Numero 300

Hee, mää kans, kerta Sun äitis oli toteuttanut tämän niin viehkon asiallisesti. Olen ollut vähän paineissa ja työn lumoissa viikon, ettei ole arvannut suotta väkisin rääpiä mitään tänne, mutta nyt oli hyvä hetki kirjoittaa kolmassadas polkka meemin hengessä. Jumangek, 300!

10 vuotta sitten 1997(-99)
Muutin kahden kaverin kanssa kimpassa omakotitaloon, joka oli remontin vallassa ja tarpeessa, mutta jossa oli mahtava pihamaa grillaushommiin ja mainio sauna. Toisen kämppiksen kanssa olimme jo reenanneet piskuisessa ullakkokämpässä, koska olimme molemmat niin vähissä varoissa.
Meillä oli komiat monipäiväiset tuparit joulukuussa, kämppä täynnä väkeä, ja tein puuhellalla 10 litran kattilassa yllättävän maukasta tulista ja tomaattista jauhelihakeittoa.
Yläkerran boksissani käynnistin taas isomman mittakaavan käännöshommat vanhalla Macin louskulla ja pääsin välillä huoltomiehen duuneihinkin, jotta raha-asioita sai hitusen kohennettua. Roikuin myös rutkalti pilispaarissa pelailemassa ja hörpöttelemässä.
Heeetkinen, tuohan tapahtuikin kaikki vuosina 1998-99, mutta onko se niin tarkkaa.
Vuonna 1997 taisin olla vähän nenässä. Isä kuoli, mikä mullisti asioita pääni sisällä ja oudolla tavalla myös täräytti palikoita kohdalleen.

5 vuotta sitten 2002
Muutin poikani ja äitinsä luota nykyiseen lukaaliin, eli yksiönrähjään. Ero varsinkin pojasta ahdisti, mutta jotkin palaset loksuivat kohdalleen, kun älysin yksinkertaistaa elämääni muissa suhteissa.

3 vuotta sitten 2004
Jatkoin hommia vanhoilla Macin louskuilla (niitä taitaa olla kolme, kaikki pian 20 vuotta vanhoja kitkuttimia) ja kiikutin valmista kamaa levykkeellä elikkäs korpulla toimistoon. Vanhojen ohjelmien kanssa oli mukavampaa toimia, pelasivat pomminvarmasti ja yksinkertaisesti, mutta kieltämättä netissä ja kotisähköpostissa on vankat etunsa. Sitä paiten, muiden käyttämät ohjelmat olivat niin paljon tuoreempia, että tekstien siirto vanhoihin vehkeisiin (käyttömuistia 4 megaa) alkoi tökkiä. Kääntäminen on nopeampaa suoraan vieraskieliseen dokuun kuin printiltä.
Pojan yökyläilyjen rutiinit olivat soljahtaneet koko lailla uomiinsa.

Tähän asti tänä vuonna
Poika on saatettu koulutielle ja kahdenkeskiset jutut vain syvenevät, kun puhumme kahdella kielellä ja hän osaa lukeakin. Tajusin muuten, etten ole joutunut piilottelemaan mitään lapselle sopimatonta luettavaa, kämppä on entisellään paitsi että käy siivottomammaksi viikko viikolta.
Olen huhkinut tuoreemmalla vanhalla Macin louskulla (Dual 450 MHz PowerPC G4), jossa on sentään megan ADSL-piuha ja iso vanha putkinäyttö. Tämä oli kai kova rauta joskus viisi vuotta sitten, tuplaprosessorinkin ansiosta, koska kelpasi ankaraan graafikkokäyttöön. Välttää hyvin yhä minulle, koska en tarvitse paljon tekstinkäsittelyä ja pdf:ien tsekkausta ihmeempiä tehonsyöjiä, ja sain halvalla. Tiger on komia käyttis, tiedä sitten mahtaisiko uusi Leopard edes pyöriä tässä. Helppohan tuota olisi kohentaa etenkin muistien osalta, koska se on laajennettavaksi suunniteltu.
Niin, olen saanut hommiakin tehtyä, sillä jos kädenjälkieni tärvelemät lehdet ja kirjat tältä vuodelta panisi pinoon lattialle, kyllä se yli polven kai kohoaisi. Joukossa on useita, joista olen vähän polleakin, ettei työ hukkaan ole valunut, vaikka omalle pankkitilille siitä ei jää mitään.
Ja tänne on tullut nakuteltua äimistyttävä määrä roskaa, enpä olisi vuosi sitten millään uskonut.

Eilen
Tein tiukasti hommia aamulla, kunnes Konttorin maratonvisa kutsui yhdeltä.Yllätimme itsemme iloisesti, sillä venyimme 60 kysymyksen paketissa puolen pinnan päähän voittajasta, jonka keulahahmo on tietääkseni Suomen parhaita tietäjiä. Meillä oli erinomainen joukkuehenki ja peruskivenä Norsutanssija, joka kahmi meille hulvattomasti pisteitä ihan omillaankin. Itse asiassa, ellei viimeisen 10 kyssän jaksosta olisi annettu tuplapisteitä, olisimme voittaneet koko hoidon. Eniten siis hyväksyttyjä vastauksia.
Pari lipsua jäi jäytämään, mutta niin kai pitää ollakin noin isossa satsissa. Silti, tottahan se olisi pitänyt keksiä, kuka yhdistää Humphrey Bogartin ohella elokuvia Syvä uni ja Key Largo. Sotkeuduin ajattelemaan jotenkin Maltan haukkaa ja innostuin keksiessäni Peter Lorren.
Erehdyin sitten vielä mukaan Amurin Portin musavisaan, jota veti Sami Hintsanen, mutta se oli liian tuoretta ja hevivoittoista kamaa mullen. Tulimme silti palkinnoille, ehkä kolkiksi, koska Cobain ja Teemu pelastivat riittävästi pisteitä.

Tänään
Heräilin pää liiasta visailusta kipeänä. Siitä huolimatta olen saanut nakuteltua jonkun 20 000 merkkiä käännöksiä, jonka pyrin vielä tuplaamaan yöhön mennessä, ja tarkastettua ainakin viisinkertaisen määrän. Totesin lompsaan eksyneen kaksi lätkälippua joulukuulle, joten yritän järkätä pojan mukaan halliin, mutta pitää muistaa korvata toinen lipuista Norsutanssijalle, jolla oli tuolle päivälle työesteitä.

Huomenna
Ei osaa ennustella. Hommia piisaa loppuviikoksi, mutta käännökset saa varmaan tänään ja huomenna jokseenkin valmiiksi. Jos nyt kipaisen hakemaan muutaman tölkin, kuten houkutus vahvasti enteilee, pää voi olla kipeä taas huomennakin, mutta tuskin kuitenkaan.
Pakastin pitäisi sulattaa, jos vain saan sen syötyä tyhjäksi. Kaipa se kerran viidessä vuodessa on tarpeen. (Pahoittelut kotihengettärille, joita tämä tunnustus epäilemätic loukkaa.)

Ensi vuonna

Mjuu, voin olla hengissä ja saatan suunnitella suuriakin muutoksia. Jos yhtään itseäni tunnen, niin luultavasti höylään kuitenkin samoilla vanhoilla laduilla vain hiukan väsyneempänä ja kankeampana. Haaveilen ehkä jossain vaiheessa vuotta sukupuolikontaktista. Jos tuurit osuvat kohdalleen, voin keksiä uuden aforismin tai edes luulla keksineeni, sillä on niitä pulpahtanut päähän ehkä joka kolmas vuosi siitä lähtien, kun täytin noin 25. Paha vaan, kun en ole laittanut niitä juuri ylös, pari on jo unohtunutkin. Onhan se aika varmaa, että ne ansaitsivatkin sen. Tai sitten ne tekevät skambägin omaan tai jonkun muun päähän.
Koetan välttää edelleen pönöttämistä ja valehtelua, varsinkin itselleni ja pojalle. Asiat etenevät tuntuvasti paremmin, jos jaksaa olla valehtelematta itsellens.

Ahneet aivot

Olen pyöritellyt pari viikkoa päässäni ajatusta, jonka eräs hitsariksi itseään nimittävä kaveri on sanonut olleen herättävä tärskäys noin 20-30 vuotta sitten. Hän oli ollut kaverinsa autokorjaamolla, missä muun työn ohessa laittelivat hänen kotteroaan, kenties pimp my ride -henkeen. Vanhan kansan miekkonen oli tullut kysäisemään, miten hänen autonsa korjaus etenee, jolloin sällit olivat tuskailleet kiirettä, jonka vuoksi siihen ei ollut löytynyt aikaa.

Ukkeli oli katsellut rauhassa ja aprikoinut jotain sellaista kuin: "Että kiirettä… kiire on ahneiden aivojen sairas sikiö." Leppoisa sävy oli tehonnut, sällit olivat todenneet, ettei mitään kovin tärkeää tainnut olla tiellä estämässä miehen auton katsomista.

Tuohon olen palannut monissa tilanteissa, esimerkiksi rautatieasemalla, missä törmäsin aamukahveilla belgialaiseen kaveriini naisystävineen, joilla oli junan lähtöön kymmenisen minuuttia aikaa kahvittelun alkaessaan. Tämä belgi seurasi närkästyneenä ihmisten hoppuilua ja toisti pariin kertaan: "We've got time". Nainen alkoi tuskastua hänen määrätietoiseen staattisuuteensa, kun junaa oli kuulutettu jo pariin kertaan. Tilanteen laukaisi se, kun nainen sanoi: "Okay, you've made your point." He lähtivät, ja myöhemmin kuulin, että myös ehtivät junaansa.

Ehdin muotoilla tuon kiirettä koskevan mietteen englanniksi, mutta en arvannut häiritä sillä lopulta parivaljakon lyhyttä kahvihetkeä.

* * *

Olen koettanut tietoisesti vähentää kierroksia, että saisi enemmän sisältöä kaikenlaisiin pakollisiin arjen hetkiin, vaikka vain liikennevaloissa seisomiseen. Ei se ole helppoa, mutta onpahan minulle ainoa mielekäs tapa elellä. Väkinäisellä hoppuilulla saavutetut muutamat hassut sekunnit ovat liian kovaan hintaan hankittuja, enkä usko niille usein järkevää käyttöä löytäneeni.

Tällaiselta pohjalta on ollut mahtavaa seurailla pojan ensimmäistä lomaa koulusta, viikon syyslomaa. Hän pärjää oppimisen puolesta mainiosti koulussa, viimeksi puhui siihen malliin, ettei ole tehnyt yhtään virhettä kokeissa tai kotiläksyissä, mutta se tuntuu vähän paksulta ja nurinkurisesti huolestuttavaltakin yltiötäydellisyydeltä. Hyvin ne hommat kuitenkin sujuvat, hilpeällä hengellä, vaikka käytöksen puolelta on tullut jotain huomauttamista pari kertaa. Pientä turhautumista on syntynyt liian helpoista matikan laskuista ja sellaisesta.

Maanantaina hain pojan luokseni lekottelemaan. Kokosimme muun muassa Airfixin pikkuisen koottavan Spitfiren (1:72) ja maalasimme sen, mikä oli erittäin nostalgista puuhastelua. Tosin joko lentokone oli pienempi kuin kloppina kokoamani tai sitten sormet ovat kasvaneet ylimittaisiksi, sillä liimaus ja maalaus olivat melkoista tuherrusta. Taisi olla muuten ensi kerta, kun toteutin puhtaasti vitsailtua isän mallia, että ostin pojalle synttärilahjan ja tein pääosan puuhasta itse. Puolustaudun sillä, että hän oikeasti tykkäsi eri työvaiheista, ja tuo oli ensimmäinen kokeilukappale. Sovittiin, että seuraavan hän saa tehdä halutessaan vaikka kokonaan itse.

Heppu on ollut pulppuavan iloinen, suorasanainen ja innokas esimerkiksi syömään mitä vain keksin ehdottaa. Tai jopa katselemaan Conan O'Brienin iltapäiväuusintaa Simpson-boksien kelailun lomassa. Hän oli välissä pari päivää muissa touhuissa ja palasi tänään taas virkeänä. Ensimmäisenä mielessä oli halu pelata Zeldaa (Ocarina of Time, N64), koska sovimme monta kuukautta sitten, että vähän liikaa pelottaneeseen peliin voidaan palata, kunhan hän täyttää seitsemän.

Juu, sillä vain selittelen vähäisiä arkisuuksia, että asenteessa olisi paljon kadehdittavaa ja matkittavaa hermoilevalle ja ahdistuneelle keski-ikäiselle, tai monen muunkin ikäisille. Hetkeen tarttumista aidoimmillaan ja nähtävästi onnellisimmillaan.

* * *

Harhauduin jokin aika sitten myös tutkimaan Facebookia. Olen törmännyt siellä moneen mukavaan ihmiseen, vaikka en ole yrittänyt erityisesti ystäviä keräillä, mutta en tajua vieläkään vehkeen tarkoitusta. Onpahan tullut tökkäisyjä, drinksuja, kommentteja ja sen sellaista eri suunnista. Olen niin kankea vanha paska, että minulle sposti, puhelin ja blogit tuntuvat kätevämmiltä tavoilta vaihtaa sanaa tuttujen kanssa. Muut löytävät uutuudesta kai sisältöä, mikä on sinänsä hauskaa, mutta itse taidan jättää käytön vähiin.

Kappas, nytkin näyttää tulleen uusi ystävä. Kyllä kelpaa, käyn kohta klikkaamassa myöntymyksen. Olen tosiaan niin yksinkertainen sanojen ystävä, että Naamakirjan kaikki sähellys vain ihmetyttää.

Tosin onhan siellä merkittävä ryhmä Bistro Kampissa, jossa on varmaan jo tuhannen kuvallista esitystä munansaannoksista. Niitä katsellessa olen ratkeillut pari kertaa. Yksi yö jäi lähes unettomaksi, koska aivoissa alkoivat kiertää erilaiset sanat, joista yrittelin luoda omia sananmuunnoksia. Vähiin jäivät osumat, nyt tulevat mieleen vain tällaiset alkeellisuudet:
papin hekotus, spedet Vermoissa, tulkku muusana, kitisevä liima, vuohi tulvassa

Näistä viimeinen pullahti myös Bistroon, joten niiden originaliteetistä en osaa sanoa mitään, mutta omin päin sanoja kuitenkin vääntelin. Jaaha, kohta yritän ottaa taas pojasta mallia ja pudottaa nahat silmille.

Tähän lainausmerkit

Kun olin päässyt täysikäisyyden puolelle ja isäkin oli kai hyväksynyt sen, kuulin usein aamiaista tai päiväruokaa nauttiessamme hänen ohimeneviä mietteitään ja kiukustumisiaan sanomalehtien kielenkäytöstä, muoti-ilmauksista ja pinnalla olevista teemoista. Kotiin tuli runsaasti lehtiä, seiskalta aamupalalla luettujen Hesarin ja Aamulehden lisäksi riitti postin mukana tulleista selattavaa vielä päivälläkin.

Tuli vain äsken eräänkin pääkirjoituksen ingressiä silmäillessä mieleen tyylivinkki, jota olen usein soveltanut epävarmoina hetkinä. Tässä skannaus, Kiekkolehti 24/07, 17.10., kirjoittanut Hannu Kauhala.

Isä esitti maksiimina, ettei lainausmerkkejä ole syytä käyttää tuossa ingressissä esiintyvällä tavalla kovin usein, jos koskaan. Että on huonon tyylin merkki, jos tarvitsee lainausmerkkejä normaalissa tekstissä kuvaamaan sanan tai ilmauksen omasta kielenkäytöstä tai valitusta rekisteristä poikkeavaa luonnetta. En millään muista mitä hän täsmälleen sanoi, mutta olen pyöritellyt ajatusta itsekseni ja taipunut samalle kannalle, että yleensä ilmaus joko kelpaa tekstin sekaan ilman lainausmerkkejä tai sitten se ei kelpaa niiden kerallakaan.

Tuon pääkkärin otin vain käteväksi esimerkiksi, en lainkaan sillä mielellä, että yrittäisin tuomaroida kielenkäytön laatua. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin omani, sillä luultavasti jättäisin sekä sanan 'konttaa' että tutuksi käyneen ilmaisun 'äänestää jaloillaan' ilman lainausmerkkejä. Ymmärrän syyt niiden irrottamiseen, mutta luottaisin niiden pärjäävän omillaan.

Jos hakisi poikkeuksia, milloin lainausmerkit ovat minusta toimiva keino, niin esimerkiksi käsiteltyyn ilmiöön tai henkilöön liittyvä, omasta kielenkäytöstä poikkeava ilmaus on minusta kätevä irrottaa lauseesta lainausmerkeillä. Siihen tapaan, että Varapygmi oli taas "hönöttelemässä", jos olisi yleisessä tiedossa, että tämä herra suosii tuota ilmaisua (ja puuhaa).

Joskus tulee kikkailtua niin, että pyrkii saamaan ironisia "sävyjä" lainausmerkeillä, mutta se on vaikea tyylilaji, sillä monen lukijan silmässä pilkan kärki voi kääntyä kirjoittajaa vastaan. (Kuten tässä olisi minusta aivan ansaittua.)

Rasittavaksi kliseeksi on käynyt tapa esittää tiettyjen sanojen ristiriitaisuus yhteydessään lainausmerkeillä ja tehdä se "vain" joka toisessa kappaleessa. Samoin silmääni näyttää jankutukselta, jos käyttää toistuvasti lempinimiä ja erottaa ne aina lainausmerkeillä. Jos on käytännöllistä toistaa lempinimeä, minusta riittää, jos lainausmerkkejä käyttää vain ensimmäisellä kerralla jutussa, samaan tapaan kuin käytetään kursivointia nimissä.

Muistin vasta, miten isää "korvensi" [sic] erityisesti tyylikeinon synnyttämä mielikuva kirjoittajan harhaluuloista. Niin kuin sukkeliksi uskottujen ilmausten erottaminen tällä konstilla taianomaisesti loisi kuvaa taitavasta sivaltelusta, johon voi "ympätä" armollisesti rahvaankin ilmaisuja. Siis että kirjoittaja nostaisi itseään ja tekstiään ylempään luokkaan vähättelemällä krouvimpeja tapoja ilmaista asioita. Vaikutus kääntyy kiusallisen helposti päinvastaiseksi, kuten saattoi huomata vaikkapa yleisönosastokirjeistä, joissa saattoi olla "lainausmerkittelyä" joka virkkeessä.

Kyse onkin vain yleisesti tyylikikkailuja koskevista säännöistä, miten niiden kanssa on syytä olla säästeliään varovainen, sillä ne vievät tilaa oikealta sisällöltä ja käyvät kovin helposti rasittaviksi. Jos sisältö kantaa, se maistuu parhaiten tiiviisti, luontevasti ja yksinkertaisesti esitettynä. (Niitä asioita, jotka minun on helppo "ymmärtää", mutta kiduttavan vaikea "toteuttaa". Heh heh, eikö edellinenkin virke ole kelpo esimerkki, kuinka paljon paremmalta sama näyttäisi ilman lainausmerkkejä?)

Oho. Minun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta olkoon tämä polkka nyt pitkä jaaritus lainausmerkkien vaaroja koskevasta vähäpätöisestä ja hennosta mielipiteestäni. En uskalla pistää sitä enää isän nimiin, koska olen luultavasti vääntänyt alkuperäistä mietettä johonkin suuntaan.

VUODEN KURKUT

Uusi perinteinen palkinto on taas ensi kertaa jaossa. Ajattelin koota tähän lyhyttälistaa kuumista ehdokkaista, mutta ennen kaikkea heittäydyin miettimään luokkia, joissa palkintoja kuuluu jakaa.

Siis VUODEN KURKUT

Kultakurkku
En yhtään tiedä ketä tältä vuodelta pitäisi palkita, hädissäni tarjoan Amy Winehousea.

Multakurkku
Lily Allen. En tiedä vaikka hän kuuluisi ylempään osastoon, kiinnostava tapaus ainakin, josta kaveri hälytteli. Smile vetoaa.

Mätäkurkku
Tästä tulee ehkä kiihkein kilpailu. Esitänpä huvikseni ehdokkaaksi vanhasta muistista John Lydonia (née Rotten).

Syvä kurkku
Thaimaalaishieromon työntekijä Rovaniemellä. Onko kovia haastajia?
(Oikealla ote Poppi-Hessun valokuvasta, joka löytyy täältä.)

Avomaankurkku
Nuo ovat maukasta tavaraa, mutta jotenkin niin maalaisia, että miten olisi Bill "King of Dieselbilly" Kirchen tovereineen, erityisesti kun he esittävät kappaleen Folsom Pinball Blues. (Hello, I'm Johnny Cash… Ever since I was a young boy, I played the silver ball…)

Kasvihuonekurkku
Pääministeri Matti Vanhanen. (Ei missään nimessä samat kasvot omaava yksityishenkilö, joka voisi vaikka haastaa raastupaan.) Tuo kasvihuoneessa Euroopan kuninkaaksi kasvanut ehkä voisi miettiä kannattaako heitellä kiviä, niin kuin lasitaloissa elävät noin yleensä ovat joutuneet miettimään.

Etikkakurkku
Tarja Turunen. Kitkerän maun jätti suuhun, toisin kuin linkin takaa löytyvä Fishmaster. (Kiitos Ossi muistutuksesta.)

Venäläinen suolakurkku
Roman Abramovitsh ainakin suolaa tehokkaasti Chelsean toimintaa, jossa Jose Mourinho tuskin oli heikoin lenkki. Toisaalta jos syytää satoja miljoonia, kai sillä puheoikeuden saa.

Maustekurkku
Olisiko scumbagin tehnyt Spice Girls tähän kohdallaan?


Parempia ehdokkaita saa tarjota kernaasti, samoin kuin uusia kilpailuluokkiakin. Nyt pitäisi mennä tutkimaan Hittuilun eli Teppoilun syvintä olemasta, koska kisajärjestäjät sitä ankarimmatusti ovat kai jo miettimässä, jos ovat eilisestä aivoriihestä toipuneet varhain.

Tiedän toki kiusallisen hyvin, etteivät ehdokkuuden tuoneet esitykset ole ihan tuoreita… Mutta kurkku on hyvää sinänsä, varsinkin partaäijän kera tsatsikina.

Aktiiviuran kaivelu jatkui

Huomasin kuvituksen jääneen olemattomaksi sankarimme Sylvi Saimon tiimoilta. Lisäksi muistin lisää juonenkuljetuksesta miten aiheeseen päädyimme. Vieläpä honasin hyllyssäni olevan tyrkyllä oivallisen lähdeteoksen, nimittäin vankan perusteoksen Suuri Olympiakirja (Martti Jukola, WSOY 1952, 2. painos).

Nuo täydennykset kirjasin jo edellisen polkan kommentteihin, sieltä niitä voi hakea, mutta tässä on pari kuvaa.

Tässä Sylvi Saimo on vankkojen melamiestemme [termi M. Jukolan] piirittämänä Lontoossa 1948. Saaliiksi tuli hopea, kaksi pronssia ja kaksi kuudetta sijaa, joten olympiakullilla tämä melaviisikko ei vielä juhlinut.
[Jos kaipaa alkua kappaleeseen, joka päättyy kuvan vierellä, se on tässä: "Naisilla oli ohjelmassa vain 500 m:n yksikkömelonta, joka suoritettiin kovassa tuulessa ahtaalla radalla. Voimakasrakenteinen Sylvi Saimo ei onnistunut saamaan paras-taan…"]

Helsingissä 1952 Saimo käytteli melaa jo niin taitavasti ja pontevasti, että aktiiviuran kruunasi pääsy monipäiseen joukkoon, joka kotikisoissa olympiakullilla juhli.

Paavo Nurmi, joka oli syypää koko aihepiiriin sotkeutumiseeni, rikkoi kuparisensa ensikertalaisena Antwerpenissä 1920 ja ura oli siitä eteenpäin kirjottu olympiakullilla.

Voi hyvä isä sentään, mitä tuubaa… taidan palata töiden pariin. Mutta on tuo Olympiakirja viehkon vanhakantainen sankaritarina lukuisista menestyneistä urheilijoistamme ja siinä sivussa olympialaisten kehittymisestä maailmanlaajuiseksi merkkitapaukseksi, mistä se on sitten hapertunut nykyiseksi kaupalliseksi juhlaksi, koska näkyvyys ja menestys ovat taloudellisesti niin merkittävässä luokassa.

Saimoni miettii uraansa

Visailujen varteenotettavia puolia on se, että oudot kysymykset lennättävät ajatukset merkillisille sivupoluille, jotka joskus liittyvät oikeisiin asioihin ja useammin vain tuottavat turhaa leikittelyä sanoilla. Silloin tällöin aukkoja tiedoissa tulee kuitenkin tarkastettua netistä tai vielä mieluummin akustisesta tietosanakirjasta, kenties heti seuraavana päivänä.

Meistä koostui parina viime tiistaina iskuryhmä, jossa oli sekä huonojen sanaleikkien että märkien juomien kohtuutonta harrastusta. Onneksi Bacchus varjeli sen verran, että useimmat käänteet ovat unehtuneet, mutta yksi jäsenemme Poppi-Hessu on kärttänyt polkkaa, jota luultavasti epähuomiossa lupailin. Sen aiheena piti olla Sylvi Saimon ura.

En muista miten tarina siihen polveili, mutta ainakin kertasimme väsyneitä Paavo Nurmi -aiheisia kompakysymyksiä, kuten "Montako olympiamitalia hra Nurmen kaulaan pujotettiin?" ja "Mistä kisoista Paavo Nurmi toi viimeksi olympiakultaa Suomeen?" Jotenkin tästä kai päästiin hänen miehuudenosoituksiinsa ja Urho Kekkoseenkin sekä pohdintoihin, kuinka perehtyneitä he olivat puolestaan Sylvi Saimon uraan.

Siis älylapsellista touhua, mutta kun teema alkoi toistua yhä oudommissa yhteyksissä ja herätti iskuryhmän sisälläkin kysymyksiä, mistä siihen ollenkaan jouduttiin, olimme jo lähellä huonon sisäpiirin huumorin alkulähteitä.

Poppi-Hessu antoi minulle ja muillekin jäsenille terhakkaan käyntikorttinsa, jonka skannasin tähän.

Eilen hän puolestaan lähetti spostiviestiä, että yllä olevassa lapussa vinkatulta kotisivulta voi noutaa pdf-muodossa tiedotelapun, joka kannattaa kiinnittää postiluukun yläpuolelle. En taida toteuttaa tuota, koska rappuni ovi on lukossa ja posti kannetaan laatikkoon, mutta tältä se näyttää.


On kai kuitenkin pakko koota lyhyt kertaus Sylvi Saimon urasta (lähde Wikipedia):
– Sylvi Riitta Sikiö syntyi 12. 11. 1914 Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa.
– 1936 sukunimeksi vaihtui Saimo.
– Toimi sodan aikana ilmavalvontalottana.
– Maataloustöihin kouliintuneena kävi maamieskoulua 1945.
– Valmistui liikuntaneuvojaksi 1948.
– Toimi Hämeenlinnan keskusvankilan vartijana 1946-48 ja kerho-ohjaajana 1956-61.
– Aloitti kilpaurheilun jo nuorena lajeinaan suunnistus, hiihto ja yleisurheilu, kunnes siirtyi melontaan.
– Osallistui Lontoon olympiakisojen 1948 melontaan ilman mainittavaa menestystä.
– Voitti 1950 Kööpenhaminassa MM-kultaa melonnassa.
– Helsingin olympialaisissa 1952 Saimosta tuli 37-vuotiaana ensimmäinen naispuolinen suomalainen olympiavoittaja kesälajissa. (Tällöin ei lasketa Suomea edustanutta saksalaissyntyistä Ludovika Jacobssonia, vaikka hän voitti Antwerpenin kesäkisoissa 1920 miehensä Walterin kanssa pariluistelun, koska laji kuuluu talviolympialaisten piiriin, mutta sellaiset järjestettiin ensi kertaa vasta 1924 Chamonixissa.)
– Historiallinen olympiakulta tuli 500 metrillä kajakkiyksiköissä 28.7.1952 ajalla 2.18,4. Hopeaa otti Gertrude Liebhart (AUT) ja pronssia Nina Savina (SOV).
– Saimo valittiin vuoden naisurheilijaksi 1948, -50 ja -52. Seuraava kesälajien olympiakultaa voittanut nainen oli 44 vuotta myöhemmin Heli Rantanen Atlantan keihäänheitossa 1996.
– Aktiiviuran, joka meitä niin kiinnosti, jälkeen Saimo toimi Keskustan kansanedustajana 1966-78 ja presidentin valitsijahenkilönä 1956, -62, -68 ja -78. Hän oli myös valitsemassa presidentti Urho Kekkosta poikkeuslailla 1974.
– Sylvi Saimo kuoli 89-vuotiaana 12.3.2004 Laukaalla.

Ettäs tiedätte. Lisää kaikenlaista uutta ja turhanaikaista hupatusta löytyypi tuolta Napapappojen epäviralliselta kotisivulta, johon on linkki oikeassa kainalossa, mikä taas on aika hikisessä kunnossa, koska sitä ei ole aikoihin siivottu ja deodoranttia en käytä.

Parasta tv-draamaa

Olin eilen musavisailemassa, vähän kuin ylimääräisenä vahvistuksena, mutta oli mukava puhua satunnaisia rokänrollista sekä kuunnella taas laajalla haavilla koottu valikoima kysymyksiä ja näytteitä.

Huomasin toistavani itseäni aina kun sain siihen tilaisuuden uuden harrastajan kanssa. Kyselin nimittäin millä tavalla Neil Young on itse kutakin kravauttanut ja ennen kaikkea ylistin juutuubista mieleeni palauttamaani pätkää, jossa Young esittää tilapäiskokoonpanon kanssa livenä Saturday Night Livessa melko tuoreen kappaleensa Rockin' In The Free World.

Innostuin jo pari vuotta sitten Jimmy McDonoughin kirjoittamasta Young-elämäkerrasta Shakey, joka on näkemyksellinen, harras, terävä ja perinpohjainen esitys uran vaiheista. Siinä kehutaan tuota tv-livepätkää yllättäen parhaaksi, mitä mieheltä on kuvanauhalle tarttunut, joten se piti hommata tutkittavaksi, kun Antilah kauppasi dvd:nä SNL-koosteita. Huolellisesti toistellun tutkailun jälkeen ymmärsin, että kehuihin on perusteensa.

Pari päivää sitten löysin sen siis juutuubilta, mistä myös välittyy ihmeen hyvin bändin temmellys.

YCS&P: Keep On Rockin' In The Free World (SNL live, 30. 9. 1989)

Youngilla on työkaluna Old Black, Crazy Horsesta tuttu Poncho Sampedro kurittaa toista Les Paulia ja rytmiryhmäksi löytyivät viime tingassa nuoremman polven Steve Jordan (rummut) ja Charley Drayton (basso), jotka olivat soittaneet muun muassa Keith Richardin sooloprojekteissa.

Koetin skannata vielä kirjasta Shakey aukeaman, jolla esitystä aletaan tyhjentävästi purkaa. (En tiedä onko lukukelpoista, klikkaamalla sen saa isommaksi.)


Kevytkenkäisesti viskatulta ehkä vaikuttava otsikko on valittu ihan tosissaan, suurta draamaa siinä syntyy muutamassa hassussa minuutissa. Asiaan jotenkin liittyy etten pitänyt kappaletta ennen kummoisena merkkiteoksena, mutta tuo purkaus lopun sooloineen muutti mielipiteen. Se oli varmaan myös osaltaan aiheuttamassa, että sain huomautuksen, koska naapurin yöunet olivat häiriintyneet.

Syrjäkulman nuori vastaa

Onko se plastiikkikirurgiaa, jos leikkelee mehukannusta äyskärin?

(Niksi-Pirkka on taatusti antanut ohjeet jossain vaiheessa. Onhan siellä neuvottu sekin, että rikkinäistä haisaapasta ei kannata heittää pois, vaan sen voi täyttää betonilla, jolloin siitä saa hyvän ankkurin.)

Väliin tulee aina vilkaistua, millaisia reittejä plokiini eksytään. Muistan joskus kesällä jo ihmetelleeni erästä viittausta, mutta ajattelin että pojat olkoon poikia, saahan sitä linkata vähän levottomamminkin. Nyt sama linkki rupesi naurattamaan.

Otsikon Pääkaupunkiseudun nuorisotyön ytimissä alla oli Nuorisotutkimusseuran kirjoitelmia eli tutkimustuloksia viime kesältä. Niistä yhdessä olin päässyt esimerkiksi, seuraavassa kappaleessa:
Mutta miten tämä ajatus auttaisi kainuulaisia? Mitkä ovat heidän resurssinsa ajassa ja paikassa elämiseen ja ihmissuhteissa kiinni pysymiseen? Muuttotappio on vääjäämätön prosessi, mutta niin on myös tietotekniikan ja verkkopalveluiden kehitys, joten voisiko näistä vääjäämättömistä prosesseista olla apua toisilleen? Voisiko yhteissuomalainen sosiaalinen tila tavoittaa päätteiden kautta myös syrjäseutujen nuoret, ja voisivatko nämä nuoret taas osaltaan edesauttaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä? (ks. esim. http://varapygmi.blogspot.com/) Verkostojen välittäjäaineena ja kulttuurin peruselementtinä on keskustelu ja kommunikaatio. Ihmisten vähentyessä keskustelun merkitys vain korostuu ja tämähän ei perussuomalaisen miehen jäyhyyteen sovi.

En ole varma luenko tuota oikein, ihan mielenkiintoisia ajatuksia siinä on syrjäseutujen nuorista ja heidän mobilisoimisestaan päätteiden kautta. Mutta jos luen oikein, pitäisin vähän ylimalkaisena viittauksena sitä, että saan edustaa syrjäseutujen nuoria.

Tunnen toki hyvin teoriat, kuinka kehäkolmosen takana ei tapahdu mitään järkevää, mutta luulisi parempiakin edustajia löytyvän kuin yli nelikymppinen tamperelainen, sillä onhan meitä syrjäytyneitä silläkin laskutavalla nelisen miljoonaa. Muutama täältä on pelastettu vuosien mittaan oikean elämän sykkeeseen. Toisaalta lämmittäähän se valtavasti, että tuossa pidetään sentään mahdollisena, että me syrjäkulman nuoret voisimme edesauttaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Hip huraa.

Vilkaisin kyllä kesäkuun alun polkkiani, jos tuolla olisi viitattu johonkin nimenomaiseen kirjoitukseen, mutta ei olisi honattu laittaa täsmälinkkiä. En löytänyt sopivaa, horisin silloin omiani esimerkiksi vasenkätisistä kitaristeista. Ei tuo linkki minua edelleenkään hämää, kunhan ihmettelen sen tarkoituksenmukaisuutta. Enhän edes allekirjoita omalla kohdallani maksiimia Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Nurkkaanmaalaus

Kevyt välipostaus töiden lomassa, kahvitauoksi.

En tiedä onko nykyväellä vielä eläviä muistikuvia niin vanhanaikaisesta asiasta kuin kirjeenvaihdosta, mutta itse muistan siitä puuhasta yhden väijyvän vaaran, joka vaanii melkein sellaisenaan myös polkkailussa. Minulla se on ilmentynyt niin, että olen hurmaantunut saatuani kirjeitse vavahduttavan syvälliseltä tuntuvan yhteyden toiseen ihmiseen, mutta liika innostuminen on lyönyt väylän tukkoon.

Tarkoitan sellaista menoa, kun posottaa pienimpiäkin sielunliikahduksia paperille – oikeita, kuviteltuja ja haaveiltuja – ja palautteena saa kiitosta, kuinka herkkää ja hienoa niitä on lukea. Tässä toiminnassa vaan molemmat helposti ajautuvat haaveelliseen kuvitelmaan sielunyhteydestä. Jos kirjoittaja poimii omista ja varastetuista ajatuksista kukkeimpia, joista taas lukija luonnostaan seuloo häntä kiinnostavat, todellinen yhteys kahden lihallisen olennon välillä on lopulta aika hauras. Se käy monesti ilmi vasta, jos osapuolet erehtyvät kohtaamaan. Tai jos jompikumpi tai molemmat alkavat tehdä liian uskaliaita oletuksia toisen ajatuksista.

Niin, ehkä se on kuin ihastumista, mutta pohjana ovat olemuksen ja käytöksen sijaan kaunokirjailut, jotka voivat olla vaikka kirjaston kirjasta kopsattuja.

Tällä tavalla voi maalata itsensä nurkkaan myös polkatessa siten, että yrittää jatkuvasti parantaa muille antamaansa mielikuvaa kirjoittajasta – ja itselleen siinä samalla. Vaikkei kysymys olisi suoranaisesti valehtelemisesta, vastaavat lait siinä pätevät, että paranneltu todellisuus alkaa nopeasti ahdistaa, kun liikkumavara vähenee.

Mistähän tämäkin tuli mieleeni? Ei siinä mitään ajankohtaista tunnu olevan, sillä en ole näitä oireita havainnoinut omassa tai suosikkieni polkkaamisessa. Korkeintaan keksin yhteyden siitä, että on tullut jotenkin surku joitakin toimittajia ja kolumnisteja, jotka ovat hankkineet mainetta rääpimällä ensisijaisesti muiden tekoja.

Oletan tuollaisella kirjoittelulla tekijän maalaavan itsensä helposti nurkkaan. Kun mehevimpiä kohteita on kyllin solvattu, eväät on syöty, eikä paluureittiä ole helppo löytää ennen kuin maali (painomuste) ehtii kuivaa kylliksi. Tuskin tähän tarvitsee mitään nimiä mainita, riittäähän näitä vähän joka lehteen, kun analyyttiset, muita viksummat ihmiset esittelevät ajattelunsa ylivertaisuuden sillä, että tuhlaavat aikaansa puhkomalla kaikenlaisia kuplia, joita tervejärkinen ei voisi muuksi luulla.

Halu on varmaan ymmärrettävä, mutta tulokset ovat usein aika valjuja. Jos hankkii elantonsa vaikkapa todistelemalla, etteivät kaikkein köykäisimmät pintauutiset esittele kohteistaan syvällisiä puolia, liikutaan huttu-uutisoinnin toisessa potenssissa. Sehän on melkein pahempaa kuin perinteiset nollatutkimukset, koska se pönkittää nurkan takaa ikävästi pintauutisointia.