Ylivoimainen irvistys

Onhan niitä nähty, kaikenlaisia naamanvääntäjiä varsinkin soolokitaran kimpussa bluesin tai hevin pauloissa. Harvassa ovat silti äijät, jotka tekevät itsestään sympaattisempia saati sitten kovia jamppoja irvistämällä.

Toinen akseli on täydellinen rokänroll-bändi, jollaista lienen alitajunnassa aina kaihonnut. Sellaista joka soittaa kaiken kohdalleen niin, että pyhä yksinkertaisuus saa siivet. Tarjokkaita on ollut paljon vuosien mittaan, Beatlesista lähtien. Se saattaa olla hyvä valinta edelleen, varsinkin jos unohtaa tutuimmat lällätykset (en suostu sanomaan ääneen Obladi Oblada) ja kuuntelee vaikkapa Lennonin Larry Williams -covereita, kuten Slow Down ja Bad Boy.

Englannista on siinnyt myös Mickey Juppin yhtye Legend, monen myöhemmän kurkon (Nick Lowe, Ian Gomm, Brinsley Schwartz, Bob Andrews) Brinsley Schwartz ja vaikkapa Dr. Feelgood, jotka kaikki ovat soittaneet niin verrattoman hyvin yhteen, että lopputulos on saumattoman kaunis ja suurempi kuin sävelteokset, joiden kimppuun on lähdetty.

Suomessa en ole vastaaviin usein törmännyt, mutta Hurriganes kelpaa helposti. Roadrunner on jollain omituisella tavalla täydellinen levy, siitä ei haluaisi muuttaa mitään, edes ottaa pois älytöntä rautalankasuhausta In The Nude. Sitä paiten, olen nähnyt menneillä vuosikymmenillä bändin livenä ainakin kolme kertaa, kolmen eri kitaristin kanssa, ja meno oli hirmuinen niin Järvisen, Kallion kuin Louhivuorenkin vetämänä. Nykyisestä versiosta en tiedä, uskaltaisiko sitä mennä katsomaan.

Amerikassa ilmiö tuntuu olevan jostain syystä tyypillisempää, enkä usko että kysymys olisi pelkästä massan laista, vaikka varmasti vaikuttaa sekin, että tilaus ja tarjonta on tuhansille pikkubändeille. Sieltä jotenkin vain nousee hitaasti väsyttämällä esiin comboja, jotka ovat sitkeästi tahkonneet omaa, usein perinnekylläistä musiikkiaan, kunnes ovat hioneet yhteissoiton jumalaisiin mittasuhteisiin.

Välikiteytys (oma harhainen uskomus): brittibändeillä on usein säväyttävämmät kappaleet, jenkeillä taitavammat orkesterit ja viimeistellympi lopputulos niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. (Tarkoitan vain bändejä, jotka tekevät omat stykensä, Amerikassa on toki enemmän ja parempia ammattilaisia tekemään piisejä muille.)

Mutta johdannon jälkeen asiaan. Vielä 80-luvulla ajattelin, että Los Lobos on lähellä tiukinta ja ehdottominta rokänrollbändiä mitä tiedän. En peru sanojani sikäli, että se kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta saman ajan comboista yksi on noussut edelle.

The Blasters.

Katselin äsken uudestaan Blastersin alkuperäiskokoonpanon viimeistä jälleenkokoontumista (lajissaan kolmas, niitä voi olla myöhempiäkin tullut tai tulossa) Live! Going Home (2004). Alvinin veljekset nauttivat niin silmin nähden rokänrollin soittamisesta, että se on harvinaista herkkua. Isoveli Phil kevyesti vinoilee Davesta, että tämä kutsuu alkuperäiset koolle silloin kun sattuu huvittamaan. Nuorempi veli on tehnyt pääosan kappaleista ja isoveli laulaa. Viisikymppiset poikaset ovat tehneet myös hienoja soololevyjä, mutta Blasters on Philin bändi, jonka paras kitaristi on Dave, ilmeisesti nykyäänkin silloin kun lähtee mukaan.

Puolet taiasta on silti rytmiryhmässä, kuten niin usein. Rumpali Bill Bateman on ollut mukana noin 30 vuotta ja basisti John Bazz (onkohan tekaistu nimi?) vielä pitempään, kloppivuosista lähtien. Ja kosketinsoittaja Gene Taylor hallitsee rytmin niin helposti, että siitä on helppo erkaantua.

Bassoa työmiehen otteella veivaava John Bazz puhuu dvd:llä Philistä, että hän varhaisvuosina mainitsi tämän irvistyksestä lavalla. Phil oli ihmetellyt: mikä irvistys. Bazz olettaa, että se syntyy vääjäämättä silloin kun vedetään tosissaan. Kroppa vaatii naaman vääntämistä, että nuotit osuvat kohdilleen.

Pari näytettä, mitä juutuubista osui silmään. Irvistyksen lisäksi kannattaa huomioida rumpalin jazztyylinen kynäote ja basistin rehvakka työstö:

Border Radio

Red Rose (playback, 1983)

Ja I'm Shakin' , jossa Phil perinteisesti vetää parhaat irvistykset (Zaragoza, 2006)

Osui kohdalle myös blogi, jossa Phil puhuu mm. siitä, kuinka paljon enemmän äänet merkitsevät kuin sanat.