon on linkki oikeassa kainalossa, mikä taas on aika hikisessä kunnossa, koska sitä ei ole aikoihin siivottu ja deodoranttia en käytä.

Parasta tv-draamaa

Olin eilen musavisailemassa, vähän kuin ylimääräisenä vahvistuksena, mutta oli mukava puhua satunnaisia rokänrollista sekä kuunnella taas laajalla haavilla koottu valikoima kysymyksiä ja näytteitä.

Huomasin toistavani itseäni aina kun sain siihen tilaisuuden uuden harrastajan kanssa. Kyselin nimittäin millä tavalla Neil Young on itse kutakin kravauttanut ja ennen kaikkea ylistin juutuubista mieleeni palauttamaani pätkää, jossa Young esittää tilapäiskokoonpanon kanssa livenä Saturday Night Livessa melko tuoreen kappaleensa Rockin' In The Free World.

Innostuin jo pari vuotta sitten Jimmy McDonoughin kirjoittamasta Young-elämäkerrasta Shakey, joka on näkemyksellinen, harras, terävä ja perinpohjainen esitys uran vaiheista. Siinä kehutaan tuota tv-livepätkää yllättäen parhaaksi, mitä mieheltä on kuvanauhalle tarttunut, joten se piti hommata tutkittavaksi, kun Antilah kauppasi dvd:nä SNL-koosteita. Huolellisesti toistellun tutkailun jälkeen ymmärsin, että kehuihin on perusteensa.

Pari päivää sitten löysin sen siis juutuubilta, mistä myös välittyy ihmeen hyvin bändin temmellys.

YCS&P: Keep On Rockin' In The Free World (SNL live, 30. 9. 1989)

Youngilla on työkaluna Old Black, Crazy Horsesta tuttu Poncho Sampedro kurittaa toista Les Paulia ja rytmiryhmäksi löytyivät viime tingassa nuoremman polven Steve Jordan (rummut) ja Charley Drayton (basso), jotka olivat soittaneet muun muassa Keith Richardin sooloprojekteissa.

Koetin skannata vielä kirjasta Shakey aukeaman, jolla esitystä aletaan tyhjentävästi purkaa. (En tiedä onko lukukelpoista, klikkaamalla sen saa isommaksi.)


Kevytkenkäisesti viskatulta ehkä vaikuttava otsikko on valittu ihan tosissaan, suurta draamaa siinä syntyy muutamassa hassussa minuutissa. Asiaan jotenkin liittyy etten pitänyt kappaletta ennen kummoisena merkkiteoksena, mutta tuo purkaus lopun sooloineen muutti mielipiteen. Se oli varmaan myös osaltaan aiheuttamassa, että sain huomautuksen, koska naapurin yöunet olivat häiriintyneet.

Syrjäkulman nuori vastaa

Onko se plastiikkikirurgiaa, jos leikkelee mehukannusta äyskärin?

(Niksi-Pirkka on taatusti antanut ohjeet jossain vaiheessa. Onhan siellä neuvottu sekin, että rikkinäistä haisaapasta ei kannata heittää pois, vaan sen voi täyttää betonilla, jolloin siitä saa hyvän ankkurin.)

Väliin tulee aina vilkaistua, millaisia reittejä plokiini eksytään. Muistan joskus kesällä jo ihmetelleeni erästä viittausta, mutta ajattelin että pojat olkoon poikia, saahan sitä linkata vähän levottomamminkin. Nyt sama linkki rupesi naurattamaan.

Otsikon Pääkaupunkiseudun nuorisotyön ytimissä alla oli Nuorisotutkimusseuran kirjoitelmia eli tutkimustuloksia viime kesältä. Niistä yhdessä olin päässyt esimerkiksi, seuraavassa kappaleessa:
Mutta miten tämä ajatus auttaisi kainuulaisia? Mitkä ovat heidän resurssinsa ajassa ja paikassa elämiseen ja ihmissuhteissa kiinni pysymiseen? Muuttotappio on vääjäämätön prosessi, mutta niin on myös tietotekniikan ja verkkopalveluiden kehitys, joten voisiko näistä vääjäämättömistä prosesseista olla apua toisilleen? Voisiko yhteissuomalainen sosiaalinen tila tavoittaa päätteiden kautta myös syrjäseutujen nuoret, ja voisivatko nämä nuoret taas osaltaan edesauttaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä? (ks. esim. http://varapygmi.blogspot.com/) Verkostojen välittäjäaineena ja kulttuurin peruselementtinä on keskustelu ja kommunikaatio. Ihmisten vähentyessä keskustelun merkitys vain korostuu ja tämähän ei perussuomalaisen miehen jäyhyyteen sovi.

En ole varma luenko tuota oikein, ihan mielenkiintoisia ajatuksia siinä on syrjäseutujen nuorista ja heidän mobilisoimisestaan päätteiden kautta. Mutta jos luen oikein, pitäisin vähän ylimalkaisena viittauksena sitä, että saan edustaa syrjäseutujen nuoria.

Tunnen toki hyvin teoriat, kuinka kehäkolmosen takana ei tapahdu mitään järkevää, mutta luulisi parempiakin edustajia löytyvän kuin yli nelikymppinen tamperelainen, sillä onhan meitä syrjäytyneitä silläkin laskutavalla nelisen miljoonaa. Muutama täältä on pelastettu vuosien mittaan oikean elämän sykkeeseen. Toisaalta lämmittäähän se valtavasti, että tuossa pidetään sentään mahdollisena, että me syrjäkulman nuoret voisimme edesauttaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Hip huraa.

Vilkaisin kyllä kesäkuun alun polkkiani, jos tuolla olisi viitattu johonkin nimenomaiseen kirjoitukseen, mutta ei olisi honattu laittaa täsmälinkkiä. En löytänyt sopivaa, horisin silloin omiani esimerkiksi vasenkätisistä kitaristeista. Ei tuo linkki minua edelleenkään hämää, kunhan ihmettelen sen tarkoituksenmukaisuutta. Enhän edes allekirjoita omalla kohdallani maksiimia Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Nurkkaanmaalaus

Kevyt välipostaus töiden lomassa, kahvitauoksi.

En tiedä onko nykyväellä vielä eläviä muistikuvia niin vanhanaikaisesta asiasta kuin kirjeenvaihdosta, mutta itse muistan siitä puuhasta yhden väijyvän vaaran, joka vaanii melkein sellaisenaan myös polkkailussa. Minulla se on ilmentynyt niin, että olen hurmaantunut saatuani kirjeitse vavahduttavan syvälliseltä tuntuvan yhteyden toiseen ihmiseen, mutta liika innostuminen on lyönyt väylän tukkoon.

Tarkoitan sellaista menoa, kun posottaa pienimpiäkin sielunliikahduksia paperille – oikeita, kuviteltuja ja haaveiltuja – ja palautteena saa kiitosta, kuinka herkkää ja hienoa niitä on lukea. Tässä toiminnassa vaan molemmat helposti ajautuvat haaveelliseen kuvitelmaan sielunyhteydestä. Jos kirjoittaja poimii omista ja varastetuista ajatuksista kukkeimpia, joista taas lukija luonnostaan seuloo häntä kiinnostavat, todellinen yhteys kahden lihallisen olennon välillä on lopulta aika hauras. Se käy monesti ilmi vasta, jos osapuolet erehtyvät kohtaamaan. Tai jos jompikumpi tai molemmat alkavat tehdä liian uskaliaita oletuksia toisen ajatuksista.

Niin, ehkä se on kuin ihastumista, mutta pohjana ovat olemuksen ja käytöksen sijaan kaunokirjailut, jotka voivat olla vaikka kirjaston kirjasta kopsattuja.

Tällä tavalla voi maalata itsensä nurkkaan myös polkatessa siten, että yrittää jatkuvasti parantaa muille antamaansa mielikuvaa kirjoittajasta – ja itselleen siinä samalla. Vaikkei kysymys olisi suoranaisesti valehtelemisesta, vastaavat lait siinä pätevät, että paranneltu todellisuus alkaa nopeasti ahdistaa, kun liikkumavara vähenee.

Mistähän tämäkin tuli mieleeni? Ei siinä mitään ajankohtaista tunnu olevan, sillä en ole näitä oireita havainnoinut omassa tai suosikkieni polkkaamisessa. Korkeintaan keksin yhteyden siitä, että on tullut jotenkin surku joitakin toimittajia ja kolumnisteja, jotka ovat hankkineet mainetta rääpimällä ensisijaisesti muiden tekoja.

Oletan tuollaisella kirjoittelulla tekijän maalaavan itsensä helposti nurkkaan. Kun mehevimpiä kohteita on kyllin solvattu, eväät on syöty, eikä paluureittiä ole helppo löytää ennen kuin maali (painomuste) ehtii kuivaa kylliksi. Tuskin tähän tarvitsee mitään nimiä mainita, riittäähän näitä vähän joka lehteen, kun analyyttiset, muita viksummat ihmiset esittelevät ajattelunsa ylivertaisuuden sillä, että tuhlaavat aikaansa puhkomalla kaikenlaisia kuplia, joita tervejärkinen ei voisi muuksi luulla.

Halu on varmaan ymmärrettävä, mutta tulokset ovat usein aika valjuja. Jos hankkii elantonsa vaikkapa todistelemalla, etteivät kaikkein köykäisimmät pintauutiset esittele kohteistaan syvällisiä puolia, liikutaan huttu-uutisoinnin toisessa potenssissa. Sehän on melkein pahempaa kuin perinteiset nollatutkimukset, koska se pönkittää nurkan takaa ikävästi pintauutisointia.

Erilaisia supersankareita

Kloppiaisena sarjakuvien supersankarit olivat suunnilleen säväkintä ja mielikuvitusta eniten kutkuttavaa aineistoa, niin kuin nyt Hämähäkkimies, Ihmeneloset, Teräsmies, Batman, Mustanaamio, Tarzan ja mitä niitä oli. Ei niinkään Super-Hessu.

Niistä sai varmaan yliannostuksen tai mielenkiinto muuten vain suuntautui uudella tavalla, sillä välissä oli pitkä jakso, varmaan 15 vuotta, etteivät nuo tutuimmiksi käyneet hahmot jaksaneet kiinnostaa uusissa olosuhteissaan, kunnes Batman palautti vähän uteliaisuutta Tim Burtonin hienoilla elokuvilla, Frank Millerin Dark Knight -sarjakuvilla sekä uudenlaisella animaatiosarjalla.

Mutta viis näistä vanhoista tutuista sankareista, kun ajattelin kerätä viis vähän erikoisempaa supersankaria. Sakki on sekalainen, joten en rankkaa heitä järjestykseen, se olisi liian rankkaa.

1. Droopy
Tex Averyn 1940-luvulla kehittämä huikea piirrettyjen sankari ei näyttänyt kaikkein rivakimmalta hahmolta, mutta vaikka iso paha susi ajeli mutkissa niin hurjaa tahtia, että luisui ulos filminauhalta, Lurppa oli aina ovelampi ja nopeampi. Näitä taisin saada ensi kertaa katseltavaksi videolla, kun lähipiiristä oli väkeä Tukholmassa ja tallensi Tecknade pärlor -sarjasta monenmoista hienoa piirrettyä. Kuvastakin käy ilmi, millainen pieni suuri sankari Droopy on. On syytä huomata, että sudella on jo toinen jalka haudassa.

2. Hank Lightning
Hankin seikkailut eivät ole kaikille tuttuja. Jollain kirjallisuuden luennolla piirsin alkukuvan sarjakuvaan, jossa pulskalla supersankarilla oli arvostetun kirjailijan Hannu Salaman kasvot ja trikoidensa rinnassa ympyrä, jota halkoi salama. Harmi, että lupaavan aiheen käsittely jäi siihen, opiskelukaverini Jaana taisi taltioida silloin tuon kuvan.

3. Kim Jong-Il
Väittävät hänen olevan ihan oikea ihminen, mutta viralliset korealaiset lähteet ovat kertoneet tekojen yltävän helposti supersankariluokkaan. Wiki mainitsi muun muassa, että hän on säveltänyt kuusi oopperaa, joista kukin oli parempi kuin yksikään aikaisemmin tehty ooppera. Ja kun hän vierailee huipputeknisissä tai erikoistutkimuksia suorittavissa kohteissa, valtionpäämies tietää kustakin alasta enemmän kuin ekspertit. Saati että ensi kertaa golfkentälle mennessään hän löi 11 hole-in-onea. Etevä kundi, etten sanoisi renessanssinero.

41. Raimo Helminen
Itse asissa hän saattaa olla vain tavallista parempi ja sitkeämpi jääkiekkoilija, mutta urassa on jotain supersankariin viittaavaa. Olikohan se 1990-luvun alussa, kun Pentti Matikainen jätti hänet sivuun maajoukkueesta liian vanhana, mutta sen jälkeen on tullut vielä erinäisiä huippuvaiheita myös suurkisoissa.
Edelleen pysyy 43-vuotiaana peliälyllään SM-liigan vauhdissa, joka on kasvanut selvästi noista 90-luvun ajoista. Kuvassa Malmö IF:n paidassa, missä hän "jäähdytteli" seitsemän kautta 1989-96. Sen jälkeen palasi Ilvekseen, missä käynnistyi nyt kahdestoista kausi peräkkäin.

5. Mighty Mouse
Muistan näitä katsotun YO-talolla jossain iltamissa 16-millisinä filmeinä. Rivakkaa menoa, erilaisia cliffhangereita pitkin matkaa, kun Mahtihiiri (vai oliko se Teräshiiri?) pelasti neitosia pulasta 30-luvun sarjaelokuvien malliin. Olivatkohan nämä oikeasti niin hauskoja, vai olivatko olosuhteet vain otolliset? En tiedä löytäisikö näitä tai Droopyja jostain dvd-muodossa käsiinsä, nimittäin niitä parhaiden vaiheiden filmejä, ei laimennettuja tv-versioita.


Sillä lailla. Olipahan taas melkoinen neronleimaus listaksi. Harkitsin myös Nicolae Ceaucescua, joka oli siis aikansa Karpaattien nero, Ajatusten Tonava ja Metsästäjien metsästäjä, mutta supersankarilla ei voi olla niin kurjaa loppua. Oudosti säpsäytti nähdä muinoin (jouluna 1989) uutiskuvat hänestä ja vaimostaan Elenasta teloitettuina.

Itkupilli

Loistavaa, telkusta tulee pikapuoliin John Watersin merkkiteos Cry-Baby (USA 1990), joka edeltäneen Hairsprayn kanssa nosti hienosti esiin 1950/60-lukujen rockpopkamaa. Tästä Itkupillistä on jäänyt mieleen erityisesti esitykset Mr. Sandman sekä Please Mr. Jailer, jonka laulanut Rachel Sweet pusertaa keuhkonsa pellolle.

Jos kaipaa vielä köykäisempää kamaa, niin tiikeritoveri lähetti viikolla pari hassua linkkiä, jotka haluan täten jakaa.

K0sketinsoittimesta saa riemua irti niin monin tavoin. "I play with my balls":
http://64.72.125.131/~funnyins/imagesmlst/PlayingBalls.wmv
(EDIT: Tuo yrittää jostain syystä siirtää linkin tylsille aikuisten sivuille, kun tarkoitettu pätkä on hyvinkin viatonta kamaa. Jos sen jaksaa hiirellä kopioida ja siirtää osoitekenttään, luulisin toimivan. Seuraavaa voisi pitää törkeämpänä, mutta eipä siinäkään mitään ei ole, mitä ei olisi nähty jo yläasteella.)

Toinen linkki antoi toivoa, ettei karjalanpiirakoiden, herkkutattien ja karvalaukkujen piirteleminen tunnilla ehkä olekaan aivan turhaa. Siinä voi kehittyä niin eteväksi peittelemään piirustuksiaan, että saa oikein jonkun kuvaamaan sitä videolle.

Koululaistuherrusta

Jeaah, taidan avata mannermaisesti tällä kertaa Heineken-tölkin ennen kuin ryhdyn ihailemaan Johnny Deppiä, Amy Locanea, Iggy Poppia ja muita.