Viikko hujahti

Länsimaisen tiedemiehenkin sopisi myöntää, että liian pitkälle idemmäs ei kannata mennä päänsisäisiä viettämään. Jos vetää itsensä piippuun tekemällä töitä päivätolkulla kellosta piittaamatta ja sitten uskaltautuu suorilta ihmisten ilmoille, niin ei ole kauheasti annettavaa muille. Eikä auta yhtään, vaikka tasoittaisi sitkeästi yhden illan tilannetta virukankeella, joka pitäisi luokitella kai hallusinatoriseksi huumeeksi jokamiehen asteikolla. Viisaat ehkä osaisivat sitä asiallisemmin käyttää. Toki mekin sitä yritimme lanttailla hiki otsassa, mutta silti alkoi keulia.

No, piirastorstain sekavista tunnelmista on jo aikaa, eikä vahinko tunnu olleen pysyvä, mutta unirytmien saaminen takaisin uomiin on tuskaista. Nytkin pitäisi olla Klubilla, mutku runttasin töitä taas kahdeksaan asti, enkä löytänyt tanssikenkiä enää sen jälkeen, notta olisi arvannut lähteä. Ehkäpä siis pakerran tekstiä vielä pari tuntia hetken päästä.

Vierailin siis pahuuden mökillä käynnistääkseni pikkulomaa. Kavereista pari-kolme tuli katsomaan välillä Hakametsään Raimo Helmisen viimeisen viimeisen ottelun Ilveksessä, tällä tietoa. Hienosti oli kokenut lupaus kuulemma pelannut, minkä kunniaksi sällit mökille (tai ihan oikea talo se on nykyään) palattuaan jäädyttivät Raipen 41-paidan. Sen he toteuttivat niin, että kastelivat pelipaidan ja veivät ulos jäätymään. Hartaudella nauttivat sitten maljan jähmeän paidan äärellä.


Tulihan siinä tippa linssiin minullakin, kun sain kännykuvan paidasta spostitse (yllä). Kuvan sumeudesta näkee, että siinä on kostunut jopa kameran linssikin.

Itse yritin keskittyä silloin jo tärkeämpiin asioihin, mutta saanko varoittaa, että univelkaisen kohmeloisissa olotiloissa ei kannata lukea David Ritzin kirjaa Divided Soul – The Life of Marvin Gaye. On siinä niin hämäriä tarinoita ja pelottavaa megalomaanisen taiteilijan sielun peilausta, että kun vähän väliä torkahtelee kesken, uniin kumpuaa omituisia mörköjä. Jos ei herrasta ole parempaa kirjaa kirjoitettu, on ehdottomasti mukavampaa tutustua häneen vain levyjen välityksellä. Tai juutuubin, Mercy Mercy Me. Vielä hekumallisempi on Lonely Lover, josta en huomannut kirjassa olevan sanaakaan, mutta Dozier/Holland mainitaan kuukleitse kappaleen tekijöiksi.

Paljon antoisampaa oli lukea Eddie Cochranin vaiheista Julie Mundyn & Darrel Highamin kirjasta Don't Forget Me – The Eddie Cochran Story. Enpä ollut tajunnut, kuinka valtavan määrän sessioita sälli ehti kiertää ennen kuin kuoli 21-vuotiaana. Loistava kitaristi, mistä omat levyt ilmeisesti paljastavat vain kapean soiron. Yksi hauska nippelitieto oli, että hän laulaa Gene Vincentin kappaleella Git It basso-osuudet*, joilla kappale käynnistyykin: "Well-o, well-o, wop, wip wip wip…"

Seuraava urakka olisi kai kaivaa haltuun niitä monenkirjavia levytyksiä, joista suuri osa jäi julkaisematta Cochranin elinaikana.

Jaaha, ehkäpä kirjoitan seuraavan kerran vasta, jos keksin jonkin aiheen. Eikä sellaisen ilmaantumista arvaa ennakoida.

*Siis ne alimmat äänet, ulkomuisti sanoisi että saattaa liikkua basson alueella.