Olen jo vuoden pari odotellut, että kohdalle sattuisi elokuva The Aristocrats (2005), jossa yli 100 tunnettua koomikkoa ruotii ja vuorollaan kertoo törkeää vitsiä, joka on kiertänyt vuosikymmeniä alan ihmisten piirissä vaudeville-ajoilta lähtien. Eihän siinä kiirettä ollut, mutta uskoin kuvausten ja kehujen perusteella, että pitäähän se nähdä.
Nyt kävi tuuri, osuin kohdalle kun se maksukanavilta ruutuun tuupattiin. Vaikka on hankala ymmärtää, onko itse vitsissä muuta erityisen suurta kuin perinteet, niin törkeän hauskan elokuvan olivat saaneet koottua esityksistä.
Tuli vain mieleeni, että jos aikaisemmin tänään ihmettelin kuinka törkeä Mel Brooksin Villiä hurjempi länsi oikeastaan on, niin aika paljon ronskimpaa tavaraa syntyy, kun koomikot yrittävät ylittää toisensa siinä, kuinka häikäilemättä tabuja voi murhata yhden ja saman vitsin puitteissa. Se ei ole lasten kamaa, vaikka pari heistä olevinaan kertoo vitsin vauvaikäisille lapsilleen.
Hienointa on nähdä, miten tutut komedianaamat vitsiin suhtautuvat ja mitä saavat siitä irti, kuten Eric Idle, Paul Reiser, Drew Carey, Robin Williams, Jon Stewart ja tosiaan kymmenet muut, joista moni oli minulle outoja. Nauru alkoi oikeastaan irrota vasta, kun pahin rivologisten revittelyjen vyörytys laantui ja versionsa esitti muun muassa miimikko.
Yksi parhaista suorituksista oli taikurin korttitemppuna esittämä versio, jonka löysin juutuubista.
Toim. huom: En tiedä kuinka umpituttuja asioita vitsi ja elokuva ovat. Näin vain juuri sen ensi kertaa, niin pitää intoilla. En jaksanut miettiä, voiko elokuvaa spoileroida, mutta viimeinen linkki on siis elokuvasta, jos haluaa välttää otteita näkemästä.
5.4.2007
Aristokraattista huumoria
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Mukava vastaisku aristokraateille: Conanin vieraana oli Brian Kiley, joka veti diagonaalityylillä standupia. Kiusaantunut, hölmö, ujo, keski-ikäinen, kalju tumppu liian isossa kauluksessa kertoi nopeita sutjauksia, jotka olivat virkistävää vaihtelua kaikelle metahuumorille.
Tuntui taitavalta äijältä, pitää kai panna nimi muistiin. (Enhän minä noista juuri mitään tiedä.)
Tuo leffa olisi mielenkiintoista nähdä.
Yksi törkeyden ehdoton kuningas oli mielestäni edesmennyt Lenny Bruce. Törkeä, räävitön ja terävä.
Family-act, heh.
Juu, leffassa keskittyvät aika yksioikoiseen tabujen tallomiseen sikäli, että murjovat vain mahdottomia törkeyksiä kaikin keinoin (seksiä joka tavalla minkä vaan elollisen ja elottoman kanssa, ulosteita mitä etovimpiin tarkoituksiin, kaikenlaista rikollista murhaa myöten ym.). Ei niihin voi eläytyä, kun tähtäin asetetaan niin äärilukemiin.
Lenny Brucen ja Andy Kaufmanin tapaiset legendat heittäytyivät ilman turvaköysiä (näkemieni kuvausten tai dokujen mukaan) muita loukanneisiin rooleihin tabuja särkiessään. Se käy kai helposti liian rankaksi ja yksinäiseksi puuhaksi.
Eikö siinä ole joku ero, ettei kyse ole vain kuolleiden sankarien kultaamisesta? Olisi hienoa kuulla Brucen levytetty esitys Carnegie Hallista 1961, eiköhän sen jostain löytäisi.
Terävyys, törkeys ja hauskuus on vaikea yhdistää, mutta onnistuessaan se on aika tappoa.
En ollut kuullutkaan tästä tämmösestä. AUKKO SIVISTYKSESSÄ pirkl! YouTube oli hauska siivu.
Jos ylitörkeydet ja teeman variointi kiinnostavat, niin se on takuukamaa. Ehtaa vanhakantaista huumoriakin on toki mukana.
Aamulla mietin, että leffa kertoo ovelasti kääntäen, missä aiheissa on vielä tabun jäänteitä. Seksissä pitää mennä äärimmäisyyksiin, mutta jos siihen yhdistää alaikäisiä, vammaisia, sukulaisia, uskontoa, rotupolitiikkaa, rikoksia ja tosiaan niitä ulosteita, niin hiljalleen alkaa päästä kiperiin käänteisiin.
Joku setvii siinä, että kunkin tapa kertoa vitsi paljastaa heidän omia perversioitaan (pikemmin kuin pelkojaan, oletan).
Näin kyseisen leffan joskus vuosi sitten tietämättä siitä etukäteen. En kuitenkaan siitä oikein innostunut: joukossa oli loistavia suoristuksia ja versiointeja, mutta kokonaisuutena tylsistytti hiukkasen kummiskin. Oon vissiinkin liian tosikko moiseen, heh.
(Todennäköisesti syynä oli se, että odotin leffasta jotain aivan muuta, joten ennen kuin idea aukesi, leffasta oli jo ehtinyt kulua ties kuinka suuri osa ihmetellessä, että mistä ihmeestä tässä on kyse, kun samaa vitsiä vaan kerrotaan koko ajan.)
Jou, varmaan menee ohi, jos aikoi mennä katsomaan vaikka Aristokatteja. Nimi voi johtaa harhaan, mikä onkin itse vitsin ydin.
Mua eniten sykähdytti metahenki muutaman parhaan esityksen ohella. Monet esitykset ovat latteita tai epätoivoisia tulkintoja vitsistä, tyyliin kaikkihan tämän tietävät, mutta tavat millä alan miehet reagoivat, ovat mielenkiintoisia. Esmes Bob Saget romahtaa täysin ja Eric Idle sotkeutuu sanoissaan.
Samoin käänteisversiot ja muut outoudet tuovat eloa. Luulin välillä kyllästyväni, mutta se lähtikin jollain keinolla lentoon.
Juurikin nuo V.P.Ygmin mainitsemat pätkät kolahtivat allekirjanneeseenkin, mutta jokin tuossa leffassa tuoksahti ummehtuneelle. Toteutuksessa siis, ei itse kaskuissa. Ehkä siihen oli kässäröity liikaa amerikkalaistyyppistä puhkiselittelyä, ja monen timangisen läppämaakarin pätkä oli silputtu leikkauspöydällä rivosti.
Lähetä kommentti