20.3.2008

Yhä itään yrittää

Urakka taas pulkassa, saa korkata. Huh hah hei ja rommiviinaa huikka. Maistuu muuten makoisalta: rommin laajempaa aromaattisuutta ja viinan terää tykö. Valinta osui tähän, koska pitkärivattomassa alkoi vain siepata, että luottojuomani hjalmar on kohonnut 15 rossaa hinnaltaan, toisin kuin teholtaan. Tämä oli vähän halvempaa ja vahvempaa – siis parempaa.

Vein samalla varoiksi kirjaston kamaa pois, mutta tarttui sieltä jälleen neljä levyäkin pulkkaan. Vai pitäisikö tuota kutsua ahkioksi, millä koiralauman vetämänä kylillä piipahdin. Ei ollut lynssikelekkaa käytössä.

Yksi tapaus oli sellainen vuoden 1970 albumi, jota olen ainakin kaksi kappaletta ostanut, mutta vinyylin myin yli 20 vuotta sitten poies ja myöhemmin ostettu ceedee päätyi paarin jukepoksiin. Usein ilahtuu klassikojen kohdalla, jos niihin on tuupattu osuvia bonuksia, mutta tämä meni vastavirtaan. Nautin siitä, että se penteleen alle puolituntinen jyräys oli sellaisenaan käräytetty hopeiselle kiekolle, ei turhia hörhötyksiä.

Kyseessä on MC 5 (kuvassa: edessä laulaja Rob Tyner, vasemmalta Kramer, Smith, Dennis Thompson ja Michael Davis) ja toinen levynsä Back In The USA. Ei uskoisi, että se voi riehaannuttaa vuosikymmeniä myöhemmin, jos sällit vielä aloittavat ja lopettavat väsyneillä covereilla. Olen ajatellut niin, että kirjaston levyn saa tallentaa omiin kuuntelutarkoituksiin koneelleen meitin lakien puitteissa. Jos olen oikeassa, siinä tapauksessa imuroitsin sen kovolle ja nautin. Yllätyin, että iTunes väitti sen kuuluvan kategoriaan "alternative/punk". Kilin piiraat, niin suoraa rokkia kuin vain, vaikka asenne olisikin jälkipolvien mielestä punkkia.

Suurin suosikkini kappaleista on Looking At You, josta juutuubilta irtosi niin veikeä tv-playback kuin kohtalainen ulkoilma-livekin. Pari huomiota:
– playbackilla kitarasoolojaan näyttelevä Wayne Kramer (vas.) esittelee temppua, jonka yhdistän tiukasti Blue Öyster Cultiin ja Forssan rockjuhliin 80-luvun alkuun. "Katsokaa, hieno soolo! Katsokaa, soitan yhdellä kädellä!" Reppavaa vetää niin, että nostaa oikean käden kohti taivasta ja soittaa vain otelaudalta. (Tuossa klipissä siis ei soita, koska tv.) Olikohan se Buck Dharma, Eric Bloom vai kuka BÖC:issä?
– oikealla taas nostaa kitaran kohti taivasta Fred "Sonic" Smith, joka sittemmin avioitui Patti Smithin kanssa. Toiset väittivät, että valinta osui Soniciin, koska Pattin ei siten tarvinnut vaihtaa sukunimeä, vaikka tarjolla olisi ollut myös Deep Purplen rumpali Ian Paice.
– Toinen yhteys BÖC:iin, Patti oli pitkään heilunut tuon orkesterin kosketinsoittaja/kitaristin Allen Lanierin kanssa. Patti on monessa BÖC-piisissä mukana krediiteissä, en tiedä onko enemmän säveltänyt vai sanoittanut.

Jatkoa ehkä myöhemmin… nyt nousee rommiviina jo huppuun.

X X X

Kaappasin sivistysmielessä kirjastosta myös John Coltranen klassikon A Love Supremen deluxe-laitoksena, johon on löydetty kunnollinen master, eikä toisen polven viallinen, ekvalisoitu ja mitähänvielä amerikanlaitos. Hyvältä kuulostaa. Tässä on toisella levyllä sama livenä (hurjaa tööttäilyä) ja vaihtoehtotallennuksia studiosta tykö. Ihan sivumennen, ämseeviitosen kitaristit Smith ja Kramer ovat näköjään wikipedian mukaan innoittuneet vapaasta jaskasta, josta yhtenä esimerkkinä mainitaan Coltrane.

Jou, näitä levyjä kuunnellessa odottelin kaverien saavan hommia puikkoihin ja lähettävän viimeisiä sivuja tarkastettavaksi. Viimeisenä tuli pari tuntia sitten kansi, jonka kera helpottuneet layout-kundit lähettivät taas komean kuvan. Ovat huomenna singahtamassa itään, Vietnamiin ja Thaimaahan saakka. Go Easter, Young Person, kannustin heitä. Kuva oli tällainen.


Niettä hyvää päänsisäistä vaan.

10 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Rommia pullo, jepjep. Nautinnollista pääsiäistä!

Jazmanaut kirjoitti...

Typeryyksissäni menin buukkaamaan issellein huomiseksi töitä.
Mutta sen jälkeen päänsisäinen maailma saa vallan.

Virvon varron...

Anonyymi kirjoitti...

Mite must tuntuu et noil pojil on aina haaskaa? -ruips ibody

Anonyymi kirjoitti...

Hoi! Saman tien kun tuon postasin, kaveri tuli hakemaan maaseudulle Kuruun talkoisiin. Huono säkä, tähän mennessä kovin homma on ollut tyhjentää Tallinnan pormestarin toimittamia pirtupulloja. Hoituu.

Nyt tuosta lähtee pari kundia Helminen-jersey päällä Hakametsään, pari jää katsomaan Tappara-peliä ja itse ajattelin mennä pummilla paariin.

-varapygmi

hdcanis kirjoitti...

Höö, kaipa se niidne debyytti on enemmän proto-punkin klassikoita (tosin punkin yksi periaatehan oli siirtyä takaisin lähemmäs suoraviivaista rokkia mammuttistadionähkyjen sijaan...).

Ja sillä ekallahan on coverinakin Sun Ran Starship-kappale, persoonallinen valinta kun ottaa huomioon että harvemmin edes ne muut jazz-miehet Sun Ran kappaleita lähtivät coveroimaan...

A Love Supremen kuuntelin vähän aikaa sitten itsekin kun siitä jaksavat vaahdota, ja minä en siitä innostunut. Ylipäänsä saksofoninsoittajat eivät lämmitä, pidin levyn niistä pätkistä jotka kuulostivat Pharaoh Sandersilta (eli niistä kohdista joissa Coltrane ei soita saksofonia).

veepygmi kirjoitti...

Hdc, olen pariin kertaan tuota viestiä jo tulkkaillut, mut Tallinnan tuotteet ilmeisesti vaikeuttavat selkoajattelua. Sun Ra on jäänyt Arkestroineen mulla tulevaisuuteen: joskus vielä. Tuo MC5-yhteys oli vänkä vinjetti.

Kick Out The Jams on mielenkiintoinen, mutta tuon bändin kohdalla olen näköjään valinnut kantani: kakkonen on SE levy. Samaan tapaan kuin Hurriganesin Roadrunner tai Burnette & Rock'n'Roll Trio, niin täysi järäys, että alkuperäinen albumi on varmasti parempi kuin mikään kokoelma.

Pharaoh Sandersia en tunne, vaatii KVG:n. Cool jazz on ideana kiinnostanut, mutta itse kuuntelemistoimitus on ollut vähä henkistä tumputusta. Muinoin kävin Lee Konitzia kuulemassa Turun korsettitalolla, ehkä 1985, ja suostuin auliisti lähtemään kesken pois, kun minua kaitsineet kaksi tyttöläistä halusivat. Mahtavan hienoa soittoa, loistava rumpali, mutta kuulosti liikaa teorialta eikä musiikilta. Nyt Coltrane vihdoin nappasi, vaikka Ballads-levyltä ehdin tympääntyä jo vastaaviin taiteellisuuksiin kuin Konitzilla.

Varapygmi kirjoitti...

Aihetta vielä sivuten, taitaa olla kolme albumia, jotka olen painellut paarin jukepoksista kokonaan kappale kappaleelta soimaan. Aikaisempia olivat tämä MC5 sekä Nurmion Kohdusta hautaan. Eilen pöydässä ollut mainio naisihminen, hyvän tuttavan vaimo, kyseli millä osuudella Hurriganes soitti lainapiisejä.

Aloin miettiä Roadrunneria ja muistin lonkalta vain kolme lainaa. Totesin tarpeelliseksi tarkistaa jukepoksista ja laitoimme sen soimaan kokonaan. Outoa että unohtunut neljäs oli Tallahassee Lassie, joka kuuluu suosikkeihin myös karuna alkuperäisenä Freddy Cannonin vetona.

hdcanis kirjoitti...

Minulla on jazziin ongelmallinen suhde, noista kriitikoiden ylistämistä Coltraneista ja Daviseista en kerta kaikkiaan saa oikein mitään irti. Muutenkin be-bop-kausi on synkkää (kun jopa Ella Fitzgeraldin ne be-bop-levyt ovat minusta uransa heikompia). Estetiikka ei avaudu.

Sekalaisten laulajien ohella kallistun enemmän noihin pianisteihin, erityisesti sellaisiin joilla se rytmi on tärkeä. Jollain Sun Ran levyllä on kommentti että "like all marines are riflemen, all members of Arkestra are percussionists"...merkillisellä puoliskifistisellä otteellaan oli kuitenkin radikaalihippien kuten MC5 suosiossa.
Samoin viime aikoina olen tutustunut Abdullah Ibrahimiin ja Thelonious Monkiin jotka ovat olleet kiinnostavia (ja taas kerran, hyvin rytmitietoisia).

Sanders on fonisti joka aloitti Coltranen bändissä mutta lähti vetämään sitten soolouraa 60-luvulla, suosi sellaisia pitkiä "chant"-tyylisiä kappaleita (vähän kuin se A Love Supremen ekan kappaleen loppupuoli).

Noista jazzin suurista nimistä ainakin Mingus vielä odottaa tutustumista, fakta että on basisti lupaa ainakin aluksi hyvää (ja Basietakin pitäisi lisää kuulla).

Itse olen tuon MC5:n kakkoslevyn jossain vaiheessa kuullut mutta ei sitten tehnyt niin suurta vaikutusta kuin tuo debyytti.

Ohari kirjoitti...

Viimeisiä duuneja tässä tallennellessa tulin morjestaan. Hyvää päästäistä! Saatanpa (ja saatanpa, hoho, ihan varmaan) korkata Ton kanssa oluet ihan just.

Ei mulla ny muuta :-)

Varapygmi kirjoitti...

Terve taas, iski vähän muita kiireitä väliin.

Hdc, kuten lie helppo arvata, olen aika satunnainen jatsin seurailija. Suorastaan moukka varmaan, sillä muutamia suosikkeja olen löytänyt vanhakantaiselta puolelta: Louis Armstrongia, Benny Goodmania, Duke Ellingtonia, Dave Brubeckiä, jopa Glenn Milleriä, sitten r&b-suuntaan meneviä, kuten Louis Jordan. Rytmihän se usein nappaa, jos on napatakseen.

Ohari, morjens takaisin! Hyvä jos pääsit rentoutumaan, mulla meni rytmit sekaisin, vaikka pojan kans oli taas hauskoja hetkiä esmes Peppiä katsoessa.