Lupaus (The Pledge)

Hetken päästä telsusta tulee kiintoisa elokuva, Sean Pennin ohjaama Kunniasanalla (The Pledge, USA, 2001), ohjelman mukaan 22.25 (MTV3). Se on tullut pari kertaa ennenkin, ei taida olla kahta vuotta kun sitä uteliaana tiirasin. Tiivistä tunnelmaa ja kerrassaan ilkeä pohjavire.

Mielenkiintoni heräsi, koska turkulaiskaveri Pete ehti mainostaa silloin, että siinä on pohjana Friedrich Dürrenmattin rikosromaani Lupaus (Das Versprechen, 1958, suom. Eero Ahmavaara).

Sattuu olemaan yksi erikoissuosikeistani (tai -mme) tuo sveitsiläiskirjailija, joka tunnetaan erityisesti näytelmistään, mutta minua ovat säväyttäneet nuo vanhan komisario Bärlachin tutkimukset, joita on julkaistu suomeksi myös Tuomari ja hänen pyövelinsä (Der Richter und sein Henker, 1950) sekä Epäily (Der Verdacht, 1951).

Suurta toisen maailmansodan traumaa niissä puretaan, en tiedä voisiko muu kuin sveitsiläinen kärjistää niin julman terävästi syyllisyyden, velvollisuuden, vastuun ja jatkuvuuden ristiriitoja.

Eipä sitten muuta, täytyy keittää vielä teet ennen kuin leffa alkaa.

Valtaa ilman vastuuta

Uupunut mieleni aprikoi, onko yksi ihanne päästä asemaan, jossa on valtaa, mutta vastuun voi jaella vähäisemmille vallattomille ihmisille. Ajattelen monenlaisia yhteisöjä, työsarkoja ja vaikkapa perhepiirissä syntyviä tilanteita. Esimerkiksi poliitikkojen, ylempien ja alempien johtajien sekä perheenpäiden kohdalla törmää vallantunteesta ilmeisestikin nauttiviin ihmisiin. Ehkä he ovat silloin heikkoja tehtävässään, jos halu osoittaa valtaansa kohoaa päällimmäiseksi ja kyky johtaa muiden tekemisiä tai edes ymmärtää mitä muut tekevät hautautuu sen alle. Vastuu siirtyy takaisin vasta sitten, jos jotain menee räikeästi pieleen.

Tuumailin tätä oikeastaan käänteisilmiönä omiin toimiini, koska ajattelin minulla olevan vastuuta ilman valtaa. Olen hiljalleen ottanut eri asioissa vastuuta siinä suhteessa, että yritän toteuttaa asioita kykyjeni puitteissa hyvin, mutta valta tuppaa olemaan aina muilla, jotka viime kädessä päättävät lopputuloksen ja aikataulun. Ehkä olen pakoillut valtaa ja etenkin velvollisuutta tehdä päätöksiä, jotka koskettavat enemmän muita kuin itseäni. Eihän niitä kukaan onneksi tyrkyttämään tule. On helpompaa olla oman nyrkkipajan käsityöläinen tai duunari hyvissä puitteissa kuin johtaa puun ja kuoren välistä kaikkeen tyytymättömiä ihmisiä.

En haluaisi olla tällä hetkellä poliitikko tai tv-pamppu, joka on tehnyt mullistavan päätöksen, että digiaikaan oli siirryttävä kiireen vilkkaa tänä syksynä. Kokoan tähän hyvin subjektiivisen listan, mikä ärsyttää tällä hetkellä telkkarissa. Näistä useampi ärsykki on joko laitekohtaista, tallennusvehkeiden puutteesta johtuvaa tai ohjelmien valitsemista koskevaa laiskuutta.

1. Mainokset
Moni ohjelma on täysin ulottumattomissa, esim. MTV3:n hittielokuvat, koska niihin tuupataan jumalaton määrä erittäin rasittavia mainoksia, jotka pahimmillaan vielä höökäävät korviin kohtuuttomalla volyymilla. Jos ohjelma alkaa mainosten takia 10-15 minuuttia myöhässä, en ole enää kanavalla kun se alkaa.
Subin mainoksista täytyy sanoa, että joko ihmiset holvaavat rahaa päättömämpiin asioihin kuin uskoinkaan tai sitten kanava on hinnoitellut mainostamisen inhimillisesti katsoen liian alas. Ei yhtään huvittaisi kuulla niistä kännyjen taustakuvista ja "I'd like to moo moo"-tyyppisistä Anna Abreu-soittoäänistä.

2. Vaihevirheet
Tämä voi olla köppääsen, pari vuotta vanhan digiboksini ongelmia, mutta rassaa silti. Kuva toisinaan hyytyy hetkeksi, minkä jälkeen ääni ja kuva ovat epäsynkassa. Vaikka ero olisi minimaalinen, se tärvelee yllättävän tehokkaasti katselukokemuksen.
Ylen kanavilla esiintyy myös sitä, että tekstit eivät näy erikseen komentamatta, mutta se haittaa minua harvoin, koska valtaosa katsomistani ohjelmista putoaa suunnilleen ilmankin. Sen sijaan ärsyttävämpää on teksti-tv:n muistin katoaminen ohjelman vaihtuessa, mutta pitää kai opetella katsomaan uutiset netistä.

3. Äänentason vaihtelu ja Dolby bonkin' Digital
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ärsyyntynyt useita kertoja elokuvissa siitä, että käytetään niin jumalattoman hienosti dynamiikkaa. Puheesta on välillä vaikea saada selvää, mutta musiikki ja tehosteet lyövät korvat hajalle. Hiton hienoa, että ovat kehittäneet komiat laitteet, mutta minut se ajaa pois, ehkä olen sitten liian herkkäkorvainen nykymenoon. Jos maksaa 8 euroa, on tympeää jos päällimmäiseksi jää mieleen häiriöllinen möykkä.
Sama vaiva on sitten levinnyt myös telsuun. Kyllähän sillä tulee huomatuksi, että järäyttää mainoksen tuplavolyymilla ohjelman keskeen, mutta minulle syntyy halu boikotoida siten mainostettavia tuotteita.
Toistuva hermojen tärvelijä on ennen monia elokuvia tuleva, leffateattereistakin tuttu Dolby Digitalin mainos. Töllöni äänentoisto on kai liian heppoinen, mutta kun tuo jyrähtää, alun helikopteriefekti särkyy oikein törkeästi. Kestää pari minuuttia toipua, eikä pohja mukavalle elokuvahetkelle ole paras. Enkä ehdi panna ääntä poiskaan. Täydet pojot sikäli, että tarkoitus on mainostaa nimenomaan äänitekniikkaa. En ihmettelisi, jos se rikkoo ennen pitkää itse tötteröt telkusta.

Oikeastaan, riittäkööt nuo kolme kohtaa tähän hätään. Ohjelmista en jaksa valittaa, koska katsottavaa on jatkuvasti liikaakin. On omaa saamattomuutta, jos eksyy katsomaan huonoa ohjelmaa. Minulla ei ole mitään vaikeuksia välttää esimerkiksi tosi-tv-ohjelmia.

Siitä voisi nurista, että kanavien välinen kilpailu aiheuttaa runsaasti päällekkäisyyttä, mutta saamattomuuden piikkiin menee sekin, etten videolaitteeni jumahdettua ole jaksanut hoitaa tilalle mitään tallentavaa vehjettä. Syy on yksinkertainen, sillä katsottavasta todella on ollut koko ajan muutenkin ylitarjontaa, enkä osaa kuin ääriharvoin ajatella, että joku tietty ohjelma olisi pakko nähdä juuri tällä esityskerralla. Toisaalta en ole edes osannut päättää miten olisi paras toimia hyvin rajallisen budjettini puitteissa: kovalevyssä on puolensa, mutta tallentamisen arvoisia juttuja (elokuvat, huippusarjat) haluaisi saman tien polttaa talteen.

Eilen muuten innostuin viimein katsomaan, mikä on tarkalleen amerikkalaisten (kuten Conanin) jankuttama TiVo ja "tivoilu". Näköjään se on älykkääksi ohjemoitua kovalevylle tallentamista, josta pitää kuukausittaista tai elinkautista maksua maksaa. Siis tuotenimike, jota jotkut käyttävät kuin yleissanaa. Ehkä sille on Amerikan ja esim. Englannin kanavaviidakossa selvempi tarve kuin täällä, missä eri kanavapaketit hakevat vielä asemaansa ja uskollista tilaajakuntaansa.

Ahhh, pitäisikin vielä mainita pari sanaa Canal+-sopimuksista, niistä irrottautumisen vaikeudesta ja vastenmielisestä politiikasta yrittää sitoa ihmisiä asiakkaaksi. Viimeinen taitaa koskea nykyään monia muitakin aloja – kauppojen jäsenkortit sekä puhelin- ja nettioperaattorit tulevat ensin mieleen.

* * * * *

Jos eräätkin vakivieraat jaksoivat lukea tänne asti, pitää mainita, että kummasti lämmitti ja lämmittää vieläkin, millaista kommentointia syntyi siitä polkasta, joka sohaisi autistisiin vivahtavia piirteitä.
En jaksa enää tarkastaa tekstiä, teen sen toivottavasti myöhemmin.
Edit: Tein pari pientä korjausta pe klo 22.00. Valitan haamupäivitysten jatkumista.

Lite bättre… lite mera... och lite home

Aloitin hommat tänään ehkä puoli kuudelta aamulla. Välissä meni pari tuntia kyllä pojan kanssa, kun laittelin hällen aamupalaa ja saattelin kouluun. Sen jälkeen olen notkunut kohta 14 tuntia koneen äärellä. Meinaa uuvuttaa.

Luulin jo paketin olevan hilkkua vaille valmis, sillä olin hyväksynyt painovalmiiksi toistasataa sivua eikä enää näyttänyt puuttuvan kuin julkaisun selkään tuleva pieni tekstinräpsäys. Ei pidä nuolaista ja plaa plaa. Viimeksi kun katsoin tilannetta, järkevän näköiset sivut olivat muuttuneet ja joukosta puuttui pari jo ookattua. Haluaisitteko lukea tällaista (näyttökuva nettivehkeestä, jossa sivut hyväksytään):


Tuo neonmyrkynvihreä tarkoittaa, että sivut ovat (tai olivat) niin sanotusti A-OK, vaikka näyttävätkin olevan EI-OUKEI.

Onneksi kaukana Ruotsissa on pari layout-kundia hoitamassa asiaa, ehkä tuosta vielä lehti tulee. Kaksi vrk sitten he vielä kiittelivät ja näyttivät valokuvitse peukkua. Tällä hetkellä mieli ei taida olla yhtä hilpeä kuin tässä kuvassa (jota en ole sormeillut, ehkä he ovat vain erikoistuneet vääristyneisiin näkymiin):


Ei tuossa hätää oikeasti liene, painopäivä on vasta huomenna, mutta nuo hilpeät veikot aikovat matkustaa huomenna, joten heillä se kiire on saada valmista. Saa nähdä pysyvätkö silmäni auki kyllin pitkään. Tuo sällien kuva oli itse asiassa mullen viikon kuva, virkisti kummasti.

Kerron jatkosta ehkä huomenna. Nyt Conan aikoo viihdyttää.

Haiseva juusto on parasta

Hui, syksy on alkanut. Joutui tälläämään jo pari patteria lämmittämään, koska ankara tuuletus tuo liian vilpoiset olot kämppään. Ehtii niitä silti kolme kuukautta vuodessa pitää kokonaan pois päältä, mikä auttaa hiukan sähkölaskuissa.

Pirunmoista kiirettä vielä tämä viikko. Saa nähdä ehtiikö huomenna edes käydä voittosaunassa, joka tuli palkintona parhaalle joukkueelle kesän terassivisasarjassa. Lisäksi voitoista on säästetty tilaisuuteen ymmärtääkseni kaksi neljänkympin lahjakorttia ja pääpalkintoon kuuluneesta 18-vuotiaasta mallasviskipullosta suurin osa. Toisaalta aktiivisuuteni ja sen tautta osuuteni palkintoihin on sen verran vähäinen, ettei tunne osattomaksi jäävänsä, vaikkei saunomaan kerkiäisi. Pari tuntia voisi aina irrottaa, mutta vaara hurmaantua päihteistä on liian ilmeinen, ettei tiedä uskaltaako.

Jossain yöllisissä väsymystiloissa harhauduin taas juutuubiin ja siellä lopulta penkomaan kaikenlaista Richard Cheeseen ja yhtyeeseensä Lounge Against The Machine liittyvää. Moni huuhailija näyttää innostuneen kuvittamaan hänen kaunista lauluaan, joten kokoan tähän pari esimerkkiä.

Beat It (Michael Jackson)
Yellow (Coldplay)
Enter Sandman (Metallica)
Rock The Casbah (Clash)
Man In The Box (Alice In Chains)
Girls Girls Girls (Mötley Crue) huom 1:35, hieno muistuma Van Morrisonista…
Do Me (Bel Biv Devoe)
Suck My Kiss (Red Hot Chili Peppers)
Only Happy When It Rains (Garbage)
Sunday Bloody Sunday (U2)
Naughty Girl (Beyonce)
Last Resort (Papa Roach)

Olisi niitä lisääkin, mutta eikö tuosta jo halutessaan löydä jonkun suosikkinsa tai inhokkinsa?
Tai olkoon, pari erikoismainintaa vielä. Vanhoja flippereitä oli esitelty kauniisti säestyksenä Dick Cheesen "swankified"-hitit:
Fight For Your Right To Party (Beastie Boys)/What's My Age Again (Blink 182)

Ja olihan siellä yksi oikea videokin:
Richard Cheese & Lounge Against The Machine: Gin And Juice (Snoop Doggy Dogg)

Saa päässä viirata, jos aikoo nuo kaikki katsoa. Eikä sovi olla aika kortilla.

Ajatuksiinsa eksynyt

Loppukesän kunniaksi kasautuu hommia nolosti päällekkäin, mistä seuraa että itselleni asettamani takarajat kaatuvat rytinällä ja uhkaavat sekoittaa jo oikeitakin deadlineja. Yksi paketti taisi tulla valmiiksi, koska ei ole yli tuntiin kyselty korjauksia tai lisäkäännöksiä kuvateksteihin ynnämuihin. Siinäkin tarvitsin hätäapua pikahälytyksellä, onneksi tiikeritoveri lähti leikkiin ja pelasti nahkani tehden vielä erittäin hyvää jälkeä.

Olin eilen aivan kuutamolla, koska töitä joutui painamaan päiväkaupalla öitä myöten. Pää ei suostu palaamaan ylivireestä välittömästi, vaikka elintoiminnot muuten olisivat niin lamassa, että uni olisi ainoa järkevä lääke, jos pystyisi taintumaan.

No, virkistin itseäni parin tunnin väkisin makaamisen jälkeen hiihtelemällä paariin olustelemaan ja musavisailemaan. Matkalla mietin kuinka epäsosiaalisessa tilassa ja kommunikaation tavoittamattomissa olin, en esimerkiksi venynyt kadun ylitykseen mennäkseni tervehtämään tuttavapariskuntaa ja katsomaan heidän parin kuukauden ikäistä lastaan. Oletin rohkeasti parin kaljan asiaa auttavan, mikä johti ajatukset siihen, etten osaa sosiaalisissa tilanteissa oikein koskaan ollakaan, ellei a) ole vankkoja syitä kuten työt tai läheiset sukulaissuhteet, tahi b) ole sopivaa tai liian runsasta rentoutusta takana. Vaihtoehdon b kohdalla voi toki käydä niin, etten osaa muiden mielestä enää olla sosiaalisissa tilanteissa.

Olen Kauran kautta saanut hämärää alkeistajua autismista, eli ainakin romuttanut romanttisen kuvan, joka Sademiehen kaltaisista hömpötyksistä voisi syntyä. Tai siis, Sademies on minusta hyvä elokuva, jossa Tom Cruise tekee ehkä parhaan roolityönsä, mutta se ei vaan satu kuvaamaan yleisesti autismia. Kai niitä ällistyttäviä erikoistapauksia autisteissakin todella on, kuten vähän kaikissa ihmisryhmissä, mutta oletettavasti pirun pieni osuus on sellaisia, jotka saavat järkevää kontaktia muihin voidakseen oudoilla kyvyillään hurmata. (Pohja tähän tuumailuun on jälleen hatara, Kaura kertoo ja tietää asiasta paljon enemmän.)

Sattui huvittava tilanne baarissa, kun meitä istui pöydän kulmassa kolme äijää, joille pidän yhteisenä tekijänä suurta uppoutumista johonkin omaan juttuun ja keskimääräistä alempaa kykyä yhdistää sitä sosiaaliseen elämään. Olen kutsunut oireyhtymää epätieteellisesti ja puolihuvikseni autistiseksi taipumukseksi, koska itseni ja lähiperheeni kautta olen oppinut tunnistamaan tällaisia outoja piirteitä. Tarkoitan kaikenlaisia hajamielisiä professoreita, vain urheilulle eläviä harrastajia, musiikkiin uponneita soittajia ja laulajia sekä erakoituneita kirjoittajia, maalaajia tai muita taiteilijoita. Nuo ovat romanttisia ääripäitä, vastaavia taipumuksia tunnistaa mistä vain harrasteista. Toiset puhuvat myös putkiaivoista.

Ryhmäämme kuului oikealta lukien kitaristi, sananvääntelijä ja lentokoneinsinööri, eli olin aika erikoisseurassa, enkä itselleni keksi yhtä vakuuttavaa titteliä kuin toisille kahdelle. Jouduin toimimaan vähän tulkkinakin, koska ilmailija on belgialainen ja puhuu kuin skottiaksentilla, eikä hieman nenässä ollut soittaja jaksanut kaikkea englanniksi selittää tai ymmärtää.

Erehdyin selittämään tuon epätieteellisen versioni autistisista piirteistä ja sovelsin sitä näihin naapureihin (enkä kertoisi ajatuksistani muuten täällä), mihin tuli vastakkaiset reaktiot. Belgi riemastui tulkinnasta, tuntui ymmärtävän heti mihin viittasin ja kertoi saaneensa lapsena epämääräisen diagnoosin autistisuudesta, joka oli ollut tavallaan itseään toteuttava, koska vanhemmat olivat sitä kavahtaneet ja poika oli jäänyt entistä yksinäisemmäksi. Pelimanni taas ensin järkyttyi ja epäili minun pilkkaavan häntä, mutta ilahtui kun avarsin vähän hänen käsitystään autismista (oikein tai väärin).

Oliko tarinalla joku opetus? En ole keksinyt, mutta olipahan mielenkiintoinen ilta tuopin kahvassa. Kuukelin päivän mietelauseissa oli aiheeseen sopivasti:
The only reason some people get lost in thought is because it's unfamiliar territory.
- Paul Fix

Suomeksi jotakuinkin: Ainoa syy miksi toiset eksyvät ajatuksiinsa on se, että maaperä on niin outoa.

Sitarointia ja satakieliä

Miltä se kuulostaa, jos sitarinsoittaja on huono? Kenties George Harrisonin alkuvaiheiden yrityksiltä? Vai huomaako länsimaiseen hapatukseen nikeltynyt korva mitään, jos rytmit ja tonaliikka (huom. en tiedä kunnolla mistä puhun) ovat joka tapauksessa vieraita?

Lawrence Blockin kirjassa Tanssi haudoilla päähahmo Matt Scudder vierailee Taj Mahaliin (oletettavasti rakennukseen, ei bluesmieheen) keskittyvässä näyttelyssä ja kuuntelee sitarinsoittajan sooloesitystä. Näin hän tuumii: "Minulla ei ole aavistustakaan, oliko miehestä mihinkään vai ei. En tiedä, mistä sen erottaa tai mistä hän itse erottaisi, onko hänen soittimensa epävireessä." (Vakuuttavan oloinen kääntäjä on Tapani Bagge, olen niin alussa, etten uskalla muuta sanoa.)

Harrisonin vuonna 1971 Madison Square Gardenissa järjestämästä Concert for Bangladesh -multimediahappeningista (kaksi hyväntekeväisyyskonserttia, levy, elokuva) on klassikkotarina, joka on voinut olla myös Blockin mielessä. Konsertin avasivat sitaristi Ravi Shankar ja sarodisti Ali Akbar Khan. He virittelivät instrumenttejään alkuun puolitoista minuuttia ja saivat innokkaat taputukset. Shankar kommentoi kuivasti: "Jos arvostatte virittelyämme noin paljon, toivon että pidätte soitostamme vielä enemmän."

Vielä kun näkisi jossain hörhökapakassa ilmasitaristeja, mutta se varmaan vaatisi tuhdimpaa jatsinortin vetelyä tai muuta epäilyttävää pohjustusta. Niin, tuo yllä oleva juttu on varmaan asiasta kiinnostuneille vanhaa jorinaa, mutta on se silti klassikko.

* * * * *

Olen aika täpinöissäni jo nyt illan konsertista. Juttelin Markon kanssa puhelimessa ja kuulin, että Joensuu oli ollut hyvä veto. Pieniä teknisiä murheita, kuten kitarankielten katkeilua, mutta bändi oli iskussa. Huono kenraali ja votnottia, paitsi jos se ei ollut huono.

Keskiviikon Tamperelaisessa oli näköjään Markku Makkosen asiallisen innostunut arvio keväällä ilmestyneestä albumista, joten skannasin sen tähän (klikkaa isommaksi).


Mitäpä siihen lisäämään, itse intoilin samasta levystä maaliskuussa tähän tapaan ja lainaamani saksalaiset nettilähteet näin.

Lapin jätkät ja retroilut

Kyllä ne rehelliset Lapin miehet vain osaavat… kuulemma, jos sellaisen vain jostain löytäisi. Ei vais, mutta taas on tullut Rovaniemen suunnalta erilaisia viitteitä ja uutisia huvituksista. Esitän kolmen kohdan ohjelman.

1. Johdannoksi sopii tiikeritoverin lähettämä juutuubilinkki häikäisevän vetävään ja urheilulliseen musiikkiesitykseen nimeltä:
Karpaasi on jätkä raju

2. Napapapat puolestaan lähtivät urheasti pappamopoillaan motoball-otteluun noin seitsenkertaisesti voimakkaammilla myllyillä varustettuja Jawoja vastaan. Tässä yksi pummittu kuva (There's the ball, there's the ball!), epävirallisilla sivuilla ratkijärkevä raportti.

3. The Nightingales esiintyy huomenillalla Telakalla Tampereella ja tänään näköjään Joensuussa. Loistobändillä on tainnut olla viime vuosina enemmän keikkoja Saksassa kuin Suomessa, joten on pakko tarttua tilaisuuteen nähdä pitkästä aikaa Rovaniemen jätkät livenä. Pikku anekdoottina voin mainita, että näin heidät viimeksi Helsingissä joulukuussa 2003 (?) varamiehisenä kokoonpanona, kun Pirttijärven veljekset olivat Abba-coverkiertueella.

Olin voittanut musavisan kausikilpailusta matkat ja lipun valitsemaani suurkonserttiin Helsingissä. Kerroin paari-isännälle etteivät cherit, brianadamsit ja bonjovit kiinnosta, vaan valitsen Nightingales-keikan Semifinalissa, vaikka näin kombon samalla viikolla peruskokoonpanossaan Telakalla. Se nauratti Jusbaa niin paljon, että hän kysyi sopiiko lähteä mukaan. Unohtumaton reissu, meillä oli vaikeuksia löytää edes Tavastiaa (silloin oli iso työmaahässäkkä Kampissa, tiedätte kai, ja kauhian pimiää). Saati sitten päästä sieltä aamuyöllä Laivanvarustajankadulle tai sille toiselle melkein samannimiselle.
Ja bändihän veti komeasti, muistaakseni, kun Marko siirtyi koskettimiin, bassoon tuli Pauno Haapio ja kitaraa soitti nykyinen vähintään puolivirallinen jäsen Pasi Pakarinen.

Onkohan muita plokaajia menossa? Suosittelen lämpimästi, vaikken tyylilajia osaa oikein kuvata. Tuskin kuulemme kuitenkaan Markon bravuuria "Lapin jätkä lyö outoa turpaan".

* * * * *

Virkistyn usein silmäillessäni PopuLAARIn pistohyökkäyksiä menneiden aikojen kulttuuriin. Nyt löytyi kommenteista linkki, jonka takaa löytyi retromainoshupaelmien kilpailu: tehtävä oli värkätä joko nykytuotteelle vanhan tyylinen mainos tai päinvastoin vanhalle tuotteelle nykymallin mainos. Photoshopilla olivat muokanneet monenlaista materiaalia.

Täällä ovat worth1000.comin kisatarjokkaat.

Tässä pari näytettä heppoisina näyttökuvina, katsokaa tekijätiedot ja paremmat versiot yllä olevasta linkistä. Sota-ajan hengenkohotusjulisteesta ("We Can Do It!" on alkuperäinen teksti) oli syntynyt kaksikin versiota:



Alla olevassa laihdutustuotteiden mainoksessa minua ilahdutti muukin kuin pikkutuhma vitsailu, sillä vanhakantaiset värit ja tyyli vain sointuvat silmääni.



Jou, niitä oli kisassa parikymmentä lisää, muun muassa hieno mustavalkoinen Nintendo Wiin mukamainos. Hep, näköjään PopuLAARI oli myös ehtinyt polkata jo linkistä.