7.3.2008

Olen ollut sokea

Tai paremminkin, kuten K. Sinisalo asiaa muinoin muotoili ehkä Beatles-herätyksen saatuaan: "Olen ollut likinäköinen, mutta nyt sain lasit." Itse koin pienoisen herätyksen, kun kuulin Burnetten klassikkoalbumilla olevan nelihenkisen trion jatkeena viidentenä jäsenenä kitarassa Grady Martin ja paikoin vielä kuudentena jäsenenä läskibassossa Bob Moore. Ilmankos Rock'n'Roll Trio kuulostaa niin moukevalta.

Eilen oli harvinaisen interblogistinen päivä. Aikaisemmin oli ollut viestintää Kervån kanssa, että hän häärii Tampereella, joten voisi törmätä kipon ääressä. Törmäyshetkeä oli tähtäilty eiliselle iltaysiksi, mutta matkaan oli tulla mutkia. Jazmanaut puolestaan viestitteli myös aikovansa tulla Tampereelle lähipäivinä, mistä oli niin hupaisa seuraus, että kerroin Helsingissä asuvan Jazin terveiset Helsingissä asuvalle Kervålle, eikä meistä kukaan ollut aiemmin nähnyt naamatusten. Että terveisiä takaisin, Jazma.

Paikka vaihtui pariin kertaan ajassa "H Hour –1" eli tunnin sisällä ennen sovittua. Huvittava juttu muuten, Poppi-Hessun kanssa totesimme keskiviikkona, että vaikka II Maailmansota on kuulunut harrastuksiin esimerkiksi Korkeajännityksen kautta, jouduimme silti tarkastamaan Wikipediasta mitä D Day tarkoittaa. Sama prinsiippi kuin tuossa h-hetkessä: D tarkoittaa dayta, eli D Day = Day Day ja H Hour = Hour Hour. Se päivä ja se tunti, jolloin alkaa tapahtua.

Hyvin siinä kuitenkin kävi, Kervå äkkäytyi Hällän Ale-Baariin, vaikka kohtauspaikka oli ehtinyt vaihtua jo seuraavaan. Tunnelma ja meteli olivat aika hikistä luokkaa, mutta herra osoittautui yhtä mainioksi kuin bloginsa perusteella olin uumoillut. Siirryimme sitten hanhenmarssia Paapaan, missä puolestaan pöytää emännöi Hallituskatua toimittava oikein mukava nuori naisihminen.

Illan kruunasi lauteille hypännyt bändi, josta tunnistin heti Pohjoismaiden kenties parhaan rytmiryhmän juurevan musiikin puolelta: Ville Rauhala pystybassossa ja rummuissa Juppo Paavola. Pienellä tsuumailulla yli olan totesin, että saksofonistikin oli tuttu naama: Vesa Hyrskykari. Kitaristi oli istumapaikaltani katveessa, mutta hallitsi selvästi 50-luvun rokänrollin mojovilla soundeilla. Hän myös lauloi ekassa setissä, ennen kuin toiseen ryhmä täydentyi koskettimiakin hienosti näpelöineellä Wiley Cousinsilla.

Todella hyvä meininki, pitää vielä selvittää kuka oli se kitaristi, joka osasi keikan jälkeen valaista elintärkeää seikkaa rockin historiassa. Sehän on nimittäin selvää, että The Train Kept A-Rollin on ehdoton kulmakivi ja että loistoversion sisältävä Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio -albumi (alkujaan 10-tuumainen klassikko) on siivittänyt maineeseen sellaisia kurkoja kuin Jeff Beck, Jimmy Page, Mick Green (The Pirates), Robert Gordon ja epäilemättä monia muita.

Olen lapsenuskossani ajatellut, että jos levytykset on laitettu trion nimiin, vaikka sitä olisikin täydennetty rumpalilla kvartetiksi, niin on helppo päätellä kuka soittaa kitaraa. Olen toki kuullut sellaisistakin melko nimettömiksi jääneistä veikoista kuin studiomuusikot, mutta enpä tiennyt, että tärkeä osa Burnetten trion kitarasoundista lähtee viidennestä soittajasta nimeltään Thomas Grady Martin.

Trion alkuperäiset jäsenet olivat Dorsey Burnette (basso), Johnny Burnette (laulu, rytmikitara) ja Paul Burlison (soolokitara). Rumpaliksi hankittiin Carl Perkinsin serkku Tony Austin. Tälläkin ryhmällä on syntynyt vankkaa jälkeä studiossa, esimerkiksi kappaleet Tear It Up ja Oh Baby Babe. Burlisonin soundiinsa luomasta rähinästä on saanut kiitosta "loose fuse" eli kiinnityksestään höllätty vahvistimen putki.

Osassa levytyssessioista on sitten turvauduttu Nashvillen studiokettuihin, jolloin Dorseyn tilalla läskibassoa on soittanut Bob L. Moore ja Burlisonin paikan soolokitaristina on ottanut tämä Grady Martin, jonka kehutaan löytäneen myös fuzz-soundin putken kosahdettua kesken sessioiden, mistä syntynyt särösoundi kuuluu Marty Robbinsin kappaleella Don't Worry (1961). Imelä kappale, mutta soolossa kitarasoundi on niin sairasta pörinää, että herkempi tuottaja olisi hylännyt sen automaattina.

Pikku sivuhuomiona, pari vuotta myöhemmin Dave Davies teki saman suunnan löytöjä viilleltyään veitsellä vahvistimen tötteröä, josta irronnut räkäsoundi teki Kinksin "You Really Got Men" niin järäyttäväksi. Asia aivan erikseen on pitkällinen kiista siitä, soittiko Dave itse singlellä soolon vai oliko asialla sellainen tuntematon studiokoijari kuin Jimmy Page. Viimeksi keräämieni tietojen (vuosien takaa) mukaan Daviesin veljekset pitivät kiinni legendasta, että Page oli sessioissa, mutta hyvä jos tamburiinia soitti. Page taas muisti olleensa soittamassa, muttei perännyt kunniaa soolosta.
Wikipedia tietää valaista tässäkin. Page on soittanut rytmikitaraa Kinksin sessioissa, mutta kieltää soittaneensa sooloa. Kuulemma on sanonut, että juuri se Ray Daviesia ärsyttää. Siis että pikkuveli saa kunnian soolosta?

Tutkimukseni ovat kesken siitä, mitkä Burnetten kappaleet kuuluvat Burlisonin ja mitkä Martinin piikkiin, mutta albumillakin näkyy kummankin kättentöitä olevan. Seuraavaksi täytyy kokeilla onko ero helppo kuulla – siis olenko ollut paitsi sokea, myös kuuro.

Hyviä selvityksiä Burnette-aiheesta löytyypi netistä, alkaen Wikipedian ihmeen huolellisesta dokumentoinnista, mutta Grady Martinin osuudesta kirjoittaa erityisen kiinnostavasti asiantuntija täällä.

Tulipa hajanaista tarinaa. Terhennettäköön vielä, etten tunne putkivahvistimien osia, kokoonpanoa tai tekniikkaa. Fuse on käsittääkseni niissä lasiputkisulake. Ai niin, pöytään osunut kitaristi Sami tiesi kertoa kyllä nimen kollegalleen, joka lavalla hääri, mutta enhän minä sitä enää muista.

4 kommenttia:

Angela kirjoitti...

Kaikesta huolimatta Varapygmi, sulle on kuitenkin nyt löytynyt palkinto siitä Patrick...eikun saven dreijaamisesta. Käy kurkkaamassa :)

varapygmi kirjoitti...

Kiitos!

Milvus kirjoitti...

Jimmy Pagea saamme "kiittää" hevisooloista. Onneksi modernisti ajattelevia hevikitaristejakin löytyy joiden ei tarvitse sooloilla pöyhkeillä. Edward van Halenin kitarasoolot sitten jätetään tyystin tämän keskustelun ulkopuolelle. Pyhiin asioihin ei saa kajota.

Varapygmi kirjoitti...

Tervens! Minusta Page on tehnyt paljon hyvääkin, vaikka hurjimmissa livelirutuksissa ei pääse makuun, ainakaan kun ei ole paikalla ollut.

Van Halen on erikoismies, joka on mulla jäänyt aika vähälle perehtymiselle.