Elämäni sarjakuvina, he heh

Tasaisin väliajoin iskee tarve lähettää edellista tuherrusta täällä plokissa kohti etelää, nyt erityisen voimallisesti hönöhölmöilyn seurauksena.

Ajattelin sitten hädissäni luonnostella listaa omista sarjakuvasuosikeista kautta vuosien, vaikka ne taitavat olla itsestäänselvän tuttua kauraa. Panen kriteeriksi sen, että ne ovat jossain elämänvaiheessa olleet vähän niinko parasta, vaikka myöhemmin mieli olisikin muuttunut. Eiköhän näitä kymmenisen saa kasaan, kun olen parin viikon sisään verestellyt paljon muistoja Kvaakin sivuilla. Järjestys ei ole definitiivinen, siihen en veny, pikemmin ajallinen, missä järjestyksessä näköpiirit aukenivat sarjakuvan suhteen.

1. Asterix
Vaikea sanoa mitään uutta Goscinnyn nerokkuudesta käsikirjoittajana, mutta muinaisgallialainen miljöö irrotti paljon yllättävää hupia. Käännöksetkin olivat erittäin kekseliäitä, moni puujalka jäi elämään, kun kaikki ikäluokassani tuntuivat näitä lukeneen. Joululahjaksi muistelen tulleen perheeseen pari ekaa albumia, kenties vuonna 1971, olivatkos ne sitten Kleopatra ja Legioonalaisena?

2. Tintti
Poikakirjojen seikkailuhenki ei toistunut missään sarjakuvassa yhtä vinhana kuin Tintissä. Esimerkiksi Mustan saaren salaisuus oli niin hurjaa menoa, että siitä piti tehdä oikein itse lautapelikin, jossa edettiin seikkailusta toiseen nopan viemänä. Poika katselee näitä piirrettyinä, eivätkä ne huonoja ole, mutta Mustan saaren gorilla vähän pelotti alkuun. Silmät ovat muuten se seikka, joka helpoimmin säikyttää tuota kouluikään varttuvaa.
Ensimmäinen albumini oli isän Karjalohjalta ostama kovakantinen Tintti ja Sarviaisen salaisuus, olisinkohan ollut 3-4:n vanha. Se hommattiin pojallekin uutena laitoksena (Yksisarvisen salaisuus), että perinne jatkuu. Täytyy kai se jatko-osa Rakham Punainenkin hankkia, veljellä oli aikoinaan kovakantinen jatko Merirosvon aarre (ja nykyään molemmat lienevät siellä tallessa).

3. Hämmästyttävä Hämähäkki (-mies)
Kun veli hommasi divareista 60-luvun Ihmesarjan lehtiä, Hämis nappasi vielä enemmän kuin Ihmeneloset. Arkisen ruipelon supersankaruus iski jotenkin vahvemmin kuin Batman, Teräsmies tai Mustanaamio. Nykyään poika tohkaa sitten Spider-Mania.
Ai niin, tähän osastoon kuuluvat vielä Korkkarit ja Siivet, joita veli hommasi myös divareista ja joiden lentokone- ja sotapuuhat kovasti mielikuvitukseen kävivät ja panivat itsekin piirtelemään koneita. (Todisteita olisi kai vanhoissa koulukirjoissa ja -vihoissa)

4. Ruutu, Zoom ja NonStop
Järisyttävä tapaus, kun sain 10-vuotiaana ensimmäisen tilatun lehteni viikottain. Ruutu esitteli tukun uusia Belgian ja Ranskan sarjakuvia. Panin nuo kolme lehteä nippuun, koska muutama vuosi kului niin, että keräilin joka numeron. Sarjakuvista on suosikkeina jäänyt mieleen ainakin Sammy Day, Benjamin, Natasa, Tim ja Tom, Strumffit, Johannes ja Pirkale, Navaho (Blueberry), Um-Pah-Pah ja tietenkin usealla sarjakuvallaan Franquin, joka ansaitsee oman erillispaikkansa listalla. Olihan niitä lisääkin: Yoko Tsuno, Vekarat, Eversti Clifton… ja Zoomissa vielä Valerian, Haikaralaivue ja miksei myös Mic Vaillant, joka kovin kiinnosti aikansa.

5. André Franquin
Piko ja Fantasio on viihdyttänyt aina, Niilo Pielinen oli vielä pykälää kovempi juttu ja Marsupilami hullaannutti varhaisissa esiintymisissään, joista suosikkeja oli albumimittainen seikkailu, jossa Piko ja Fantasio elukan löytävät, sekä NonStopissa ilmestyneet lyhykäiset, strippihenkiset jutut. Myöhemmin albumi Mustat sivut (Idées Noires) iski lujaa.

Jaaha, tupakit ovat lopussa, joten jatkan tästä myöhemmin. Tulossa vielä luultavasti: Daredevil, Tex Willer, Aidan takaa, Lassi ja Leevi… sekä Larson. Ellei mieli ehdi muuttua. Sekä tietysti pitäisi hakea kuvitusta…

Ai niin… Aku Ankka. Kotiin tuli kyllä 60-luvulla Akkari vuoden suomeksi ja toisen ruotsiksi (Kalle Anka & Co) sivistämismielessä, mutta niiden lehdyköiden makuun en ole koskaan päässyt. Sen sijaan 70-luvun alkuvaiheissa mustavalkoinen albumisarja Mikki Hiiren Kulta-aika iski kunnolla, samoin vähän myöhemmin kootut Barksit kirjoissa Minä Aku Ankka ja Minä Roope Ankka, joita piti käydä tavailemassa päivästä toiseen kirjastossa, koska niin jylhiin opuksiin ei ollut varaa.

Lopullinen ristiriita

En ollut varma, oliko virhe oma viime sunnuntaina. Luultavasti oli, mutta se sieppasi enkä uskonut tyhjää tuoppia pöytään jättäneeni. Kaverit x'ttulili, että joit tyhjäksi ennen kuin lähdit tupakille. Kävelin kotiin.

Tänään tuli kliimaksi. Tiesin ostaneeni kavereille pari tuoppia ja ainakin puolikas oli omasta jäljellä. Tupakilla käydessä poke kertoi, että olen niin humalassa, ettei ole mitään asiaa enää sisään.

Olin ja olen eri mieltä. Paarihommit jääköön, kunhan saan korvaukset hukatuista rahoista.

EDIT: Hee hee, en olisi uskonut, että konsaan tarvitsen sanaa "lopullinen" huuhailujani kuvaamaan, saati että oikein otsikkoon! Selventävä sananen: poke oli tietenkin täysin oikeassa, että olin tuhannen tuiterissa, mutta olisinhan toki osannut olla kunnolla, jos olisin saanut nauttia tuoppini poies.
Sehän siinä hämäsi, että toinen myy, mutta toinen ei päästä juomaan sitä. Vähän kuin kauppaisi juoman, mutta hakisi sen pois pöydästä vedoten liikaan humalatilaan. Ei sillä mitään väliä ole, mutta hermo ei kestä sitä tupakilla ramppaamista, joten paaritauko on paikallaan. Terasseja ei lasketa…

Ylikäynyttä metasarjakuvan

Pakko on jotain kirjailla a) koska päivityksiä tulee jatkuvasti omia aikojaan, etteivät tilaajat hermostu, ja erityisesti b) koska huomasin kymppätonnin rajan heilahtaneen puhki kävijämittarissa.

Niettä kiitos vaan kävijöille, herkistää paatuneen jankkaajan mieltä, että täällä jaksetaan piipahdella.

Vorwärts. Samin sarjasta ei löydy ihan salamana tarkempaa tietoa, missä lehdissä sitä olisi Suomessa julkaistu tai mistä sitä voisi alkaa kaivaa kokoelmana hyllyyn. Sen sijaan tällainen metapuuhastelu ajaa oudoille sivuraiteille, mikä tietenkin hidastaa ja vaikeuttaa asiallisen tiedon löytämistä, kun innostun täysin asiaankuulumattomista kohteista.

Unohduin penkomaan sarjakuvien crossover-kohtaamisia, eli eri julkaisijoilta tai "maailmoista" kotoisin olevien hahmojen loikkia keskelle tunnettuja sarjakuvia sotkemaan toisten ympyröitä. Niistä oli ikioma koosteensa osoitteessa Crosscomix, josta käyköön ääriesimerkiksi tuo videokansi Godzilla vastaan Bambi. (Näistä toinen on hyvän ystäväni mielestä hellyttävintä, mitä on konsaan nähty, mutta en kerro kumpi. Miettikääpä tovi, missä TE olitte kun Bambin äiti ammuttiin? Sen muistaa kyllä jokainen.)

Siellä osoitetaan yllättävästi muun muassa, että the Beatles istui vieraina kirkonpenkeillä, hajalleen siroteltuna (kts. kuva), kun Ihmenelosten (Fantastic Four) Reed Richards ja Susan "Sue" Storm menivät naimisiin. Tai että Ranskassa on tehty lisenssien ulkopuolella niinkin epäsuhtaista kaksinkamppailua kuin Tintti vastaan Batman.

Jos nyt vielä pari lisälinkkiä valikoisi, niin:

Tässä sen Beatle-vierailun taustoja, siis Marvelin Ihmenelosista.

Muista Marvel-sankareista Daredevil sai avukseen Uri Gellerin, joka pystyy sarjakuvassa muuhunkin kuin vääntämään lusikoita ja tekemään huonoja levyjä.

Teini-ikäisiin poikiin upposi varmasti tarina, jossa kohtasivat Kissanainen ja Vampirella.


Jos tällaiset rajaloukkaukset sattuvat huvittamaan, niitä on runsaasti lisää tuolla Crosscomix-sivuilla. Itse taidan siirtyä sellaiseen crossoveriin kuin Viiltäjä (From Hell, USA 2001), joka alkaa kohtsillään Kolmoselta. Tähtenä vanha keikari Johnny Depp, joka jahtaa viktoriaanisten maksullisten kinkkujen eli prostiuttojen silpojaa. Hyi hyi.

Meta- ja nostalgiasarjakuvaa

Juhannuspäivänä heräilin pää edelleen puutuneena ja töiden rasittamana. Unohduin huuhailemaan netissä, mikä ei tietenkään ole parasta lääkettä, kun olisi kaivannut ennen kaikkea vaihtelua näppiksen ääressä heilumiselle.

Pääsi käymään niin, että piipahdin sarjakuvapiirien Kvaak-sivuille, jossa olin käynyt muutaman kerran aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran vuosia sitten siksi, että joku vinkkasi kääntämääni ruutua siellä ihmeteltävän. Jotenkin nuo sivut unohtuivat, vaikka kiintoisilta näyttivätkin, koska olen harvoin vuosien mittaan netissä huvittelumielessä lainelautaillut. Siis ennen kuin hankin ADSL-yhteydet kotiin vuosi sitten…

Ehkä kuukausi sitten hairahduin taas katsomaan, miltä Kvaakissa näyttää. Jossain välissä äidyin kirjautumaan jäseneksi, jotta voisin myös kommentoida läheltä liippaavia aiheita. Juhannuksena unohduin tutkailemaan kaikenlaisia aiheita, joita keskustelualueella taitaa olla tuhansia, aamupäivästä yöhön asti eli noin kellon ympäri.

Niin erikoisryhmästä on kysymys (noin ytimeltään vaikka väkeä on laidasta laitaan), etten saa pientä ja hentoakaan otetta moneen aiheeseen. Toiset keskustelut ovat luonnollisesti olleet hetken huumaa, ne olisivat sytyttäneet vain jos niitä olisi seurannut suunnilleen ajan tasalla. Mutta jumalaton määrä tietoa sarjakuvasta näyttää irtoavan ryhmän ylläpitäjistä ja vakiojäsenistä.

Siellä oli myös arvosteltu Masi-kirja, josta mainitsin taannoin täällä. Aihetta käsittelevistä keskusteluista sukeutui mieleeni ovela metasarjakuva Samin sarja (Sam's Strip), jota tekivät 60-luvun alussa Masin luoja Mort Walker sekä Jerry Dumas, joka käytti hahmoja sittemmin strippisarjassa Sami ja Siilo (Sam & Silo). Dumas on tehnyt hommia Walkerin ja Dik Brownen kanssa myös strippisarjoissa Masan Arkki (Boner's Ark) sekä Lasse ja Liisa (Hi and Lois).

Hallussani on Samin sarjaa vain kirjassa Masi - tiesitkö tämän minusta? (Semic, 1988) kahden sivun esittelyn verran. Jännää kamaa, sitä pitäisi saada jostain lisää. Tältä nuo sivut näyttävät.

Kun nyt eksyin sarjakuva-aiheisiin, niin tuuppaan tähän saman tien skannaukset upouuden nostalgiaopuksen kansista. Käväisin eilen toimituksesta hakemassa hommia ja sain samalla muutaman tuoreen lehdykän evääksi. Erityisesti viehätti 50/60-lukujen korkkarisankareita ennen suomentamattomissa seikkailuissa esittelevä pokkari. Aiheen ankara harrastaja Moog Konttinen on tehnyt sankareista esittelyt ja kääntänyt seikkailut.



En ole varma, onko tuota vielä kioskeissa, mutta painosta näkyi ainakin putkahtaneen.

Muistan 70-luvulla erityisen lujaa iskeneen, vähän päälle 10-vuotiaaseen kloppiin siis, kun vastaavia seikkailuja koottiin vastaavan tapaisiin kirjoihin otsikolla Juhlakorkeajännitys.

Jatkoa futisnerouteen

Aamulehdessä sattui olemaan tänään kolumni joukkuepelaajien älykkyydestä, joka osui niin hyvin yhteen eilisen nero-lainaukseni kanssa, että tunsin tarvetta lainata tätäkin. Francesco "Hot Ten" Totti oli taannoin mielenkiintoni kohteena täällä plokissa, koska hän on loistava pelaaja, mutta vaikuttaa järjenjuoksultaan arvaamattomalta.

Näin kirjoittaa Näkökulmassa (AL 22.6.07) Riku Korkki, otsikkonaan Äly hoi, älä jätä:
"… Myös pelaajia luonnehditaan älykkäiksi. Urheilun standardeilla mitattuna "älykäs" jalkapalloilija on esimerkiksi Italian pääsarjajoukkue AS Roman kapteeni Francesco Totti.
Totti tekee maaleja, rauhoittaa joukkueen peliä ja jakelee uskomattoman oivaltavia syöttöjä vuodesta toiseen.
Nurmella Tottin taidot, fyysinen lahjakkuus ja pelisilmä tekevät hänestä "älykkään" pelaajan.

* * *
On kokonaan toinen asia, voiko samaa sanoa Totista kentän ulkopuolella.
… Yksi kuuluisimmista tarinoista on, kun toimittaja huikkasi hänelle: "Carpe Diem." Totti vastasi, että hän ei valitettavasti puhu englantia.

– Francesco, mitä mieltä olet USA:n ja Irakin välisestä tulenarasta tilanteesta, toimittaja kysyi.
– Molemmat ovat kauniita kansakuntia, mutta kuten kaikki tietävät, vain toinen voi selviytyä jalkapalloilun MM-kisoihin."

Jep joo, pirullako näistäkään tietää, ovatko joutuneet värikynän alle tai ovatko kiertäviä legendoja, jotka on tällä kertaa tuupattu Tottin* nimiin. Peräti hurjalta tuntuu, ettei italialaiskundi latinan fraasista saa sen vertaa kiinni, että voisi aavistella mitä se tarkoittaa. Tai ettei ainakaan sitä englanniksi luulisi. Miksei niinkin joukon kohinassa voi sattua.

En pitäisi oikeastaan ihmeenä, jos eräidenkin urheilusankarien saavutukset olisivat kiinteästi yhteydessä siihen, ettei päähän ole kerta kaikkiaan mahtunut huippuvaiheissa muuta kuin oma laji ja suoritukset sen parissa**. Enkä näe tällaista mahdollisuutta syynä arvostaa heitä enemmän tai vähemmän omalla alallaan, kukin vetäköön omien ominaisuuksiensa puitteissa kuten parhaaksi näkee.

Taidan jatkossakin puhua ja kirjoittaa peliälystä sekä älykkäistä pelaajista, joiden määrittelemisessä ei tarvitse ottaa selvää pelaajan valveutuneisuudesta tai ääoosta, vaan pelkät pelisuoritukset ovat mittapuuna. Näillä rinsiipeillä Totti on huikeimmillaan futisnero, tsori vaan.

* En itse arvaisi taivuttaa tätä suomen sääntöjen mukaan "Totin", toimittaja Korkki on myös kahta mieltä: toisaalta Tottin, toisaalta Totista. Meillä oli kyllä 60-luvulla kissa, joka taipui ilman muuta Totin, mutta kissat ovatkin taipuisia.
** Niin ja tietenkin se, mikä on aina mielessä, mutta hypätään nyt ensin.

Laaja vyötärö, kapea katsanto

Lukaisin eilisen sepustuksen läpi ja totesin, että puhki on ollut mies ja väsynyt mieli. Pari kaljaa puudukkeeksi, niin tuollaista on jälki. Jätän sen silleen opettavaisena muistutuksena itselleni.

Nyt odottelen kaupan aukeamista, kun en ole varma aukesiko se jo seiskalta, että saapi hakea eväät pariksi päiväksi. Salaattiaineksia ainakin ja uusia perunoita, vähän hernerokkaa tykö, niin eiköhän niillä pärjää. Ellei sitten pekonia ja makkaraa ja laardia hiukan kyytipojaksi.

Katselin lävitse, mitä stickies-lapuille on kertynyt, siis näytöllä käyttämilleni sähköisille muistilapuille. Siellä oli vielä yksi satsi guugelin mietelauseita. Olen aina ollut heikkona tuollaisille lyhyille sutjauksille, keveille tai painavammille, jos niitä annostellaan riittävän varovasti, esimerkiksi yksi päivässä.

Hyllyssä olisi joku kooste alalta, nimeltään "Contemporary Quotations", mutta enhän minä osaa siitä itselleni annostella sopivaisesti mietteitä. Jos kirja tulee joskus avattua, sitä selailee väsymiseen saakka. Kun olin museossa vuoden töissä, siellä piristi tapa liittää päivän työlistaan aina joku tällainen ajatuksentynkä.

No juu, aikani kuluksi käänsin tuon kolmen mietelmän satsin keltaiselta sähkölapulta:

Kukin meistä on sellainen, miksi Jumala hänet loi, ja usein reippaasti huonompi.
- Miguel de Cervantes

Toisten terveydeksi nimittämä asia, jos se lunastetaan ikuisella hermoilulla ruokavaliosta, ei ole paljon kummempi kuin rasittava sairaus.
- George Dennison Prentice

Keski-ikä on aika, jolloin laaja katsanto ja kapea vyötärö alkavat vaihtaa paikkaa.
- E. Joseph Crossman

Niihin oli syntynyt vahingossa (oletan) vähän teemaakin, ihmisen epätäydellisyyteen ne ainakin tuntuvat liittyvän. Tänne tuuppaamani käännökset tapaavat olla sutaisuja, en käytä yleensä sanakirjaa enkä valikoi kovin pitkään parhaita sanoja tai rakenteita. Lonkalta vedetään siis taas, mutta parannusehdotukset kiinnostavat, jos joku haluaa tarjota. Tässä samat englanniksi, kuten ne olivat kuuklen Quotes of the Day -palvelussa:

Everyone is as God has made him, and oftentimes a great deal worse.
- Miguel de Cervantes
What some call health, if purchased by perpetual anxiety about diet, isn't much better than tedious disease.
- George Dennison Prentice
Middle age is when your broad mind and narrow waist begin to change places.
- E. Joseph Crossman

Heleijaa, kauppa on aika saletisti jo auki! (Terveisiä Allyaliakselle, joka kiitteli Aleksis Kiven kykyä saada tuo huudahdus onnistuneesti kirjaan.)

Linkitettävää hakiessa osui silmään vielä Prenticeltä veikeä miete, joka piti kääntää vähän luovemmin soveltaen (kenties siis väärin):

Neulan nuppi kestää vertailun moneen kirjailijaan, ja neula on paljon terävämpi.

A pin has as much head as some authors and a good deal more point.
- George Dennison Prentice

Tekemisen puute ei lopu

Nonih, perrr-skatti, tuli urakka valmiiksi. Tarttis vaan keksiä mitä tekee seuraavaksi vai eikö tee mitään.

Nakutin niin vietävän määrän tekstiä reilun viikon sisään, ettei oikein enää maistu, mutta pari sanaa vielä.

Olen miettinyt käyttötavoiltaan muodikkaalta kuulostavaa sanaa 'läpinäkyvä', jota käytellään myönteisenä keskustelusta, kannanotoista ja politiikasta. Sen vastakohta on sitten kai 'läpinäkymätön'. Tuo läpinäkyvä oudoksuttaa sikäli, että olen tottunut muinoin kuulemaan sen moittivassa sävyssä liian ilmeisistä puheista, aikeista tai luonteista: "Ääh, toi on niin läpinäkyvää!"

Hyvältä sanaltahan se vaikuttaa. Mietin itsekseni, onko siinä tuontipolitiikka ulkomailta meitin kieleen jotenkin nyrjähtänyt. Jotenkin taustalla voisi häämöttää veikeä englannin kielen sana 'opaque', joka tuon vastakohtana elikkäs läpinäkymättömänä esiintyy yhteyksissä, jotka ovat minua askarruttaneet. (Tsori, hyvää esimerkkiä ei ole tähän hätään.) Onkohan läpinäkyvä sitten vastaavasti 'transparent' myös tässä tuoreessa käyttötavassa?

Ai niin, Pete taisi antaa kimmokkeen tuohon, kun kiskaisimme pullon viisivuotiasta grappaa toissa maanantaina kitusiin. Se oli aika hyvää, ja musiikin kuuntelu teki terävää myös.

* * * * *

Jalkapallo on hieno laji. Runtattiin yksi alan lehti painovalmiiksi alkuviikolla, sitten vasta pääsi omistautumaan jääkiekkoon, kuten näin juhannuksen alla kuuluu. Huvitti kun kuukle-kotisivuni tarjoili mietelauseen alalta – tämä viittaa tosin jefuun eli amerikkalaiseen jalkapalloon, mitä en vihreän veran shakiksi kutsuisi, koska en sitä ymmärrä.

"Nobody in the game of football should be called a genius. A genius is somebody like Norman Einstein."
- Joe Theismann

"Ketään jalkapallon saralla ei pitäisi kutsua neroksi. Nero on joku sellainen kuin Norman Einstein." (käännös oma)

Toinen mahdollinen ilkkumisen aihe löytyisi jääkiekosta, Urheilulehden numeron 24-25/07 Teemu Selänne -jutusta. En ilku, tykkäsin lukea tarinaa, mutta veikeään vanhaan miinaan oli toimittaja lipsahtanut:
"Mikäli Selänteen jääkiekkoura loppuu tähän, häneltä ei missään nimessä lopu tekemisen puute."

* * * * *

Jep jep, taidan avata tölkin Karhua… eikä kun ne imuroitsin jo poies, mutta pullon Olvia sitten paremman puutteessa. Samalla voisin miettiä keinoja alentaa polkkaamisen vanhastaan matalaa rimaa maanpinnan alapuolelle. Ehdottoman neuvon antakoon itse valituskirjailija ja -filosofi (vai oliko se valistus? tai ehkä sekin oli joku muu) Voltaire:

The secret of being a bore is to tell everything.
- Voltaire

Näihin vihertäviin mietteisiin (noin fontillisesti) päätän täältä ja toivotan kirpeää jääpallosunnuntaita, kuten basistitoverilla on tapana visojen päätteeksi. En varmaan liikahda paljon mihinkään jussina, ellei sitten tule yllätyskutsua jonnekin särpimään, joten saatan kiusallani kirjoitella jotain muutakin olematonta tänne. Ajattelin nimittäin siivoilla kämppää, joten on ihme ellei se mene joko tenuttamiseksi tai polkkaamiseksi. Toivottavasti ei yhtä aikaa molempiin.

Herranjumala, pallit ei palaa

Tiikeritoveri lähetti linkin tv-leikkeeseen, elikkäs videopätkään, tällaisilla saatesanoilla:

Video kuvattu Hollannissa, jossa toimittaja haastattelee LIVENÄ, ohjelmassa "Pieleen mennyt kirurgia" (vastaa ohjelmaa 60 minutes).

Tältä mieheltä oli leikattu kivekset vahingossa

Todista kun konkaritoimittajan ura tuhoutuu 30 sekunnissa…

Ei tarvitse osata hollantia ymmärtääkseen tapahtumaa…

MUTTA ILMAN ÄÄNTÄ TÄMÄ EI TOIMI!!

Siis: tv-toimittaja on vähällä hymähtää


En ihan satasella tai edes kybällä lähtisi lyömään vetoa, onko tämä pätkä juutuubista koukattuna aitoa tosi-teeveetä, mutta jos hyväksymme premissiksi, että nauru on tarttuvaa, niin onhan tuo joka tapauksessa hupaisa.

Heräsi paha epäilys, ettei se vängerrä hollantia lain, vaan onkin salakavala flaamia äkyttävä belgi.

Kiitosta virkistyksestä Ossille.

EDIT: Löytyi hiukan lisää tietoa artikkelista, kun Tomi Tiikeri oli äitynyt näytettä myös selvittämään. Wikipedia oli taas ajan tasalla ja osasi valaista eksyneen tietä:

In De Gloria tv-show

Henkka ja muut vasurit

Etsiskelin paria blueskurkoa juutuubista ja harhauduin kierrokselle selvittämään vasenkätisten kitaristien erikoisuuksia.

Erityisesti alkoi kiinnostaa Jimi Hendrix, jolla on livenä tutuimmin työkaluna oikeakätinen Fender Stratocaster, käännettynä vasurin puolelle (kuten kuvassa, siis kaula oikean käden puolelle, "sooloaukko" yläpuolella ja machine head ylösalaisin) ja kielet vaihdettu normaalimalliin, että matalin kieli (E) on ylhäällä ja ohuin alhaalla.

Olen kuullut vuosien mittaan monenlaista legendaa siitä, onko Jimi soittanut myös rightilta, siis kaula vasemmalle, tai leftiltä kielet väärin päin (paksuin* E-kieli alimpana). Todistusaineisto juutuubilla vahvisti kuvaa, että vasurin puolelta on vetänyt aina (jo ennen Experienceä Isley Brothersin kanssa). Kaikilla kuuluisilla pätkillä, mistä vain selvää sai, olivat myös kielet standardimalliin paksuin ylimpänä, eivätkä ylösalaisessa järjestyksessä (vaikka siis kitara onkin yleensä käännetty eikä vasurimalli).

En sitten tiedä, perustuuko harha rightin vedoista pelkkiin käännettyihin kuviin. Peilikuvia on toki tullut vastaan, jotka perverssisti näyttävät siltä kuin Jimi olisi kääntänyt vasurin kirveen ylösalaisin, että kaula osoittaa vasemmalle. Tästä oli esimerkkinä jopa hetkeksi harhauttanut videokollaasi kappaleeseen All Along The Watchtower

Jossain humupätkillä Jimi tapaili satunnaisesti oikeakätisten kaverien kitaroita vasurilta, eli kielet ylösalaisin, kuten Rollareiden seurassa takahuoneessa (MSG, New York, 1969), mutta tuossakaan ei kuule mitä hän soittaa, vaan taustalla soi Brian Jonesin kanssa tehty levytys My Little One.

Yksi Experiencen jälkeinen (Billy Cox lie korvannut Noel Reddingin, vaikka Dick Cavett esittelee ryhmän Experiencenä) mainio tv-live löytyi, jossa aseena on Gibson SG, enkä saanut selvää onko kielet käännetty vai ei (mutta mikseivät ne olisi kuten yleensä):
Izabella

Vuodelta 1967 löytyi outo pätkä studiopelleilyistä Noel Reddingin ja Mitch Mitchellin kanssa, jossa näkyy poseerausta, kuinka Jimi vetäisi myös viulua vasurilta, kappaleina taisivat olla The Wind Cries Mary ja Burning of the Midnight Lamp.

* * * * *

Innoittajana tähän vasurien tutkimukseen olivat bluesäijät, jotka eivät piitanneet kieliä kääntää, kun olivat kerran oppineet soittamaan oikeakätistä kitaraa ylösalaisin. Kuten nämä kurkot:

Albert King: Born Under A Bad Sign (live Ruotsista 1980)
Vähäeleisen, funkyn tyylin suuri maestro Gibsonin lentävän veen eli Lucyn kimpussa. Näyte ei ole äänentoistollisesti parasta, mutta esitys on hyvä. "Born under a bad sign / I've been down since I began to crawl / If it wasn't for bad luck / I wouldn't have no luck at all"

Otis Rush: I Can't Quit You Baby (tv-live 1966)
Mylvii kuin puutteessa oleva sonni, mahtava ääni, vaikka soitto ei ole kireintä mitä herralta olen kuullut. Kappaleen omi sittemmin myös Led Zep.

Oma erikoislukunsa on surf-kitaran vanha sankari Dick Dale, joka oppi myös soittamisen ympäri käännetyllä rightin vehkeellä. Hän näyttää hommanneen jo varhaisessa vaiheessa vasenkätisen Stratocasterin, mutta on kääntänyt siihen kielet nurinpäin, eli paksuin* kieli on alimpana, kuten jo playback vuodelta 1963 kertoo:

Dick Dale & The Del Tones: Misirlou (elokuvasta A Real Swingin' Affair, 1963)

Jos playback ei kelpaa todisteeksi, tässä on vielä Dick Dalen livenäyte Misirlousta vuodelta 1996. Kappalehan rävähtää erittäin komeasti myös Tarantinon Pulp Fictionissa.

* * * * *

Seuraavaksi olisi kiintoisaa kuulla, mikä merkitys soittoon on sillä, että kielet ovat väärinpäin Rushin ja Albert Kingin tapauksissa. Tai sillä, että kielet on käännetty, kuten Jimin ja Dick Dalen tapauksissa, jolloin kuulemma Fenderin kaavailemat soundit muuttuvat, koska mikit ja virityskoneisto korostavat paikkaa vaihtaneita kieliä eri tavalla.

Kun en kitaransoiton tekniikasta mitään ymmärrä, en jaksa arvuutella yhtään, miten tuollaiset seikat vaikuttavat, mutta olen taas hitusen ylpeämpi meidän vasenkätisten puolesta, kun tutkailin näiden herrojen rykäisyjä.

Tasapainon vuoksi oheistan vielä yhden oikeakätisen suosikin esityksen, instrumentaalien ja riffien vanha kuningas soittaa.

Freddie King: San-Ho-Zay (näyttää olevan tv-live 60-luvulta)

Tuo oli itse asiassa se eka pätkä, mitä aloin haeskella. Omituisesti aina harhautuu pitkille harhapoluille, jos sattuu jotain hyvää löytämään.

Onkohan sellaisia Henkan jäljittelijöitä muuten näkynyt, että olisivat hankkineet vasuri-Straton, kääntäneet sen nurin ja vaihtaneet kielet toisin päin? Jospa sillä irtoaisi jotain olennaista, kun mikit, kampi, potikat ja virityskoneisto olisivat samalla tavoin väärin päin kuin Jimillä. Eikös Stevie Ray Vaughankin sentään suosinut rightin kirveitä, ettei näin orjallisesti hakenut peilikuvaa Jimpasta?


* EDIT: Kervå osoitti komman, joten täydensin, että "paksuin" E-kieli, jos normivireessä on E sekä ylimpänä että alimpana.

Vaikka se olisi sian otsassa

Männä viikolla ihailin tiikeritoverin spostittamaa sarjakuvaa. Oletin sen ennen pitkää putkahtavan muutakin kautta vastaan, mutta en ole vielä nähnyt. Siispä laitan sen surutta tänne, tietämättä tekijänoikeuksista ja muista avainseikoista mitään. Jos loukkaan niitä, saapi ottaa yhteyttä, poistan tämän tarvittaessa välittömästi.

Mutta surkuhupaisasta mediahässäkästä (tsihihi, hässäkkä mainittu) tuli pitkäaikainen riesa, joka aidosti vähensi haluani lukea julkkisuutisia. Yhtään iltapäivälehdykkää en ole ostanut yli puoleen vuoteen, mutta siihen tämä on vain vähäinen sivujuonne, että totesin joistain asioista nostettavan ärsyttävän paljon turhaa meteliä.

Jotkut kiinnostuivat "skandaalista" (missähän sekin oli?) metameiningillä, ilkkuivat miten muut juoksevat kirjankannen julkaistamistilaisuuteen ja kaikkea sellaista. Minulle se vain jotenkin piirsi kiusallisen selvästi kuvaa siitä, etteivät oikeat asiat kiinnosta – tällä hetkellä tai ylipäätään.

Eilen pidin jonkinlaisena pelleilyn huipentumana sitä, että erehdyin lukemaan kaksi artikkelia siitä, että Merikukka Tötterström-Whatnot on käväissyt jossain ja siitä on syntynyt jotain kopua. En muista mikä ploki minut sinne saatteli, mutta vessapaperirullan heittäminen ei ole asia, josta haluaisin lukea juttua, jatkojuttua ja pahimmassa tapauksessa vielä oikaisun oikaisua. Oli taustalla tapauksen näkemässä pääministeri Mikä Seolikaan tai ei.

Jotenkin vielä loukkaa oikeuttani pitää salaa omassa kammiossani pääministeriämme tylsänä jauhopäänä se, että hänestä kirjoitetaan näin perkeleellisen turhaa asiaa, joka yllyttäisi minut puolustamaan häntä siinä tapauksessa, että olisin lainkaan kiinnostunut henkilöstä ja uskoisin hänellä aivotoimintaa olevan.

Siis pitemmittä puheitta (heh, tsori), erityisen taidokas sarjakuvallinen kiteytys kuukausien jupakasta:


Jälkiviisautta kai tuo on, mutta kuinka paljon vähemmällä olisimme päässeet, jos tämä olisi tyydytty julkaisemaan ennen kaikkea meteliä. Mitähän silloin olisi keksitty tilalle monen monituisiin lööppeihin?

Joku on antanut, joku on saanut, ja kenties päinvastoin. Sellaista kai on sattunut pari kertaa muulloinkin mualimassa, ja hyvä niin, jos haluaa ihmiskunnan olevan olemassa.

Terden kutsuhuuto

Juu ei, työ etenee niin tankeasti, että nostan tassut pystyyn, heitän pyyhkeen kehään ja kohta vielä lusikan nurkkaan, jolsen keksi jotain parempaa. Vaikka pitäisi tätäkin kuumempien olosuhteiden aavikkoseikkailua väkertää suomeksi, kitalaki kuivuu täällä pohjolassakin liiaksi.

Kaivanpa vain tähän skannattuja kansia siitä rockleffadupletista, jonka eksyin viime viikolla hommaamaan. Hupaisaa kökköä, melkein kuin suomifilmien valioita dialogin lennokkuuden ja nuorisoa edustavien kypsien näyttelijöiden vetävyyden suhteen.

Annan esimerkin, jonka jaksoin transkriboida joskus viime viikolla. Näin käynnistyy elokuva Rock Around The Clock:
Manageri saa potkut alamäkeen joutuneen bigbandin kokkahahmolta. Pystybasisti lähtee managerin kelkkaan, joka suunnataan (tai siis, autohan se on) kohti New Yorkia. Matkalla he jäävät yöksi Strawberry Springsiin, pieneen junttikylään, jossa nuoriso kiiruhtaa elämöiden tansseihin.

Musiikkinsa ja arvonsa tunteva kaksikko heittää maailmaa nähneesti huulta, kuinka siellä vedetään varmaan "square dancea", mutta meno yllättää. Kun sisältä kaikuu vaimeasti See You Later Alligator, basisti toteaa: "They're slaughtering cattle."

Basisti ihmettelee sisälle päästyä:
– What is that outfit playing up there?
– I don't know. It isn't boogie, it isn't jive, and it isn't swing…
It's kind of all of them.

Basisti kävelee tanssijoiden luo ja kysyy pää alaspäin heitossa olevalta "tytöltä":
– Hey, sister, what do you call that exercise you're getting?
– It's rock'n'roll, brother, and we're rocking tonight!

Manageri kysyy hetkeä myöhemmin toiselta "tytöltä":
– Miss, pardon me, do you know the name of that orchestra that's playing?
– Crazy, man, crazy!

Siitä se hurja menestystarina ja ameriikan valloitus käynnistyy. Don't Knock The Rock jatkaa samalla kaavalla, vaikkei virallinen jatko-osa olekaan. Sama tuottaja, ohjaaja ja "päätähti", sekä Haleyn Komeetat jälleen tuikkimassa tähtitaivaalla, vaikka luulin sen Haleyn komeetan ilmestyvän monituisten vuosikymmenten välein, ei missään tapauksessa kahdesti samana vuonna.

Jep jep, mielenkiintoista ajankuvaa ja muutama hyvä rockesitys, mutta melko köppääsiä ovat elokuvina, kuten odottaa sopi. Little Richard teki jonkinlaisen läpimurron tuossa jälkimmäisessä, Knock-nimisessä.

Aivan toista luokkaa on kuitenkin Frank Tashlinin A-luokan budjetilla sorvaama hulvaton The Girl Can't Help It. Eikä pelkästään siksi, että siinä Jayne Mansfield närkästyneenä kuvailee lahjojaan: "I'm just well equipped for motherhood!"*

Jaaha, nyt lähden avaamaan terassikautta, inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään. Eiköhän jostain löydy varjoinen kolkka, jossa voi hörpätä rauhassa tuopin tai kaksi.

* Tms, tuo on ulkomuistista.

Antipolkan antia

Ei tässä vierähtänyt viikkoakaan, kun viimeksi raapustelin omasta päästä kuulumisia polkaksi, mutta aika tuntuu pitemmältä, koska ehdin miettiä sillä välin useita aiheita. Ja hyljätä ne, koska vapaamuotoinen aprikointi ja koneen ääressä hääriminen eivät kertaakaan kohdanneet.

Jotta kukaan lukija ei edes kuvittelisi menettäneensä mitään, kerron lyhyesti millaisia aihioita muistan päässäni käyneen. Parhaat ovat ehkä kadonneet – siis päättömimmät, jotka parhaiten polkan tahtiin taipuvat. Väännän vain arkisimpia rautakangesta.

– Musavisa
Ehdin viime keskiviikkona niukasti ajoissa paikalle, aiheena löyhästi kesähitit, runsaalti vanhaa kamaa haussa ja ajoin hakusessa. Voitimme niperästi skaban, palkintoina maukkaiden puolen litran pokaalien lisäksi dvd:t Roxy Music Live at the Apollo ja Rolling Stones Gimme Shelter. Yksi tähtihetkistä visassa oli Elmore James: Dust My Broom. (Kytky kesähitteihin harvinaisen hintelä, olipahan viikon blueskyssä.)

– The Jahnukaiset
Esiintyi Telakalla pian musavisan jälkeen, mainio meininki. Siinä soittaa mahtavia hahmoja, kuten sarjakuvailija Jukka Tilsa, joka tuuttaili baskeri päässä käsittääkseni ainakin klarinettia, sekä Pasi Heikura, joka limputtaa ihailtavasti orkesterikitaraa.
Olimme jo hiukan vihneessä visatoverini kanssa, joka on käytetyn kuulan spesialisti ja norsutanssin taitaja verraton, mutta taputtelimme soiton soidessa toisiamme olalle siitä hyvästä, että pääsimme paikalle. Joku voisi luulla hienovireistä helskyttelyä kevytlevitejatsiksi tai jopa hissimusiikiksi, mutta herrat vetävät herkän antautuneesti ja tyylillä, jota tuskallisen harvoin tapaa nykykinkereissä.

– Viimeinen tupakki-iltama paarissa
Musavisailun jatkojen herkistäminä hakeuduimme torstaina uudestaan paariin salskeankevein askelin, piruetein, nostoin ja loikin, kuten norsutanssijoiden kuuluu. Siellä oli lämmin ja harras tunnelma kantapöydässä, aikoihin ei ole rupattelu maistunut niin makoisalta. Iästä, arvosta, ammatista, sukupuolesta ja muista toissijaisuuksista riippumatta käsittelimme elintärkeitä kysymyksiä syväluotaavilla tavoilla, joita en sen tarkemmin muista.
Kuuluisa biljardikuiskaajamme huolitsi, etten ollut liian pitkään yhtä mittaa kuivin suin, ja äityi viime tingassa jopa tavoistaan poiketen sauhuttelemaan, ilmeisesti yhteishengen ja Colt-stendarin sytyttämänä.
Ennen puoltayötä varoiteltiin, että turakointi päättyy kohta, mutta luulisin jatkoaikaa lopulta määrätyn sulkemishetkille asti. Suivaannuin kiellon siitä puolesta, joka järkyttävästi holhoamiselta haiskahtaa, vaikka näen valoisiakin puolia savun hälvenemisessä. Silti uhosin, että voisin lykätä seuraavaa paari-istuntoani syyskuulle.
Periaatteessa enemmistö saa toki tehdä päätöksiä, joista vähemmistö ei pidä, ja on helkatin hienoa, että voin tulevaisuudessa käväistä ehkä pojankin kanssa kahveella paarissa ilman savuhaittoja. Kuitenkin VR on jo näyttänyt mallia, kuinka tupakoijia kuritetaan, enkä välitä enää junalla juuri kulkea, kun kurjemmista oloista pitäisi maksaa reippaasti enemmän. Samaan tapaan voisin seurailla etäämpää, miten savuton paaritoiminta etenee.

– Urheilun juhlaa lauantaina
La-aamulla näytti siltä, että tv-urheilu tuottaa runsaasti elämyksiä, koska tarjolla oli mm. lentopalloa (Suomi–Brasilia), tennistä (Jarkko Nieminen–Lleyton Hewitt), jalkapalloa (Suomi–Serbia) ja jääkiekkoa (Ottawa–Anaheim). Poika ei syttynyt, joten vähiin jäi seurailu. Eivätkä suomalaiset pärjänneet missään näistä, NHL-peli oli sentään jännittävä. Kohokohdaksi jäikin höntsäily jalkapallolla pojan kanssa sekä Super Mario 64, missä löysimme taas muutaman uuden tähden. Treenit jatkuivat sunnuntaina, uutena lajina mukana myös minigolf, joka olikin rattoisaa, kun itse paarista tuttu golfmogulikin kannusti meitä tovin aikaa. Ensi kerralla uusiksi uudella radalla, kun moguli on niitä kolme 18-reikäistä tällännyt kuntoon pelattaviksi.

– Koulujen loppumisen juhlistus
Tänään (siis ma) aamupäivällä oli vielä työvirettä, syynä tuulenvire, joka piti läpivedolla kämppää kohtuuviileänä. Tukalan iltapäivän päätin ottaa vapaaksi ja valitsin teemaksi koulujen loppumisen juhlistamisen. Koetin asettua ala-asteen päästötodistuksen saaneen hikisiin tossuihin, joten a) nautin lonkeron, b) rötkötin sisällä nojatuolissa ja c) pelasin taas Super Mariota (paremman puutteessa, kun ei kuumempaa hottia ole pelivalikoimissa).

– Ryhdistäytyminen ja pikadieetti
Keksin jo aamulla kaupassa, että tänään on hyvä päivä alkaa satsata salaattiin pääruokana. Varasin jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, hunajamelonia, hillosipuleita, paprikaa, tuoretta basilikaa, tonnikalapurkin ja kermaviiliä aineiksi. Tein julman kulhollisen salaattia, jonka vetelin yllätyksekseni kerralla huiviin. Parin kolmen tunnin päästä oli taas nälkä, joten palasin irstaampien ruokien pariin, kerta maukasta jauhelihavuokaa oli jäänyt kaappiin.

– Mannerheimin kunniaksi
Totesin tuossa päivän mittaan, että tänään vietettiin taas maineikkaan marsalkkamme syntymäpäivää. Jossain jutussa (ploki- tai lehti-) mainittiin vieläpä "leikattu konjakki", jota rintamalla anniskeltiin päivän kunniaksi jatkosodan melskeissä. Kuinka ollakaan, kaapissa sattui olemaan kahvin kyytipojaksi yksitähtistä koneöljyä, elikkäs ainoaa oikeaa nykyversiota leikatusta konjakista. Nautin sitä äsken finkerporillisen ja harkitsen vakavasti, josko vielä toisen hulauttaisi kitusiin. Enää pari tuntia, niin alkaa taas NHL:n finaalipelit…


Voi hyvä isä, katselin tätä lävitse sillä mielellä, josko tiivistämällä saisi jotain järkevää esiin. Toisin kävi, vahingossa tuupin lisää kamaa sekaan, jonka jälkeen polkka on pelkkää pannukakun kuplaa. Otan pannukakun kokeeksi uunista pöytään, katsotaan huomenna (siis ti) jos on tarve kerrankin poistaa hölmöilyjään tältä kanavalta.
Tämä kelvannee malliesimerkiksi siitä, kuinka liian helppo kirjoittelu ilman aihetta ja päämäärää on kuin suolen tyhjennystä. Ehkä se helpottaa, päästää paineita ulos ja tuottaa itselle hetkellistä hyvää oloa, muttei kannata kutsua muita ihailemaan tulosta, saati nauttimaan siitä.

Äitiystestin nojalla

Viime viikolla kuulin uusintana mukavan tehtävän, joka hakeutuu laskennon ja leikin saralle. Sopii siis kesäreeniksi, jos lukukausi on juuri päättynyt. Jokseenkin näin se meni, kaksi väitelausetta ja kysymys:

– Äiti on 21 vuotta vanhempi kuin poikansa.

– Kuuden vuoden päästä äiti on viisi kertaa poikansa ikäinen.

– Mitä isä tekee?


Tämän esitti paarin pöydässä professori*, joka kehui kuulleensa sen asiantuntevista lähteistä, joten luotan vastaukseen kuin pussiin muussia. Yritän tuonnempana, jos saisin laskukaavan rekonstruoitua kommentteihin. Mainittakoon, että kysymys on todella ratkaistavissa, ettei tarvihe pelätä umpikujaan johtavaa synkkää huijausta.

* Se on hieno titteli, jota ei noin vain jaeta. Tässä tapauksessa kyseinen hahmo saanee myös titteliä vastaavaa palkkaa, vaikka monesti paarien rohvessorit ovat saaneet tyytyä vähäosaisempaan ketkutteluun. Hän on esiintynyt näillä sivuilla hiljattain myös kuuluisan vapputeekkarivitsin virallisena kertojana.