5.6.2007

Terden kutsuhuuto

Juu ei, työ etenee niin tankeasti, että nostan tassut pystyyn, heitän pyyhkeen kehään ja kohta vielä lusikan nurkkaan, jolsen keksi jotain parempaa. Vaikka pitäisi tätäkin kuumempien olosuhteiden aavikkoseikkailua väkertää suomeksi, kitalaki kuivuu täällä pohjolassakin liiaksi.

Kaivanpa vain tähän skannattuja kansia siitä rockleffadupletista, jonka eksyin viime viikolla hommaamaan. Hupaisaa kökköä, melkein kuin suomifilmien valioita dialogin lennokkuuden ja nuorisoa edustavien kypsien näyttelijöiden vetävyyden suhteen.

Annan esimerkin, jonka jaksoin transkriboida joskus viime viikolla. Näin käynnistyy elokuva Rock Around The Clock:
Manageri saa potkut alamäkeen joutuneen bigbandin kokkahahmolta. Pystybasisti lähtee managerin kelkkaan, joka suunnataan (tai siis, autohan se on) kohti New Yorkia. Matkalla he jäävät yöksi Strawberry Springsiin, pieneen junttikylään, jossa nuoriso kiiruhtaa elämöiden tansseihin.

Musiikkinsa ja arvonsa tunteva kaksikko heittää maailmaa nähneesti huulta, kuinka siellä vedetään varmaan "square dancea", mutta meno yllättää. Kun sisältä kaikuu vaimeasti See You Later Alligator, basisti toteaa: "They're slaughtering cattle."

Basisti ihmettelee sisälle päästyä:
– What is that outfit playing up there?
– I don't know. It isn't boogie, it isn't jive, and it isn't swing…
It's kind of all of them.

Basisti kävelee tanssijoiden luo ja kysyy pää alaspäin heitossa olevalta "tytöltä":
– Hey, sister, what do you call that exercise you're getting?
– It's rock'n'roll, brother, and we're rocking tonight!

Manageri kysyy hetkeä myöhemmin toiselta "tytöltä":
– Miss, pardon me, do you know the name of that orchestra that's playing?
– Crazy, man, crazy!

Siitä se hurja menestystarina ja ameriikan valloitus käynnistyy. Don't Knock The Rock jatkaa samalla kaavalla, vaikkei virallinen jatko-osa olekaan. Sama tuottaja, ohjaaja ja "päätähti", sekä Haleyn Komeetat jälleen tuikkimassa tähtitaivaalla, vaikka luulin sen Haleyn komeetan ilmestyvän monituisten vuosikymmenten välein, ei missään tapauksessa kahdesti samana vuonna.

Jep jep, mielenkiintoista ajankuvaa ja muutama hyvä rockesitys, mutta melko köppääsiä ovat elokuvina, kuten odottaa sopi. Little Richard teki jonkinlaisen läpimurron tuossa jälkimmäisessä, Knock-nimisessä.

Aivan toista luokkaa on kuitenkin Frank Tashlinin A-luokan budjetilla sorvaama hulvaton The Girl Can't Help It. Eikä pelkästään siksi, että siinä Jayne Mansfield närkästyneenä kuvailee lahjojaan: "I'm just well equipped for motherhood!"*

Jaaha, nyt lähden avaamaan terassikautta, inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään. Eiköhän jostain löydy varjoinen kolkka, jossa voi hörpätä rauhassa tuopin tai kaksi.

* Tms, tuo on ulkomuistista.

2 kommenttia:

Varapygmi kirjoitti...

Jälkihuomio: kolkka ei ollut varjoinen, vaikka golfmoguli varta vasten lähti tuntia ennen sellaista varaamaan terassivisailusta. Pientä lohtua tuotti, että kalija oli kylmää ja määrältään runsasta. Sitä paiten voitimme vaivoin visan.

Aurinko porotti kyllä suoraan päin, harvoin olen kokenut niin kuumia oloja. Ehkä vaihtelu virkistää.

veepee kirjoitti...

Toinen jälkihuomio. Katselimme jälkihönöläisinä yöllä ja äsken folk-elokuvan suurta klassikkoa Hei Me Folkataan. Poistoissa on huikea kohtaus.

Kokkareilla kysytään bimbomanagerilta onko hän muusikko. Vastaukseen kuuluu ensin leveä amerikkalainen hurmaushymy, sitten:
– No, not really. Well, once a guy asked me, if I wanted to play the piccolo, but I said no.