Viikko hujahti

Länsimaisen tiedemiehenkin sopisi myöntää, että liian pitkälle idemmäs ei kannata mennä päänsisäisiä viettämään. Jos vetää itsensä piippuun tekemällä töitä päivätolkulla kellosta piittaamatta ja sitten uskaltautuu suorilta ihmisten ilmoille, niin ei ole kauheasti annettavaa muille. Eikä auta yhtään, vaikka tasoittaisi sitkeästi yhden illan tilannetta virukankeella, joka pitäisi luokitella kai hallusinatoriseksi huumeeksi jokamiehen asteikolla. Viisaat ehkä osaisivat sitä asiallisemmin käyttää. Toki mekin sitä yritimme lanttailla hiki otsassa, mutta silti alkoi keulia.

No, piirastorstain sekavista tunnelmista on jo aikaa, eikä vahinko tunnu olleen pysyvä, mutta unirytmien saaminen takaisin uomiin on tuskaista. Nytkin pitäisi olla Klubilla, mutku runttasin töitä taas kahdeksaan asti, enkä löytänyt tanssikenkiä enää sen jälkeen, notta olisi arvannut lähteä. Ehkäpä siis pakerran tekstiä vielä pari tuntia hetken päästä.

Vierailin siis pahuuden mökillä käynnistääkseni pikkulomaa. Kavereista pari-kolme tuli katsomaan välillä Hakametsään Raimo Helmisen viimeisen viimeisen ottelun Ilveksessä, tällä tietoa. Hienosti oli kokenut lupaus kuulemma pelannut, minkä kunniaksi sällit mökille (tai ihan oikea talo se on nykyään) palattuaan jäädyttivät Raipen 41-paidan. Sen he toteuttivat niin, että kastelivat pelipaidan ja veivät ulos jäätymään. Hartaudella nauttivat sitten maljan jähmeän paidan äärellä.


Tulihan siinä tippa linssiin minullakin, kun sain kännykuvan paidasta spostitse (yllä). Kuvan sumeudesta näkee, että siinä on kostunut jopa kameran linssikin.

Itse yritin keskittyä silloin jo tärkeämpiin asioihin, mutta saanko varoittaa, että univelkaisen kohmeloisissa olotiloissa ei kannata lukea David Ritzin kirjaa Divided Soul – The Life of Marvin Gaye. On siinä niin hämäriä tarinoita ja pelottavaa megalomaanisen taiteilijan sielun peilausta, että kun vähän väliä torkahtelee kesken, uniin kumpuaa omituisia mörköjä. Jos ei herrasta ole parempaa kirjaa kirjoitettu, on ehdottomasti mukavampaa tutustua häneen vain levyjen välityksellä. Tai juutuubin, Mercy Mercy Me. Vielä hekumallisempi on Lonely Lover, josta en huomannut kirjassa olevan sanaakaan, mutta Dozier/Holland mainitaan kuukleitse kappaleen tekijöiksi.

Paljon antoisampaa oli lukea Eddie Cochranin vaiheista Julie Mundyn & Darrel Highamin kirjasta Don't Forget Me – The Eddie Cochran Story. Enpä ollut tajunnut, kuinka valtavan määrän sessioita sälli ehti kiertää ennen kuin kuoli 21-vuotiaana. Loistava kitaristi, mistä omat levyt ilmeisesti paljastavat vain kapean soiron. Yksi hauska nippelitieto oli, että hän laulaa Gene Vincentin kappaleella Git It basso-osuudet*, joilla kappale käynnistyykin: "Well-o, well-o, wop, wip wip wip…"

Seuraava urakka olisi kai kaivaa haltuun niitä monenkirjavia levytyksiä, joista suuri osa jäi julkaisematta Cochranin elinaikana.

Jaaha, ehkäpä kirjoitan seuraavan kerran vasta, jos keksin jonkin aiheen. Eikä sellaisen ilmaantumista arvaa ennakoida.

*Siis ne alimmat äänet, ulkomuisti sanoisi että saattaa liikkua basson alueella.

Raipe! Suojeltava!

Jonsei lätkä satu kiinnostamaan, suosittelen loikkaamaan alaspäin toiseen tänään lataamaani polkkaan… vaikka saattaa sekin olla suunnattu aika valikoidulle yleisölle.

Tiistaina oli huvittava häppöninki, sillä raahauduimme vanhat jäärät Hakametsään, koska Raipe Helminen pelasi viimeisen runkosarjan ottelunsa, ainakin tällä tietoa. Nostalgia oli sakeana ilmassa, kun kokoonnuimme ennen peliä Pikilinnaan, josta bussi kuskasi meidät halliin. Pari valikoitua otetta pahimmista tyhmyyksistä:

– Pöydässä tuli puhetta urheilulääkäreistä, joita pitää aina verrata Ilkka Tulikouraan.

– Hallissa seisoimme juhlallisesti niin alku- kuin loppuseremonioiden aikana ja taputimme kuuliaisesti Raipelle, melki tippa linssissä. Jättiruudulle oli koottu vuosikymmenten varrelta hienoja hetkiä, joista naapuriani alkoi pelottaa näytteen laatu, kun mentiin Ilveksen tuoreimpaan mestaruuteen saakka. Huh huh! Oli se sentään värikuvaa.

– Pelin jälkeen kohtasin Poppi-Hessun kantapaarissa, jolloin hän innostui suunnittelemaan seuraavaa suurhetkeä. Perjantaina on Raipen viimeinen ensimmäinen säälipleijariottelu! Tottahan hänen piti lähettää siitä tietoa rovaniemeläisille kavereilleen, että lähdettekö paikalle. Eikä tässä vielä kaikki, onkohan se sitten sunnuntaina, kun Raumalla on Raipen viimeinen ensimmäinen säälipleijariottelu vieraissa!

Hurjaa menoa.

Tuo lätkäkortti on ruotsalaisten MM-kotikisoihinsa 1995 tekemästä sarjasta, jota satuin saamaan suhdetoiminnoilla muinoin haltuuni laatikollisen. Eivät ole hääppöisiä kortteja, mutta sattuvatpa osumaan kuuluisaan kultakevääseen. Mielenkiintoisia tarjokkaita tekijät löysivät Leijoniin, aina Mikko Mäkelää, Crisu Ruuttua, Esa Tikkasta ja Jari Kurria myöten.

Sarjassa on peräkkäin komealta kalskahtava kolmikko, joista kaksi pääsi vieläpä vuolemaan kultaa Globenissa, nimittäin Helmisen jatkoksi Saku Koivu sekä Teemu Selänne.

Panee hymyilyttämään nuoren Sakun näkeminen, mutta vielä enemmän tuo Teukka Salamana kaupiteltu hahmo. Että on mies muuttunut! Osaisikohan kukaan valistaa, kuka tuossa kuvassa oikeasti lie? Olisiko käynyt niin, että siihen on poimittu nuorten maajoukkueesta numero kasi ja toivottu, että se sattuisi olemaan Selänne.

Pääasia viimeiseksi: Ilves voitti Lukon, muistaakseni 5–2. Ei se hirmuisesti puntteja heilauttanut enempää housuissa kuin SM-taulukossakaan.

Erilaisia supersankareita

Kloppiaisena sarjakuvien supersankarit olivat suunnilleen säväkintä ja mielikuvitusta eniten kutkuttavaa aineistoa, niin kuin nyt Hämähäkkimies, Ihmeneloset, Teräsmies, Batman, Mustanaamio, Tarzan ja mitä niitä oli. Ei niinkään Super-Hessu.

Niistä sai varmaan yliannostuksen tai mielenkiinto muuten vain suuntautui uudella tavalla, sillä välissä oli pitkä jakso, varmaan 15 vuotta, etteivät nuo tutuimmiksi käyneet hahmot jaksaneet kiinnostaa uusissa olosuhteissaan, kunnes Batman palautti vähän uteliaisuutta Tim Burtonin hienoilla elokuvilla, Frank Millerin Dark Knight -sarjakuvilla sekä uudenlaisella animaatiosarjalla.

Mutta viis näistä vanhoista tutuista sankareista, kun ajattelin kerätä viis vähän erikoisempaa supersankaria. Sakki on sekalainen, joten en rankkaa heitä järjestykseen, se olisi liian rankkaa.

1. Droopy
Tex Averyn 1940-luvulla kehittämä huikea piirrettyjen sankari ei näyttänyt kaikkein rivakimmalta hahmolta, mutta vaikka iso paha susi ajeli mutkissa niin hurjaa tahtia, että luisui ulos filminauhalta, Lurppa oli aina ovelampi ja nopeampi. Näitä taisin saada ensi kertaa katseltavaksi videolla, kun lähipiiristä oli väkeä Tukholmassa ja tallensi Tecknade pärlor -sarjasta monenmoista hienoa piirrettyä. Kuvastakin käy ilmi, millainen pieni suuri sankari Droopy on. On syytä huomata, että sudella on jo toinen jalka haudassa.

2. Hank Lightning
Hankin seikkailut eivät ole kaikille tuttuja. Jollain kirjallisuuden luennolla piirsin alkukuvan sarjakuvaan, jossa pulskalla supersankarilla oli arvostetun kirjailijan Hannu Salaman kasvot ja trikoidensa rinnassa ympyrä, jota halkoi salama. Harmi, että lupaavan aiheen käsittely jäi siihen, opiskelukaverini Jaana taisi taltioida silloin tuon kuvan.

3. Kim Jong-Il
Väittävät hänen olevan ihan oikea ihminen, mutta viralliset korealaiset lähteet ovat kertoneet tekojen yltävän helposti supersankariluokkaan. Wiki mainitsi muun muassa, että hän on säveltänyt kuusi oopperaa, joista kukin oli parempi kuin yksikään aikaisemmin tehty ooppera. Ja kun hän vierailee huipputeknisissä tai erikoistutkimuksia suorittavissa kohteissa, valtionpäämies tietää kustakin alasta enemmän kuin ekspertit. Saati että ensi kertaa golfkentälle mennessään hän löi 11 hole-in-onea. Etevä kundi, etten sanoisi renessanssinero.

41. Raimo Helminen
Itse asissa hän saattaa olla vain tavallista parempi ja sitkeämpi jääkiekkoilija, mutta urassa on jotain supersankariin viittaavaa. Olikohan se 1990-luvun alussa, kun Pentti Matikainen jätti hänet sivuun maajoukkueesta liian vanhana, mutta sen jälkeen on tullut vielä erinäisiä huippuvaiheita myös suurkisoissa.
Edelleen pysyy 43-vuotiaana peliälyllään SM-liigan vauhdissa, joka on kasvanut selvästi noista 90-luvun ajoista. Kuvassa Malmö IF:n paidassa, missä hän "jäähdytteli" seitsemän kautta 1989-96. Sen jälkeen palasi Ilvekseen, missä käynnistyi nyt kahdestoista kausi peräkkäin.

5. Mighty Mouse
Muistan näitä katsotun YO-talolla jossain iltamissa 16-millisinä filmeinä. Rivakkaa menoa, erilaisia cliffhangereita pitkin matkaa, kun Mahtihiiri (vai oliko se Teräshiiri?) pelasti neitosia pulasta 30-luvun sarjaelokuvien malliin. Olivatkohan nämä oikeasti niin hauskoja, vai olivatko olosuhteet vain otolliset? En tiedä löytäisikö näitä tai Droopyja jostain dvd-muodossa käsiinsä, nimittäin niitä parhaiden vaiheiden filmejä, ei laimennettuja tv-versioita.


Sillä lailla. Olipahan taas melkoinen neronleimaus listaksi. Harkitsin myös Nicolae Ceaucescua, joka oli siis aikansa Karpaattien nero, Ajatusten Tonava ja Metsästäjien metsästäjä, mutta supersankarilla ei voi olla niin kurjaa loppua. Oudosti säpsäytti nähdä muinoin (jouluna 1989) uutiskuvat hänestä ja vaimostaan Elenasta teloitettuina.