Viisi suosikkia, nuotiolauluja ja grooveja

Lupaava tapa aloittaa uusi ylimittainen työpäivä on tarttua Kervån maailmaa syleilevällä tavalla jatkamaan haasteeseen:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

1. Ian Dury & The Blockheads: Wake Up And Make Love With Me
Aloittaa vastustamattomasti niin klassikkoalbumin New Boots And Panties!! kuin myös kokoelman Reasons To Be Cheerful lempeän lemmekkäästi pianovetoisella groovella ja sanoilla:
I come awake
with a gift for womankind
you're still asleep
but the gift don't seem to mind
rise on this occasion
half way up your back
sliding down your bo-dee
touching your behind…

2. The Specials: Stereotype
Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan Specialsia, kun kirjastosta lähti mukaan kokoelma Stereo-Typical, jossa on melko kattavasti myös Special AKA:n aikakautta. Muita suosikkeja siellä ovat What I Like Most About You Is Your Girlfriend, Jungle Music, Ghost Town, Do Nothing, Guns Of Navarone ja moni muu.

3. The Jam: The Modern World
Tiukka kuin mikä, aika suoraa rokkia oli moni vanha punksuosikki, Kuutta tussaria (kts. hännille) myöten. Jamilta olen pyöräyttänyt kolmea ekaa, bonuksilla iskee Down In The Tube Station At Midnight. Seuraavaksi pitää kaivaa jostain singlekokoelma, mieluiten ehkä Snap!, jotta saa esmees Tales From The Riverbankin uusintaan.

4. Lindisfarne: Lady Eleanor
Tää on hatunnosto Jukeblogille, jossa unohduin pariksi tunniksi ihmettelemään listoja ja hyräilemään itsekseni mukana. Tähän olisi sopinut muuten myös The Move: Beautiful Daughter, mutta sitä en ole löytänyt tänä syyskuuna vielä kuunneltavaksi.

5. Talking Heads: Cities
Hypnoottinen, enää rajaneuroottinen ote iskee läpi kolmoslevyn Fear Of Music: I Zimbra, Mind, Life During Wartime ja mitä niitä on… etenkin tämä Cities. Suuntaa antoi jo kakkosen loistoavaus Thank You For Sending Me An Angel. Tutkailin myös kokoelmaa Once In A Lifetime (4CD), mutta muhkeammat ja laajemmat re-masterit eivät jotenkin iske yhtä suoraan suoleen.

Ai niin, maanantaina katselin Teemalta klassikkolevysarjassa Sex Pistolsia, joka voisi yhtä hyvin olla listalla, mutta en ole vielä soittanut Never Mindia* syyskuussa, koska se vaatii aika railakkaasti volukkaa. Hyvä dokumentti, tajusin jotain olennaista Steve Jonesin suuruudesta kitaristina ainakin tuolla levyllä. Salaisuus päälle kaatuvaan kitaravalliin taisi olla siinä, että Jones paitsi äänitti kitarat moneen kertaan, soitti itse myös bassot – samat kitarakompit oktaavia alempaa. Tuottaja mainitsi myös jossain yhteydessä, että samat kitarat jyräytettiin molempiin kaappeihin: ei niinkään stereo kuin deluxe mono.

Olen ihmetellyt niitä Bollocks-soundeja sikäli, että se höökää päälle missä vain, olkoon radiosta, jukeboksista tai diskossa. No, kappaleet on hyviä, laulusoundit sanoisiko persoonalliset ja kitarat rautatietä, etevää rumpalia unohtamatta. Tuottaja ilmeisesti löysi myös jotain suurta. Tiukka ja tiivis ydin siinäkin ratkaisee – bändi on niin yhtä puuta kuulostamatta yksipuiselta.

Jos Kervå puolusteli vanhoja valintojaan heitin yhteispäätöksellä kuunnella klassikoita, niin mulla on käynyt vain vahingossa niin, että on osunut soittoon runsaasti uusintoja aktiivivaiheeni levyistä 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuolelle, jolloin olin herkässä 15-20 vuoden iässä. Nyt sieltä lipesi jo soimaan Magazine, jolta Real Lifen kappale Parade ansaitsisi myös paikan millä vain listalla.

Jos joku kaipaa jatkohaastetta tästä aiheesta, niin vassakuu, otahan tästä!

* Kappas, ei siis Nirvanaa. Tarttisko kuusipyssyinen lyhentää Bollocks?

Vakuutan töin tuskin, en tyhjän päiten

Viime viikolla kertasin erityisen uupuneessa mielentilassa dekkaria, jonka olen lukenut moneen kertaan. Saattoi syynä kenonenkin olla, mutta ainakin uuvutti eikä uni tullut. Taisin jossain yhteydessä mainita täällä tuon kirjan, se on Rex Stoutin Plot It Yourself (1959, laitokseni Bantam 1990), jossa käsitellään erinäisten menestyskirjailijoiden saamia korvausvaatimuksia perusteena plagioiminen.

Suosikkikohtani näkyy olevan jo sivuilla 22-23, joten ei liene kauhea spoileri esitellä sitä tässä, kun juttu jatkuu vielä lähes 150 sivua. Siinä nimittäin Nero Wolfe perehtyy vaatimusten pohjana oleviin käsikirjoituksiin, jotka eri tekijät väittävät luoneensa ennen menestyskirjoja, joissa sitten toistuvat samat juonet ja henkilöhahmot. Minuun oudosti vetoaa Wolfen ruodinta, kun hän päättelee tekstin pohjalta näiden käsikirjoitusten olevan saman tekijän työtä.


Tunnelma tiivistyy! Tänään piti jaloitella urakoinnin jälkeen, jolloin keksin piipahtaa sivukirjastoon viemään pois pari kirjaa ja dvd:tä, sekä hakemaan voipullia erikoiskahvila Marista, joka kivijalassa tarjoaa ihan oikeiden, itse leivottujen makuisia tuoreita tuotteita.

Pälyilin samalla hyllyjä ja osuin jännitysosastolle, mistä tarttui mukaan paitsi yksi Sujata Masseyn Rei Shimura -teos, myös suomennos edellä mainitusta Stoutista, Murhaajan tyyliin, suomentaja Kristiina Rikman (WSOY 1995). Siinä sama kohta on sivuilla 33-35 (alla skannattuna s. 33, klikaten isommaksi).

Ovat sangen yksinkertaisia yhtäläisyyksiä, mitä Stout on keksinyt sanatasolla naruiksi, joilla Neroa hyppyytetään oikeaan suuntaan: "to aver", "not for nothing" ja "barely", jotka ovat suomeksi kääntyneet "vakuuttaa", "ei tyhjän päiten" ja "töin tuskin". Ilahduttavampaa on miettiä välimerkkien käytön paljastavaa yhtäläisyyttä ja lopullisena niittinä kappalejakoa. Kuten suomennoksessa asia esitetään (s. 34-35), lainaus keskeltä kappaletta:

"Nokkela kirjoittaja saattaa menestyksekkäästi naamioida kaikki tyylikikkansa, mutta yhtä hän ei pysty muuttelemaan – kappalejakoa. Tyyliä ja lauseoppia saattaa joku vielä pystyä määrätietoisesti kontrolloimaan, mutta kappalejako – päätös ottaako lyhyitä vai pitkiä loikkia, hyppääkö keskelle ajatusta tai toimintaa vai viekö sen ensiksi päätökseen – se valinta tehdään vaistonvaraisesti, se tulee jostakin ihmisen sielun syvyyksistä."

Ehkä oma innostukseni johtuu siitä, että tuo poikkeaa dekkarien valtaväyliltä niin aiheeltaan kuin päättelyketjuna, vaikka takuulla vaikuttaa sekin, että kepoinen kielen harrastelu on minulle mieluista ajanvietettä. Jos vielä käännöksestä tohtisi jotain mainita, niin sulavasti se tuntuu kulkevan, mutta yhdessä kohdassa olin huomaavinani lipsahduksen.

Alkuteoksessa Archie toteaa: "I heard you say once that it is not inconceivable that the fall in temperature when the sun moves south is merely a coincidence." Suomennoksesta näyttää jääneen kieltosana pois: "…on käsittämätöntä että lämpötilanlasku… olisi pelkkä yhteensattuma." Pikemmin kai jotenkin niin, että on ajateltavissa että se olisi pelkkä sattuma, vaikka en minä mitään Espanjan inkvisitiota ajatellut perustaa.

Eikä ole suinkaan käsityskyvyn ohittavaa, että voisi olla puhdas yhteensattuma sekin, kun Susupetal tänään tuumaili mielenkiintoisesti oman tyylin muuttuvan eri kielillä kirjoittaessa. Sopii hyvin teemaan ainakin minun päässäni, täältä sen kirjoituksen löytää. Taisin käydä kirjastossa jo ennen kuin luin polkan, mutta ehkä se antoi pontta raapustaa tästä aiheesta.

Tiikerit Toijalan takana

Kävin turistireisulla etelässä, lähes tunnin matkan päässä, ja kohtasin monenlaisia kissapetoja, jotka puolestaan matkasivat kuka luoteeseen, kuka koilliseen ja kuka taas etelän kautta meriäkin seilaten lopulta takaisin pohjoisluoteeseen. Pari oli sellaista, joiden ensimmäisestä kohtaamisesta tulee täyteen neljännesvuosisata. Tuorein tuttavuuskin mukaan ehtineestä seitsikosta on pantu alulle yli 20 vuotta sitten. Elähdyttävää… ja olokin on tänään aika elähtänyt.

Seitsemän kääpiötäkin piti pyhäkrapuloissa oikein paperille kerätä. Kuusi tuli jokseenkin heti, viimeinen vei aikansa, ollen hän tällä kertaa Lystikäs. Sitä ennen harkinnassa olivat muun muassa Panelias ja Pervo. Hävettää ettei pygmi muista kuuluisien pituusrajoitteisten kollegoidensa nimiä.

Tiikerikokous oli niin eläimellinen, että imi mehut Hull Citystä asti, missä suosikkijoukkue The Tigers kärsi katkeran 0–5 tappion. Siitähän hermostui jopa Rehtori Pierupylly, 39, joka pääsi kentälle vasta toisella puoliajalla tilanteen ollessa 0–2.

Vastaaviin urheilutunnelmiin ei veny kuin kenties Rovaniemen munansaannostelijoiden kertomat uutiset olympialaisesta vesipallosta. Kuulemma altaaseenkusijoita oli harvinaisen paljon kertynyt otteluun Korea–Unkari.

Tuo oli vasta toiseksi tyhmin munansaannos, mitä viikonloppuna kuulin. Lauantaina nimittäin ihailin mökin kirjahyllyyn edelliseltä omistajalta unohtuneita kirjoja. Siellä oli esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoita useampana muinaislaitoksena, mutta minun silmääni sattui erityisesti Tammen Huutomerkki-sarjan ensimmäinen teos 21. 8. 1968 Praha.

Minulla ei tuota teosta ole, toisin kuin luulin, vaan vuotta myöhemmin julkaistu Prahan vuodenajat (kuvassa: EDIT onkohan tuo sittenkin "vuoden ajat", ei ainakaan "neljä vuodenaikaa", kuten muistin). Innostuin leijonatoverille sepustamaan, että se Jaakko Okkerin toimittama eka, pikavauhdilla julkaistu kirjanen on merkkitapaus. Hän väitti, että samainen toimittaja oli pantu tekemään juttua myös Rolling Stonesista. Ensimmäinen kysymyksensä kuulemma oli "Ookko Jakker?"

Tämän tärkeämpiä muistikuvantoja en taida saada kaiveltua reissusta, vaan olihan sitä tuossakin.

* * *

Paitsi että! Kun eräskin tiikereistä laitteli tiiligrillille lasketun paellapannun avustuksella mainiota pyttipannua, harhauduimme Turun toverin kanssa hölisemään jotain musiikkiesitysten huonommin tunnetuista alkuperäisesityksistä. Hän lähetti sitten linkin Originals project -sivustolle, jolla joku asiaan hurahtanut selvittää löytöjään. Viihdyin pari tuntia tuon parissa yöllä ja nyt päivällä, mutta puolet on vielä kahlaamatta.

Säväyttivät vanhat single-etiketit, mitä tuonne oli kuvitukseksi keräilty. Joskus 80-luvulla ostin Tukholman Skivbörsenistä pikkulevyn, joka taisi olla juuri samainen alkuperäisversio Janis Joplininkin (tai siis Big Brother And The Holding Companyn) räväyttämästä Ball And Chainista.

Pyttipannusta jäi vähän jäysteitä, joita paikalle osunut sorsa eloisasti koetti lennosta (jäysteiden lennosta, ei itsensä) poimia. Ovat kasvissyöjiä, kuulemma, ei hookoon blöö kelvannut. Seuraavana aamuna samaan poukamaan tuli useampia vesilintuja kärkylle. Kaverit loivat aiheesta dialogia, kuinka ensimmäinen oli muille vakuutellut, että ihan varmaan putoili eilen taivaalta kypsäksi laiteltua ruokaa.

Paitsi sitten joko enemmän lintuja tunteva vai kovemmalla pokerilla asiansa esittävä tiikeriveli kertoi lajimäärityksen olevan väärä. Näimmekin ilmeisesti ornitologisen otoksen Väinö Linnan klassikkoteoksesta Täällä Pohjantähden alla. Koskeloita hän väitti niiden järvellä räpistelevien kesäteatterinäyttelijöiden olevan.

Semmoista tärkeää, taidan kellistyä takaisin punkkaan ja katsella Coen-veljesten tuotantoa, esimerkiksi Miller's Crossingin.

Troppia, ma non troppo

Elokuu on tainnut tuoda vaivihkaa hauskoja virikkeitä, sillä päässä on pyörinyt sekalaisena mylläkkänä asioita, myönteisiä ja kielteisiä, mutta eipä ole ollut pää puutunut.

Koppaan lennosta pari, joissa kuvittelin jonain hetkenä olevan jutun juurta:

– Alan boikotoida elintarvikealan suurliittoutumia. Lussa- ja Setu-kortit sieppaavat lujasti, kun tarjonta muuttuu yhä röyhkeämmin monopolihenkiseksi: Ei kuluttajan mielipiteen ole niin väliä, tänne ne joutuvat kuitenkin tulemaan. Sen totesin jo aikaisemmin, että setu-ravintoloissa tulee tarjouksista mieleen lähinnä, että näköjään kortittomilta nyhdetään ylimääräistä.Entä ne vaihtoehdot? Jaa, torilla pitää käydä enemmän, kenties kauppahallissa, sitten pikkuliikkeissä ja edullisen erilaista tarjontaa pitävässä Liiterissä, olkoon se muuten sitten kuinka epäilyttävä vain toimintatavoiltaan. Nyt kilometrin säteellä ainoa ruokakauppa on liian iso suuppärmarket, jossa käymisestä tulee aina paha mieli.

– Ihme ja kumma, mutta olen alkanut kaivata vanhoja kankeita pitkäripaisia. Eivät nämä tavaratalojen kainaloon ängetyt hienostokaupat ole hääppöisiä, jos vaikka pitäisi flunssaan saada rosenteilla siunattua lääkitystä. Kus on rommiviina? Siihen jäi suomalaisen suosiminen, ostin lekan halpaa skottiviskiä.

– Kun viimeksi tein hiirenpipanakeittoa, jota snobit ovat myös jauhelihasopaksi tituleeranneet, totesin lantun olevan kilohinnaltaan kalliimpaa kuin esimerkiksi hunajameloni. Onhan se tuhdimman makuistakin periaatteessa, tämä yksilö oli kyllä rajoilla, mutta jos hinnanousussa vedotaan öljyn kallistumiseen, niin milläs orjalaivoilla kaukomaiden hedelmät tuodaan?

– Sämpylöitä on kivaa, edullista ja palkitsevaa leipoa, sillä ne maistuvatkin paljon eläväisemmiltä kuin valmis peruskama. Arkinen sämpyläjauho ei vaadi oheen kuin maitoa (tai vettä), hiivaa, suolaa ja margariinia. Sekä ehkä puolitoista tuntia aikaa, josta tehokasta vain alle puolet, ja laitoin minä ripauksen sokeriakin, koska ajattelin sen varmistavan kohoamisen.

– Randy Newman tulee Suomeen. Lainasin kirjastosta viitisen levyään, joista erityisesti alkupään 12 Songs ja Sail Away iskivät. Siitä edelleen jatkoin Tom Russelliin, jonka tuotantoa Metso tarjoili kerralla kahdeksisen albumia. Hieno äijä hänkin, vaikka syntyi vaara yliannostuksesta. Indians Cowboys Horses Dogs (2004) nappasi aamupäivällä töiden lomassa.

EDIT: Katselin linkkejä tähän ja mietin, ettei Russellin kannata ehkä tehdä captainbeefhearteja, siis että luottaisi ihmisten kuuntelevan mieluummin hänen kuvataidettaan kuin musiikkiaan. Olisikohan omaa tuotantoa myös tämä kansi alla:

– Hurja matkustusvimma valtaa. Huomena tarttis jyskyttää junalla kaikki 23 minuuttia Toijalaan saakka, jotta tiikeritoveri pääsee koukkaamaan minut kyytiin. Hän meni hommaamaan, houkka mieletön, kätevältä etäisyydeltä mökin. Luulisin että piirsi kolmella harpilla kaaret pääkaupunkiseudulta, Turusta ja Tompereelta, sitten valkkasi kohteen leikkausalueelta. Kätevämpi olisi käyttänyt yhtä harppia ja nostanut välillä keskipisteen uuteen paikkaan.

– Kävin myös tilaamassa passin, mutten saanut sitä vielä, joten yritän livahtaa jänösenä Akaalle ilman sitä. Lontoo kuitenkin kutsuu kohdakkoin, menen kannustusjoukoiksi halpiaiskoneella, kun Nightingalesin kavereita kutsuttiin pikku pubikeikoille. Olikohan niin, että hurahtanut englantilaisfani kävi katsomassa bändiä Saksassa ja siellä kutsui pistopiipahdukselle ainakin puolikkaan bändiä.

– Jouduin pitkästä aikaa valokuvaan, nimittäin automaattiin passikuvaa varten. Järkytti nähdä millainen kenopää olen ja kuinka kieroon silmät hakeutuvat, kun yritin olla mahdollisimman asiallisesti. Näkisiköhän tuosta, että pirteästi selvin päinkin silmät menevät törkeästi ristiin.

Jaaha, ryhdyn conanoimaan vivacissimamente ja otan vahvikkeeksi viskimoukun, ma non troppo. Tähän sietämättömään snobismiin (tai musiikkitermien väärinkäyttöön) löytyvät käännökset esimerkiksi täältä. Kenties jaksan myöhemmin linkittää muutakin tärkeää, kuten Newmanin ja Russellin.

Muutan ulkomaille

Kui se oikein on, eivät kai ulkomailla uutiset kotimaasta ole yhtä masentavia kuin täällä. Katsokaa nyt tätäkin valikoimaa, minkä Aamulehden nettisivut leväyttivät etehen tänä aamuna.

En halua suurin surminkaan (krhm) vähätellä murhetta, jonka kuolema läheisille tuottaa, mutta ilskottaa tapa millä nuo muotoillaan uutisotsikoiksi: "sen-ja-sen kuolema järkyttää siellä-tai-täällä". Pidän enemmän vanhasta mallista: "Hölö kuoli täten tuolla", koska ei kai sillä suurta uutisarvoa ole, että tapaus järkyttää.
Mitä tulee tuohon keskimmäiseen, taidan olla trendikäs keskivertosuomalainen, sillä ainakin joka toinen noista osuu niin eläväisesti kohdalleen 2000-lukuni osalta.

Lueskelin vain juttua suomalaisista pystyseisojakoomikoista (stand up), jotka ovat vierailulla Edinburghin Fringe-festivaaleilla, jolloin silmään osui tuo oikeassa kainalossa. He olivat varmaan Anto… eiku Ismo Leikola ja Riku Suokas, siis ne koomikot. Tuli sellainen olo, että olisi mahtavaa olla Edinburghissa, vaikka siellä Grassmarketin pubeissa. (Ennen kuin kukaan ehtii nurista että se on Haymarket, mihin ilmiöön olen useasti törmännyt, tässä linkki.)

Kun nyt Aamulehden nettileikkeihin tai -leikkeisiin rupesin, menköön vielä toinenkin, jonka taisin kaapata eilen.


Tästä tuli mieleeni bEnropE, joka varmasti ilahtuu nähdessään vastaajakunnan olevan sataprosenttisesti hänen kanssaan samoilla linjoilla. Tai ainakaan siis ei ole innostunut tuosta laimennusideasta. En ole katsonut myöhemmin, onko gallupiin tullut muutoksia, voihan olla että äänestäjämäärän esimerkiksi kaksinkertaistuessa viisari värähtää keskemmälle. (Kannattanee huomioida tuosta kohta "Ääniä: ".) Varoitus vähän nettiä käyttäneille: tuosta ei kannata vaihtoehtoa klikata – tai mikä ettei, mutta äänesi ei välttämättä tallennu kuin perhosen siipienräpäyksen kaltaisena mullistuksena. Sitten tulee taas tsunami Kaukoitään.

Ei mulla sitten muuta, kunhan raapustin siitä riemusta, että limaa vuolaasti tuottanut ja kuumetta nosta- ja lasketellut aaltoflunssa tuntui tänä aamuna hiukan paremmalta. Ja kipeänä tahmeasti kasaan saateltu lehti saattaa tulla painokuntoon. Taidan kääräistä sen kunniaksi sätkän.

Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

Siili, krapu ja muut herkut

Törmäsin kenties viikko sitten Jukeblogin kautta Helssuran (kuten äiti lehteä muistaakseni nimittää) testiin, jolla voi selvittää mikä eläin on*. Olen näköjäns siili (erinaceus europaeus), ei siitä kai auta sitten urputtaa**.

Tästä saakin säihkyvän aasinsillan (ass!) ruoanlaittoon, sillä kaikkihan me muistamme, että Django ja manoucheromanitoverinsa pitivät siiliä erikoisherkkuna, jota oli kätevä pyytää reisussa paistettavaksi silloin kun kalojen kutkuttelulta ehti. Yksi tapa laittaa nigloa oli leipaista se savikuoreen, jolloin piikit irtosivat kätevästi saven mukana.

Mutta jotten unohtuisi sillalle (ass!) jatkan edelleen, yli synkän virran, Kulinaarimurulan mieleen palauttamaan kohtuuttomuuteen, kun laittelin Norsutanssijan seurassa hönöttelevien herrojen palanpainikkeeksi krapupastaa. Tarkoitus oli täräyttää se pienimuotoisesti eturuuaksi, jatkaa siitä tortillalla eli espanjalaisella munakkaalla ja nauttia tapiksi vielä juustoja, patonkia ja pientä kasvismukavaa. Olin liian nälkäinen kaupassa käydessä, aineksia tarttui mukaan ylenpalttisesti.

Itse katkarapukastike oli kuitenkin hyvä seuralainen tortellineille (kuvassa pussukka setu-liikkeen yllättävän maistuvaa matalan profiilin juustotäytteistä kuivatortellinia, toinen paketti oli tuoreempaa kamaa). Näin sen muistaakseni toteutin:

1 pss (250 g) juustotortellineja
1 pss (250 g) ricotta-pinaatti-tortellineja
iso pss (ehkä 450 g) katkarapuja
1/3 pkt (noin 50 g) pekonia
1/2 lootaa herkkusieniä
1 iso sipuli
2 kynttä veesipulia
1 tomaatti
1/2 ruukkua basilikaa
100 g sinihomejuustoa
2 tlk (4 dl) ruokakermaa
2 tl sambal oelekia
mustapippuria
suolaa

Laitoin pastaveden kiehumaan, otin ruuanlaittoryypin ja aloin silputa valmiiksi pekonia, sieniä, sipulia, tomaattia ja basilikaa. Pikku tippa öljyä paistokasariin, pekonit paistumaan, sitten sipulit ja hoosienet (aika isoina paloina) sekaan. Ideana oli, että sienet imevät pekonimehuja itseensä.
Juustotortellinit kiehumaan (keittoaika 15 min), munakello 10 minuuttiin ja sen soidessa mukaan ricotta-spinaci-renkulat, jotka vaativat vain viiden minsan pulputuksen.
Tällä välin kasarin keskelle vähän tilaa, siihen tilkka oliiviöljyä, jossa kiehutin mahdollisimman ohuiksi siivuiksi veistellyt valkosipulit: ne melkein sulavat öljyyn. Tässä välissä hieraisin mustapippuria ja hitusen suolaa joukkoon. Tomaattikuutiot myös pannuun.
Sitten vähän lisää lämpöä, kun kaadoin kasariin ruokakermat (olikohan 15%), veitsellä murustellun sinihomejuuston ja pari teelusikallista sambal oelekia. Pastan lähestyessä valmista basilikasilppu kastiin, samoin katkaravut, jotka runsaan määrän takia kaipasivat vähän enemmän lämpöä ja aikaa.
Lopuksi tortellinit siivilään, kippaus kastin sekaan ja pari pyöräytystä, niin pikainen mutta runsaan maistuva ateria oli valmis ahmittavaksi. Sen kunniaksi kilautimme viinilasia.

Toteutin tuon pari viikkoa sitten, joten ihan satavarma en ole, jos keksin ympätä sinne jotakin muutakin maustetta, mutta jätän edes nämä perusemmeet tänne muistiin, sillä tuota voisin tehdä uudestaan, vaikka heti ensi kesänä. Hämärä mielikuva, että jostain vastaavasta tein muistiinpanoja myös viime kesänä. Ai niin, liemestä tuli aika ohutta, sen saisi helposti paksummaksi käyttämällä tuhdimpaa kermoketta (vrt. kerma ja maidoke) tai suurustamalla vaikka maizenalla.

Tortilla-ainekset jäivät tuolta kertaa kaappiin, siis punasipuli, chorizo ja vastaavat, mutta vielä pahemmin vedin övereiksi niiden kanssa, sillä pari päivää myöhemmin silppusin ihmemies macgyverinä samaista ohjelmaa telsusta vilkuillen sekaan ainakin loput herkkusienet ja pekonit sekä yhden tomaatin ja grana padanon lastuja. Munia varasin kahdeksan, mutta ehkä tusina olisi ollut lähempänä totuutta, kun kamaa kertyi pannuun niin julma määrä.

Todettakoon, että seuraavana päivänä paistos maistui kylmänä jääkaapista oikein mannoisalta.

* Hyvä on, täsmennetään: Ei siis yleisenä kysymyksenä "mikä on eläin?", vaan mitä eläintä viisas testi katsoo testintekijän edustavan.
** Jos olisi lupa urputtaa, niin pituus, paino ja elinikä ovat hitusen alakanttiin. Hännän mitta osuu sen sijaan kiusallisen hyvin kohdallens.