17.3.2008

Liian paksu pervoseksi

Tulipa vihdoin nähtyä se Katariina Lillqvistin puolituntinen animaatio Uralin perhonen. Reilu viikko sitten olisi jo ollut saumat filkkareilla, ihan näytöspaikan vieressa heiluin ja pilettikin oli tarjolla, mutta kun piti lähteä kotia.

Nautin telkkaritse leffanpätkästä. Pidän taitavana käsityönä tehdystä kulttuurista, taiteesta ja viihteestä (jos aiempaa interblogistista teemaa sivuaisi). Nuket voivat olla minusta (paradoksaalisesti? ei sittenkään) elävämpiä kuin nykyiset tietokoneanimaatiot, joissa on kyllä jumalaton määrä tietoa tungettu joka ruutuun. Ongelma onkin kai siinä, että jokaisen pikselin muutoksia ohjelmoidessa kokonaisuuden lumo helposti katoaa.

Ikäviä esimerkkejä tästä ovat silmääni esimerkiksi Happy Feet ja Yli Aidan. Jälkimmäinen teki olon vaikeaksi sillä, että hahmoilla on liikaa ja liian voimakkaita ilmeitä, kuin surkean yliampuvilla näyttelijöillä mutta vielä luonnottomammin. Ensimmäisessä taas taustojen ja pintojen hienostelu vie huomion pääasiasta ja aiheutti merisairautta. Nämä lapsille suunnatut pitkät animaatioleffat eivät tosin liity mitenkään Uralin perhoseen. Tuolla suunnalla matka käsityönä piirrettyihin Disney- tai Avery-piirrettyihin näyttää suurelta, samoin vaikkapa Aardvarkin muovailuvahahommiin, kuten Wallace & Gromit.

Juu, se ei jäänyt epäselväksi, että leffan runollinen keskushahmo näytti Mannerheimilta ja koki rakkautta mieheen. Ajatusmaailmani ei olisi luultavasti kokenut järkytystä, jos en olisi kuullut elokuvasta mitään etukäteen. Nyt ongelmana oli se, että katselin kierosta vinkkelistä sisältöä, niin seksuaalisuuntauksen kuin punavalkopoliittisen näkemyksenkin suhteen. Vaikutelmaksi jäi, että hauskalla tavalla lyyrinen kerronta mainion teknisen toteutuksen tuella olisi viehättänyt joka tapauksessa.

Nyt tuli turhana lisukkeena olo, että ähäkutti, tällaisesta taiteestako pitää tosiaan mekkaloida ja kaikkien kehittää mielipiteitä, vaikkei elokuvaa edes välittäisi tai jaksaisi katsoa. Meinaan, rohkenen epäillä, onko Lillqvist kuitenkaan julkisuudenkipeyttään valinnut aihetta tai pyrkinyt masinoimaan kohua. Tuo näytti olevan loogista jatkoa hänen hienoille animaatioilleen, joissa on muun muassa Kafkan maailmoissa seikkailtu.

En ole asiantuntija, kunhan olen todennut hänen pitkällä linjalla työtään tekevän. Siksi närkästyin näkemistäni väitteistä, että koska kommentoija ei ollut hänestä konsaan kuullut, Lillqvistin täytyy olla kupla. Kannattaa hyväksyä, että perusteeksi toisen tason arvioimiseen ei riitä se, onko hänestä kuullut. Muuten monella rajoittuisi merkittävien tekijöiden joukko aika omituiseksi ja pintaliitäjät tai kaupalliset menestyjät todellakin olisivat alojensa huippuja.*

Otsikko taas tulee siitä, että tuollainen materiaali on ehkä ainoa**, mitä sensuroisin julkisilta kanavilta, eikä Uralin perhonen ollut sinne päinkään. Kompositio, värit ja äänet siinä kai eniten sykähdyttivät hienojen hahmojen ja runollisten vapauksien ohella.

* Tämä siis kokemuksen pohjalta. Olen saanut tarpeeksi usein tajuta kuinka vähän tiedän.
** Eikäku! Väkivaltaa kanssa, varmaan on muutakin. Sensuuri on vaikea asia, koska niin syvälle selkäytimeen on vaivihkaa upotettu käsityksiä oikeasta ja väärästä, ettei niitä heti osaa kaivaa tarkasteltaviksi.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ole filmiä nähnyt niin en sitä kommentoi, noita animaatioita yleensä kuitenkin...

Tietokoneanimaatiossa on tultu vastaan merkilliseen ongelmaan, siihen miten ihmiset reagoivat noihin ihmishahmoihin.
Hyvinkin karikatyyrista tyyliä voi käyttää ilman ongelmia, katsojan mieli paikkaa ne aukot, mutta siinä vaiheessa kun hahmo on melkein realistinen muttei kuitenkaan ihan, niin katsojat reagoivat niihin alitajuisesti pelolla ja inholla. Eli joko se ulkomuoto ja liikunta pitää saada piirulleen oikein tai sitten lähteä vetämään reippaan tyyliteltyä jälkeä, melkein oikea ei toimi (tai saattaisi toimia jos tehdään vaikka Lovecraft-henkistä kauhuleffaa...)

Varapygmi kirjoitti...

Juu, ei Uralin perhonen taida suuren yleisön viihdepläjäykseksi olla tarkoitettu, mutta oli se hauska nähdä ihan omien ansioidensa vuoksi. Jos ehtisi, voisi katsoa jaksoiko kukaan sitä katsoa, saati kommentoida.

Kiinnostava näkökulma tietokoneanimaatioihin. Sen ovat useat hitit todistaneet, että karu jälkikin uppoaa, jos sisältö vetoaa, kuten Beavis & Butt-head, South Park ja pitkälti myös Simpsons ovat osoittaneet. (King of the Hill on sellainen, etten jaksa katsella niitä kankeita ilmeitä. Täkäläinen Itse Valtiaat myös, en tiedä onko se kehittynyt.)

Shrek voisi olla sellainen, joka karkottaa minut kuvaamallasi tavalla. Ne kaksi esimerkkiäni näyttivät siltä, että tekijät ovat oikeasti sokaistuneet mahdollisuudesta käyttää konetta liian tehokkaasti. Joku The Incredibles oli helpompi sulattaa.

Kaura kirjoitti...

Mä olen hyvinkin samaa mieltä kanssanne näistä animaatiohommeleista. Uralin Brokeback Mountain on vielä näkemättä, mutta se oottelee tuolla tallenteena, josko vaikka ylihuomenna katsoisin kaikessa rauhassa. Viimeksi olen nähnyt Lillqvistejä leffateatterin pimeässä ushissa.

Anonyymi kirjoitti...

Hee, munstakin löytyi jotain ajatusta animaatioista, joka on kiertänyt nupissa tiivistymättä. Jos saa päästä kiinni, se voi laajeta mukavasti, kuten hdcanisin kommentin avulla.

Anonyymi kirjoitti...

Juu, nuo South Park ja muut ovat tosiaan kääntäneet käsitystä miltä menestyvän animaation kuuluu näyttää, mutta ovat tuoneet myös omia ongelmiaan...lähinnä sen että kun on niin halpa tehdä, niin sellaiset tekijät joilla on monimutkaisempi tyyli eivät enää televisioon pääse kun ovat liian hitaita ja kalliita (Peter Bagge tuosta kommentoi joskus, että jossain vaiheessa oli puhetta animaatiosta mutta kun Baggen tyylillä ei nopeasti piirretä...)

Ja Pixar ja muut ovat tosiaan parhaimmillaan kun lähtevät vähän tyylitellympään yleisilmeeseen, kuten Incrediblesissa ja Toy Storyssa.

Anonyymi kirjoitti...

pitaa tarkistaa:)