Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

Siili, krapu ja muut herkut

Törmäsin kenties viikko sitten Jukeblogin kautta Helssuran (kuten äiti lehteä muistaakseni nimittää) testiin, jolla voi selvittää mikä eläin on*. Olen näköjäns siili (erinaceus europaeus), ei siitä kai auta sitten urputtaa**.

Tästä saakin säihkyvän aasinsillan (ass!) ruoanlaittoon, sillä kaikkihan me muistamme, että Django ja manoucheromanitoverinsa pitivät siiliä erikoisherkkuna, jota oli kätevä pyytää reisussa paistettavaksi silloin kun kalojen kutkuttelulta ehti. Yksi tapa laittaa nigloa oli leipaista se savikuoreen, jolloin piikit irtosivat kätevästi saven mukana.

Mutta jotten unohtuisi sillalle (ass!) jatkan edelleen, yli synkän virran, Kulinaarimurulan mieleen palauttamaan kohtuuttomuuteen, kun laittelin Norsutanssijan seurassa hönöttelevien herrojen palanpainikkeeksi krapupastaa. Tarkoitus oli täräyttää se pienimuotoisesti eturuuaksi, jatkaa siitä tortillalla eli espanjalaisella munakkaalla ja nauttia tapiksi vielä juustoja, patonkia ja pientä kasvismukavaa. Olin liian nälkäinen kaupassa käydessä, aineksia tarttui mukaan ylenpalttisesti.

Itse katkarapukastike oli kuitenkin hyvä seuralainen tortellineille (kuvassa pussukka setu-liikkeen yllättävän maistuvaa matalan profiilin juustotäytteistä kuivatortellinia, toinen paketti oli tuoreempaa kamaa). Näin sen muistaakseni toteutin:

1 pss (250 g) juustotortellineja
1 pss (250 g) ricotta-pinaatti-tortellineja
iso pss (ehkä 450 g) katkarapuja
1/3 pkt (noin 50 g) pekonia
1/2 lootaa herkkusieniä
1 iso sipuli
2 kynttä veesipulia
1 tomaatti
1/2 ruukkua basilikaa
100 g sinihomejuustoa
2 tlk (4 dl) ruokakermaa
2 tl sambal oelekia
mustapippuria
suolaa

Laitoin pastaveden kiehumaan, otin ruuanlaittoryypin ja aloin silputa valmiiksi pekonia, sieniä, sipulia, tomaattia ja basilikaa. Pikku tippa öljyä paistokasariin, pekonit paistumaan, sitten sipulit ja hoosienet (aika isoina paloina) sekaan. Ideana oli, että sienet imevät pekonimehuja itseensä.
Juustotortellinit kiehumaan (keittoaika 15 min), munakello 10 minuuttiin ja sen soidessa mukaan ricotta-spinaci-renkulat, jotka vaativat vain viiden minsan pulputuksen.
Tällä välin kasarin keskelle vähän tilaa, siihen tilkka oliiviöljyä, jossa kiehutin mahdollisimman ohuiksi siivuiksi veistellyt valkosipulit: ne melkein sulavat öljyyn. Tässä välissä hieraisin mustapippuria ja hitusen suolaa joukkoon. Tomaattikuutiot myös pannuun.
Sitten vähän lisää lämpöä, kun kaadoin kasariin ruokakermat (olikohan 15%), veitsellä murustellun sinihomejuuston ja pari teelusikallista sambal oelekia. Pastan lähestyessä valmista basilikasilppu kastiin, samoin katkaravut, jotka runsaan määrän takia kaipasivat vähän enemmän lämpöä ja aikaa.
Lopuksi tortellinit siivilään, kippaus kastin sekaan ja pari pyöräytystä, niin pikainen mutta runsaan maistuva ateria oli valmis ahmittavaksi. Sen kunniaksi kilautimme viinilasia.

Toteutin tuon pari viikkoa sitten, joten ihan satavarma en ole, jos keksin ympätä sinne jotakin muutakin maustetta, mutta jätän edes nämä perusemmeet tänne muistiin, sillä tuota voisin tehdä uudestaan, vaikka heti ensi kesänä. Hämärä mielikuva, että jostain vastaavasta tein muistiinpanoja myös viime kesänä. Ai niin, liemestä tuli aika ohutta, sen saisi helposti paksummaksi käyttämällä tuhdimpaa kermoketta (vrt. kerma ja maidoke) tai suurustamalla vaikka maizenalla.

Tortilla-ainekset jäivät tuolta kertaa kaappiin, siis punasipuli, chorizo ja vastaavat, mutta vielä pahemmin vedin övereiksi niiden kanssa, sillä pari päivää myöhemmin silppusin ihmemies macgyverinä samaista ohjelmaa telsusta vilkuillen sekaan ainakin loput herkkusienet ja pekonit sekä yhden tomaatin ja grana padanon lastuja. Munia varasin kahdeksan, mutta ehkä tusina olisi ollut lähempänä totuutta, kun kamaa kertyi pannuun niin julma määrä.

Todettakoon, että seuraavana päivänä paistos maistui kylmänä jääkaapista oikein mannoisalta.

* Hyvä on, täsmennetään: Ei siis yleisenä kysymyksenä "mikä on eläin?", vaan mitä eläintä viisas testi katsoo testintekijän edustavan.
** Jos olisi lupa urputtaa, niin pituus, paino ja elinikä ovat hitusen alakanttiin. Hännän mitta osuu sen sijaan kiusallisen hyvin kohdallens.

Jonset ole lääkäri, jolla on erityisen kookas... MacGyver

Hujahti taas pari viikkoa kuin huomaamatta. Vaan ei huolen aihetta, skannailin äsken talteen erinäisiä pilettejä, joiden mukaan voin ajoittaa kulkuni melkein yhtä tarkasti kuin työpaikat nykyjällänsä tekevät alasistaan. Taidan aloittaa tästä päivästä taakse päin. Onkos sitä paiten freelancer oma työnantajansa?


Piipahdin tänään kaupungilla, kun poika siirtyi äidillens. Piti ensisijaisesti palauttaa veljelle laina-dvd:t sekä poimia paremmalla onnella kotelon lisäksi tutkittavaksi myös itse levy, jolla on Stanley Kubrickin varhaisehko teos The Killing (1958). En ole sitä nähnyt, Kubrickin toka Killer's Kiss (1955) sen sijaan ehti jo säväyttää. (Molempia näköjään nimitetään toiseksi täyspitkäksi, syynä lie se, että ihan ekan Fear and Desire (1953) Kubrick poisti itse kierrosta.)
Vaan liha oli heikko. Populaariaarteistosta tarttui lainaan myös pari k.d. langin levyä (kuvissa), joista Shadowland (1988) on onnellinen liittoutuma Patsy Clinen vanhan huipputuottajan, Nashvillen kurkon Owen Bradleyn kanssa (parivaljakko myös kuvassa, levyvihkosen takakannesta).

Tuo toinen, hämärästi tuttuja viitteitä heittävä kansi taas on kokoelma Reintarnation vuodelta 2006. Näkyivät siellä kaapeissa jokseenkin kaikki muutkin albumit olevan, vielä tarttui mukaan myös dvd Harvest of Seven Years, jolla on kuvan kera parikymmentä erilaista neidon esitystä vuoteen 1991 asti.

Pahempaan hulluuteen saattavat johtaa huikea pubrock-kokoelma Goodbye Nashville, Hello Camden Town ja erityisesti kuuden ceedeen boksi The Instant Monty Python CD Collection. Nyt raikaa Live At Drury Lane, joka on tappokamaa, mutta ekaksi piti pyöräyttää vallaton rallatus I Bet You They Won't Play This Song On The Radio, jonka Alivaltiosihteeri muistaakseni aikoinaan soitti radio-ohjelmassaan, nimeä uhmaten. Sehän löytyi juutuubilta, minne linkki vie.
Boksille on pakattu neljä normilevyä, yksi live ja kolme soundtrackia. Sairauttani jotenkin kuvaa, että monet sketsit naurattavat vielä enemmän pelkkinä kuulokuvina, ilman visuaalisesti todennettua ilvehtimistä.

Myöhäislounaalle nappasin vielä seuralaiseksi kirjan Shawn Levy: Rat Pack Confidential , joka hätkähdytti sopivasti kiinalaisevään ohessa kertoessaan Frank Sinatran kuuluisan lauman päiväohjelmasta Las Vegasissa.

* * *
Eilen puolestaan hain poijaan kyytiin ratagolfkentältä, missä hän oli käynyt kurssia. Oli tykännyt puuhailusta ja saanut kehuja, että jaksaa keskittyä ihmeen hyvin lyömiseen. Illalla menimme elokuviin, minne tuli myös pari hänen luokkakaveriaan. Matkalla sälli muisteli, että kurssilla oli kutsuttu oikein "ihmepojaksi", ja hän meinasi katketa naurusta kysyessään, että "Oonkohan mä sitten Ihmepoika MacGyver".

Kuten skannatusta tiketistä voisi arvata, kävimme katsomassa Kung Fu Pandan, joka olikin aivan mainio piirretty. Pidin menoa hurjana pahimmoillaan, mutta eipä se tokaluokalle meneviä lainkaan hätkäyttänyt. Innostuivat vain aulaan päästyä keskenään treenaamaan "legendaarista mahaiskua" (ja mahatorjuntaa) aika railakkaasti. Hauska sivujuonne oli, että yhdellä pojista on kiinalaistaustat, joten sain kysäistä hänen isältään miltä amerikkalainen populaarinäkemys kiinaperinteistä vaikutti. Kuulemma upposi mainiosti, ihan oikeaa sisältöä oli ympätty mukaan. Esimerkiksi "master Oogway", kilpikonnahahmo, oli nimetty sikäli oivallisesti, että erisnimi on kiinaa ja tarkoittaa kilpikonnaa. Niinpä pojan lemmikkikilpikonna, joka kantaa samaa nimeä, sai nyt kunnia-arvon mestari.

Katsoimme tekstitetyn version, alkuperäisillä äänillä, koska pojat englantia harrastavat ja mainittu isä ei oikein suomea osaa. Oma kölvi kertoi lukeneensa tekstejäkin, vaikkei sitä ennen juuri ole harrastanut. Häppöninki oli niin mukava, etten osaa arvailla, olisinko pitänyt elokuvasta yhtä paljon itsekseen katsellessa.

* * *


Alkaa puhti loppua, ja Conan aloittaa pian. Mainittakoon nyt edelliseen polkkaan silti pari oikaisua: eksyin sittenkin katsomaan puolihintaan Thin Lizzyä, kerta kaverilla olisi mennyt lippu muuten haaskuun. Ketut siinä Downey ollut rummuissa, vaan joku nuori ja hurja sankari, joka soolossaan leipoi kannuja myös paljain käsin, kuin Bonzo entivanhaan. Päätäni oli kai sekoittanut tieto, että kaksi "alkuperäistä" on mukana, he olivat Scott Gorham ja John Sykes. En mahda kyllä sille mitään, että mulle Phil Lynott oli ainakin puoli Thin Lizzyä. Ehkä coverbändi olisi saanut samat sävärit aikaan, tai sitten ei, sillä parissa kohdassa kahden kitaran vonkuminen unisonossa oli kuin sitä ihtiään.


Jää toiseen kertaan kertoa, kuinka hienon keikan rykäisi The Sparrow Brothers, eli noin kolme viidesosaa Nightingalesista. Ja erittäin valikoidun yleisön joukossa muuan pienlevymoguli sovitteli päähänsä aitoa Devo-kuuppaa, sitä muovista porrastettua pyöreää tötteröä.
Tai kuinka vierailin välillä työmatkalla Bengalissa. Tai kuinka kävin jopati Kalevan Kisoissa, kun sinne tyrkytettiin pääsyä hyvässä seurassa. Oli komeaa nähdä Jukka Keskisalon soolojuoksu kolmen tonnin esteissä, upea on juoksutyylinsä.

Hoh, Conan the Librarian aloittaakin tänään vasta 00:35, joten jälkisanaksi mainittakoon, että sekä Deborah Harrya ruotinut kirja että kesken oleva Patsy Clinen kirja ovat tuoneet monenlaisia mietteitä päähän, ilmeisesti ovat ansiokkaita teoksia lajissaan. Niistäkin toivottavasti lisää myöhemmin, Annie Lennox ei vielä imaissut mukahansa. Skitsofreenisehko Debbie/Blondie-jako on mielenkiintoinen, ilmeisesti takana oleva nai... eiku ihminen on itse vielä jännittävämpi tapaus.

Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.

Rokkineekereitä

Jou mama, taitaa olla terveellistä vaihtaa välillä näkökulmaa, mistä musiikkiharrasteluaan imehtelee. Kun Prospero innoitti pohtimaan nimenomaisesti naispuolisia artisteja, huomaan yksisilmäisyyteni samalla tavalla kuin taannoin kirjailijoiden suhteen (siitä polkkasin helmikuussa 2007). Rockissa on toki ollut vallalla erityisen mieskeskeinen arvomaailma, liikeideologia ja selkääntaputtelun hurma, mutta eihän se minua estä katsomasta avoimemmin, jos vain naiset pääsevät tekemään ja tuomaan ulottuvilleni levyjä omista lähtökohdistaan. Se ei ole mitenkään itsestään selvää, kuten ei ole kyllä miestenkään kohdalla.

(Hoi! Sivuhuomiona, äsken sarjassa Smallville soi tovin taustamusiikkina HIMin versio Wicked Gamesta, ellen väärin kuullut.)

Esimerkkinä, olen alkuvuoden aikana lainannut melkoisen pinon erilaisia artistien ja bändien elämäkertoja tai uran kertauksia: Fleetwood Mac, Eddie Cochran, Gene Vincent, Eläkeläiset, 22 Pistepirkko, Lemmy, Kinks, Who, Patti Smith, CCR, Marvin Gaye, Otis Redding, Django Reinhardt, Ian Dury, Elvis Costello, Big Star, Morrissey/Marr, Procol Harum, Stevie Ray Vaughan ja mitähän vielä. Moni on ollut mielenkiintoinen, lähes kaikki olen lukenut huolella lävitse. Vuoroaan odottavat tuossa vielä Byrds (Timeless Flight), Louis Jordan, Taj Mahal (omaelämäkerta), Paul Weller ja Brian Wilson (Catch A Wave).

Naisia pääosissa on ollut hyvin vähän, vain Patti Smith sekä Fleetwood Macin myöhemmän laitoksen merkkitekijät Christine McVie ja Stevie Nicks. Kaiken huipuksi ainoa kesken jäänyt kirja oli juuri tuo Patti-opus "Rock'n'roll nigger", ei siksi ettei artisti kiinnosta, vaan koska äitelä fanitus ja tekotaiteelliselta haiskahtanut vinkkeli uuvuttivat. Voisin kuvitella, että tuollainen vinoutuma syntyy helpommin naisartistin kohdalla – moljotetaan kuin sirkuseläintä, vaikka siinä kiinnostavimmassa asiassa eli tuotannossa olisi yltäkyllin juurta kirjan sisällöksi. Myös Costellosta, Morrisseystä ja Procol Harumista kertovissa kirjoissa paikoin kiusasi fanivinkkeli, koska kohde kiinnosti minua enemmän kuin kirjoittaja, mutta yhtä imelää oloa ei tullut.

Vastaavat pulmat eivät häirinneet valkoihoisten miesten mustista tai romanitaiteilija Djangosta kirjoittamissa kirjoissa, päinvastoin niistä on irronnut kiinnostavaa vinkkeliä minulle hyvin outoon maailmaan. Pääosin ellei täysin teosten kirjoittajat taitavat olla kalpeanaamaisia miehiä. Kiinalaistaustaisen Ben Fong-Torresin artikkelikokoelman Not Fade Away (tunnetuin lähde Rolling Stone) luin kyllä myös, siinä oli ansiokkaasti esitelty kaikenlaisia miehiä ja naisia.

Ompi tietysti syytä kysyä, valikoinko huonosti ja yksisilmäisesti. Sitäkin vikaa takuulla on, sillä luulen ainakin mustista naisartisteista löytyvän kiinnostavia kirjoja jazz- ja soul-puolelta, mutta huomattavasti suppeampaa tarjonta taitaa silti olla a) miesartisteihin verrattuna, ja b) muiden kuin valkoisten miesten kirjoittamana. Täytyypä katsoa ensi kerralla Metsossa sillä silmällä.

Luulisin etten ole kovin hanakasti hyljeksimässä sen paremmin naisten tekemää musiikkia kuin siitä kertovia kirjojakaan, mutta sensaatiohakuisia tai kiiltokuvia sommittelevia opuksia ei kauheasti jaksa selailla. Jos asiallisella otteella tehtyihin kirjoihin törmäisin, niin varmasti kiinnostaisivat esimerkiksi Diana Ross, Janis Joplin, Annie Lennox, Joni Mitchell, k.d. lang, Aretha Franklin, Billie Holiday, Poly Styrene, Gaye Advert, Bonnie Raitt, Tina Turner, Eva Dahlgren, ABBA, Kate Bush, Debbie Harry, Chrissie Hynde ja moni muu. Nuo eivät ole tärkeys- tai kiinnostusjärjestyksessä.

Pahoittelut otsikosta, en oikeastaan tiedä ketä se loukkaa, mutta varmasti jotakuta. Ja omaa kapeaa näköalaani minä tässä eniten ihmettelen, en yritä sälyttää sitä muiden niskoille. Vaikka luulee harrastavansa musiikkia siitä lähtökohdasta, mikä sattuu korvaa miellyttämään, eikä valkkaamalla ihonvärin tai sukupuolen mukaan, niin ehkäpä kuuluisi suorastaan emansipoitua. Heh.

Constant Pylkkerö Craving Aikaan

Hoo, olen ottanut pari päivää huolellisen rennosti: nukkunut silloin kun nukuttaa, katsellut pari elokuvaa pois tieltä (esimerkiksi Martin Ritt: Hud – Lännen kapinallinen, USA 1962, Paul Newman reteilee nokkana), kuunnellut runsaasti musiikkia (Ian Dury, Jam, Costello, Louis Jordan, Talking Heads, Robert Johnson) ja pahimpaan janoon juonut pari kaliaakin.

Eilen ei jaksanut ruoanlaitto sytyttää, kunnes lähdin Plokistaniaa kiertämään ja törmäsin Pastanjauhajien lastuun, jossa kerrottiin espanjalaisesta tortillasta eli perunamunakkaasta, mihin oli innoituksen tarjoillut Polkkapossu. Tuumin ainesten suunnilleen kaapista löytyvän, tosin chorizon korvasin oululaisten tapaan pekonilla ja punasipulin perinteisellä keltasipulilla. Muutenkin vetelin puoliksi vaistolla, koska en jaksanut kirjata reseptiä ylös enkä koneella välissä alituiseen hypätä.

Olennaista oli kuitenkin se, että tulos oli maistuva, jopa siinä määrin, että otan uusinnan chorizon kanssa kunhan kerkiän. Olisikohan syntiä raastaa hiukan juustoa perunoiden päälle ennen munien kaatamista sekaan? Tai silputa joukkohon tomaatti? Kenties lisäykset ovat yksinkertaisesti liioittelua.

x x x x x

Tänään muistin viimein mennä katselemaan uusiksi Prosperon säväyttävää listaa naaraspuolisista naislaulajattarista, joka oli kukkea kokonaisuus ja herätti uteliaisuutta mahdollisilla kommenttien täydennyksillään. En ollut suinkaan ainoa, jota se oli innostanut, muun muassa kaikenlaista jänskää musiikkia harrastava hdcanis esitteli minulle tuntemattoman Karen Daltonin, jonka esityksiä oli nautinnollista tutkia juutuubilta.

Vielä jäi monia tutkimatta, sillä unohduin etsimään mitä pätkiä omilta suosikeilta löytyypi.

Joskus 80/90-taitteessa se taisi olla, kun aina yhtä laajalla haavilla löytöjä tekevä veli esitteli minulle k.d. langin. Mieleen tarttui heti doowophenkisen Take 6:n säestämänä esitetty Ridin' The Rails, valloittava ralli.

Take 6 with k.d. lang: Ridin' The Rails

Neidosta hurmaantuneen naisihmisen kanssa matkailimme sitten 1991 (vai -92?) Lontooseen, missä piti katsastaa tuoreeltaan Percy Adlonin elokuva Salmonberries, jossa kd oli pääosassa androgyyninä alaskalaisena. Outo leffa, tavallaan vangitseva silti ainakin isolta kankaalta. Samainen nainen perehtyi paremmin levyihin ja pääsi pari vuotta myöhemmin esittelemään mullen videolta langin Unplugged-esityksen, joka jysähti.

En tiedä millainen erikoismikki mahtaa olla käytössä, mutta langin tapa säädellä äänensä voimaa paitsi omilla palkeilla, myös viemällä kättä ojentamalla mikkiä kauemmas, on aika hurjaa. Erityisinä huippuhetkinä muistan 90-luvun alun hitin
Constant Craving (unplugged)
ja Roy Orbisonin tuotannosta melkein kuin omaksi vohkitun loistosuorituksen
Crying (unplugged)
joka kasvaa lopussa niin vahvaksi, että äsken joutui taas haukkomaan happea ja tippa tuli silmään. Jos useimpien artistien kohdalla kappaleen vetovoima menee esittäjän edelle, niin langin kohdalla joku alamittainenkin kappale on jaksanut viehättää.

Muita esityksiä, joissa naisäänet ovat säväyttäneet, haeskelin tällaisella satunnaisotannalla:

Beautiful South: Don't Marry Her (xxxx me)

Ella Fitzgerald with Louis Jordan & His Tympany Five: Baby, It's Cold Outside

Mary Coughlan: Whisky Didn't Kill The Pain

Sitten oli vielä turhankin usein jankkaamani Kirsty MacColl, jonka kolmella Tropical Brainstorm -albumin kappaleella viihdytin taas itseäni, alla olevista eka säväytti nyt eniten.

England 2 Columbia 0 (live)

In These Shoes?

Mambo de la Luna

Nämä nyt olivat vaan tämmöisiä, kovimpana juttuna pidin Prosperon listaa. Silti kansalaisvelvollisuuksiin olisin lisäämässä, että tuo piuhaton versio Cryingistä kuuluu nähdä edes kerran. Jos ei satu siitä pitämään, niin ollaan sitten eri mieltä. Täytyy jatkaa tutkimuksia ostoslistan pohjalta, sillä alku oli ainakin makoisa, myös PJ Harveyn Rid Of Me.

EDIT! Yksi täydennys vielä, unohdin aikaisemmin lykätä tuohon Aretha Franklinin väkevän suorituksen vuodelta 1964 (ennen kuin hänen etunimensä kääntyi muotoon Ahtera), joka säväytti eilen Teeman omituisessa ohjelmassa nimeltään Sex'n'Pop.

Aretha: Shoop Shoop Song

Betty Everettin hittiversiosta olen aina tykännyt, jopa Cher meni mukiin esittäessään tuon 80-luvulla, mutta taisin löytää uuden suosikkini eri vaihtoehdoista.

Jarruttavia uutisia

Juuri tulleita uutisia… breaking news… keskeytämme lähetyksen hetkeksi… olen jarruttanut lakia… I've been braking the law… oksoviidare

Sellainen olo, että on jäänyt kirjoittamatta viidestä kymmeneen polkkaa erilaisista hölmöyksistä, mihin olen sotkeutunut aina ehtiessäni tässä kesän aikana. Yritän kaivella näppistä kurittaen muistiani, koska kämpässä on nahkea ilma, eikä nukkumisestakaan mitään tulisi. Liian kosteaa ja lämmintä, en minä mikään orkidea ole.

Poppi-Hessu on kaveri, jolle on sattunut monenlaista, niin hyvää kuin pelottavaakin. Hölökohtaisista asioistaan en arvaa ja halua huudella, mutta olemme kohdanneet ja viestineet eri välilöissä, jolloin erityisen tyhmät vitsit, sanaleikit ja munansaannokset ovat olleet suosiossa. Viimeksi hän, viralliselta nimeltään tunnetusti Poppi-Heikki, muistaakseni arveli – en ole varma meneekö juonto oikein – että tärvätessään kaikki rahansa naisiin hän ansaitsee nimen Sippi-Heka.

Siitä on takuulla kuukausi, kun äidyimme kehittelemään Applelle monipuolisempaa tuote- ja palveluvalikoimaa erilaisten iMacien ja iPhonejen jatkeeksi. Pop-Hes kirjoitti niistä ansiokkaasti moposivuille, yritänpä löytää iLinkin. Täällä uutisarkistossa näkyy olevan, pvm:t 31.5.08 ja 1.6.08 (eli onhan siitä jo puolitoista kuukautta), otsikoilla "iSaatana mikä lukijakilpailu" ja "iVan totaalisen järjettömän surkeaa". Sain tuossa Pirkkalan Poppelien kohtaamisessa tekaistun kunnianimen Istuva Anssi. Siellä moposivuilla näkyy olevan paljon muutakin, ihan oikeasti hulvatonta.

Oli vähän kiirusta koko kesäkuun sitten kurssin kanssa, joka nyt on suoritettu ja todistus pokattu, tosin postiloorasta, koska olin hiukan estyneenä Turussa päätösjuhlien aikaan.

Mikä Turun-vierailu huutaisikin omaa polkkaansa, lähes kokonaan potentiaalin imperfektissä. Hämmentävä munansaannosaiheinen kokemus oli Ruisrockin jälkilöylyissä istuksia entisessä Portissa pitkähkö sunnuntai. Nimittäin sinne äkkäytyni paitsi tuttuja, myös tuntemattomia, joiden kanssa terassilla puhelaulanimme hyvin omituisia muistumia punkajoilta ja muutakin armeliaasti historian hämäriin jäänyttä, joka pulpahtani pintaan vain sopivalla lääkityksellä ja osuvalla tunkion pöyhimisellä.

Munansaannoksia en siis tähän pyri kaivamaan, mutta kun sitten sisätiloihin päässimme, pöytään istunivat virolainen shakkimestari ja turkulainen isäntänsä, jotka kunnostautunivat yllättävästi siten, että virolainen kertoni mehevimmät sananmuunnokset – siis suomeksi. Isäntänsä puolestaan lainanni joltain toisen pöydän hepulta kitaran, jolla säestäen hän esittäni Juice Leskisen noin kolmesataaminuuttisen (tarkemmin sanoen näköjään 16 min ja risat) Pieksämäen asemalla bluesin. Esitys lieni maanmainio, yllättynin kuinka paljon sanat viihdyttivät, sillä en ole jaksanut alkuperäistä kunnolla kuunnella kuin kerran tai kaksi vuosikymmeniä sitten.

Terassille tupsahtaneisiin lukeutuni muuan Mika, jota en ollut nähnyt ehkä kymmeneen vuoteen, mutta pari päivää aikaisemmin olin muistellut meidän häkellyttäviä kohtaamisiamme Tompereella. Shakkivitsit olivat avuttomimpina jääneet mieleen, esimerkiksi usein toistunut tokaisu saatuamme nappulat valmiusasemiin: "Sitten Aljechin!"

Tai kun hakaisin kirjastosta shakkiaiheisia teoksia, ihan amatööriasteesta Morphyn, Capablancan ja Eero Böökin pelitulkintojen kautta tuoreempaan tavaraan. Jollain kerralla piirsin paperiin lapsenomaisen kuvan laivasta ja kannattelin lappua oikealla kädellä ilmassa siirrellen peruskuvion starttia (E2–E4!) vasemmalla kädellä. Kun kaveri viimein ihmetteli, että mikäs nyt, kehuin lainanneeni teoksen "Shakki alusta pitäen".

Toisella kertaa taas kiersimme pubista Tammelantorin grillin kautta kämpilleni. Mika hoiti yöeväät, päätti panostaa mustaan ja tilasikin sitä varuiksi kaksi kiloa. Söimme jöötiä shakin äärellä, jolloin harvinaisesti valkoisilla liikkunut lähetti ahdistettiin nurkkaan, kun kaikki ruudut ympärillä muuttuivat mustiksi. Voin kertoa, ettei sellaista määrää hetkessä tempaista, mutta seuraavana päivänä lähdimme Turkuun ja otimme jäysteet (rontti kilo varmaan) mukaan. Ne kelpasivat tikkakisoissa komiasti veljeksille, jotka olivat jättäneet Mansesterin ja juuttuneet rannikolle.

Paljon väsynyttä, yllättävän tarttuvaa naurua syntyi näitä muistellessa ja uusia, vielä köpelömpiä sutjauksia veistellessä. Vaikuttavaa oli esimerkiksi hänen tapansa vastata kännykkään: "Rakastan rakastan, mutta lakkaa vinkumasta." Se johdatti ajatukset Syvän joen teemoihin, eikä käy kiistäminen, että totuuden kuulee humalaisen, lapsen tai Joensuusta.

Jostain syystä sellaistakin kysymystä toisteltiin, että mikä oli maailman ensimmäinen puhelinvastaus. Tietenkin: "Bellillä, Alexander Graham puhelimessa." Se siivitti monenlaisia pohdintoja, kuka oli soittaja vai Raija Belli, ja miten siinä tapauksessa Alexin olisi kannattanut vastata. Äh joo, kuten haukansilmäinen lukija ehkä arvaa, nämä eivät voi huvittaa kuin kirjoittajaa itseään sitten myöhemmin, jos haluaa palauttaa menneitä mieleensä.

Suurena hetkenä pitää kirjata vielä, että itse potentiaalin imperfektin isäkin ilmaantui monipäisenä paikalle.

* * *

Ruisrock meinasi luiskahtaa hitusen viihteen puolelle, sillä matkanjärjestäjän kanssa valmistauduimme huolella. Pe-iltana notkuimme alustavasti puistossa ja paarissa, sitten la-aamuna piipahdimme Ale-paarin terassilla ja pitkärivattomassa ennen kuin bussi lähti noin kypältä. Eväänäni oli klassikko "iso gee", siis tappi hedelmöivää väkevää viiniä, joka alkoi nopeasti suorittaa kostoaan juhla-alueelle päästyä.

Mainioina hetkinä jäivät silti mieleen tiikeritoverin kohtaaminen, naispuolisen matkakumppanin liittyminen pienryhmäämme ja soittopuolelta ainakin pääkohteemme Kari Peitsamon Skootteri, kaljapöytään moukevaa tunnelmaa luonut Plutonium 74 (vai mikä se numero on) sekä Flogging Molly, joka toi lieviä muistumia vanhasta Poguesista. Tuon Poguesin suhteen tiikeritoveri oli varhaisherännäisiä, osti eka älpeen melko tuoreeltaan ja hankkiutui vieläpä Kårenille katsomaan bändiä. Yhä kismittää, etten ollut paikalla, se oli tiettävästi hurjaa menoa… varmaankin 1984 lopulla tai alkuvuonna 1985.

Paljon jäi näkemättäkin, turnauskestävyys ja into eivät pysyneet ylimmillään, kun huvitti ennemmin hakea näkemystä parin euron pantilla siunatun mukin pohjalta. Ja juu ei, erinäisiä paikalla olleita blogituttavia en tiedä nähneeni, vaikka Kervån kanssa vaihdoin sentään ehkä kymmenen sanaa puhelimessa ja hänen raportistaan totesin meidän kuunnelleen joitakin samojakin bändejä.

Lähtiessä bussimme oli luistanut parkkipaikalta hittoon, joten siirryimme paikallisella yleisömuilutuksella (katse vasempaan päin) keskustaan ja kuulemma Paita-Ressu Redfordin omistamaan ökypaariin, olikohan se harhaanjohtavalta nimeltään Rento. Siellä väliin kohmettunut festihenki alkoi kohota, erityisesti koska juuri matkabussille lähtöä kaavaillessamme ovelle hyökkäsi paikallistoveri, joka uhkasi olla pahoillaan, jos saman tien katoan. Vakuutteli, että voi vaikka heittää mut autolla seuraavana päivänä kotiin.

Enhän minä niin halpaan mennyt, että olisin luullut hänen ajokunnossa olevan seuraavana päivänä, mutta silti jouduin "jäämään". Mistä palaamme luupin alkuun ja sunnuntaihin ex-Portissa. Mainittakoon vielä, että tuossa vihreässä lipussa kehotetaan säilyttämään se huolellisesti, kun taas bussitiketin ei nähtävästi ollut niin väliä.

Tyypillistä toimintaa, että tuo hentoinen valkoinen paperilipare on suorastaan M niinku Mint -kunnossa (ainakin NM), mutta vihreä tuskin edes VG –.