Verbaalisesti kielellistä

Hohhoijaa, joisiko kahvia, kerta ei sitä viihti kaataa lavuaariin.

Olen lueskellut tilkkeeksi, kun ajasta on jäänyt murusia, niin kevyitä dekkareita, painavammiksi kenties tarkoitettuja kotimaisia, julmettua latriinilukemistoa kuin vielä toissavuosisadan novellitaiteesta hilpeimpiä yksilöitä Twainilta.

Yhden luetun takakannessa sanotaan teoksen olevan "hurja verbaalinen ilotulitus, tajunnanvirran ja kansanperinteen onnistunut liitto." Aikamoista kännisähellystä se minusta oli, paikoin kiinnostava ja hupaisaakin lähennellyt, mutta ei lopulta erityisen hytkäyttävä. Pitäisi lukea Jari Tervolta tuoreimpia, jo sivistysmielessä, kun tämä Pohjan hovi, Kallellaan ja joku muu lukemani eivät ole luoneet selvää kuvaa äijästä kirjailijana.

Toinen kotimainen oli, ei suinkaan ruotsi vaan, Juha Itkosen toka romaani, josta myös jäi epämääräinen olo, vaikka aihepiiri rockeineen, runoineen ja tähteyden pulmineen kiinnosti. Sitä jäin hetkeksi arpomaan, että liittyikö sanojen toistaminen valittuna tyylikeinona rocklyriikkaan, koska jossain kohdassa se saattoi olla kuin käännettyä Morrisseyta.

Vuoroaan tuossa odottelee pari käännöskirjaa, joiden takakansissa lupaillaan tällaisia asioita:
"Tam ja Richie ovat kaksi syntymähapanta skotlantilaista aidantekijää. He pitävät farkkuvaatteista, vahvasta skottioluesta ja tupakkatauoista eivätkä juuri mistään muusta. He välttelevät työtä, ovat aina tyytymättömiä ja rahapulassa."

"Rumankaunis Lampaanköyrijä häikäisee paitsi vereslihaisella otteellaan myös kielellisellä kiihkeydellään ja ilmeikkyydellään."

Edellistä suositteli lennosta tuttu kirjastovirkailija, ehkäpä siinä takakannenkin ote on lähinnä ulkoista kuvaani, kun taas jälkimmäisestä kuulin jo käännösvaiheessa mielenkiintoisia seikkoja, joten olen sitä havitellut joko luettavaksi tai hyllyyn (miksei molempia). Kirjailijat ovat Magnus Mills ja Niall Griffiths.

* * *

Kun maatamme on nyt juhlittu, voisin mainita tuoreimmasta lähikontaktistani koneistoon, joka meittiä pyörittää. Kävin nimittäin verotstossa muilla asioilla ja samalla kysäisin jälkiveroihin ja palautukseen liittynyttä asiaa. Tuomitsivat syksyllä palautettavaksi parisataa eeroa, josta lähettivät viime tingassa päätöksen, että sillä on maksettu vuoden 2002 jälkiveroni. Laskukaavassa esiintyi maksamatta jääneenä noin 75 yksikköä ja korkoina sentilleen ylijäävä osuus, noin 70 prosenttia suurempi summa kuin alkuperäinen perittävä.

Tuppasi huvittamaan, että ovatko ottaneet mallia perintätstoista. Näillä kaavoilla on periville tahoille riemuvoitto, jos joku on jotain velkaa.

Kysäisin sitten, että mikäs tällaisissa veroveloissa on vanhenemisaika. Ei ollut tietoa sen enempää virkailijalla kuin naapurikollegoillakaan, eikä sitä tahtonut koneeltakaan löytyä. Parin puhelun avulla asia selvisi, ne vanhenevat viidessä vuodessa. Siinä alkaminen lasketaan päivästä, jolloin verovelka on määrätty maksuun, eli aivan viime tinkaan meni tuo tapaus, koska joulukuussa 2003 se olisi pitänyt alkujans maksaa. Nyt odottelen sitä huumoritempausta, että vouti perii saman summan ja nyhtää siitä tuntuvan provikkansa.

* * *

Kirjavisastelu on ollut heikoissa kantimissa, mutta tässä on kolmas lataus teemaan. Tunnistaako kukaan tällaista jännityspuolen tapausta?

Vinkkeinä voin kertoa, että kirjailija ja sankarinsa ovat nimekkäitä. Tämä nimenomainen teos nousi ajankohtaiseksi vuosikymmenten unohduksen jälkeen, vaikken tiedä onko se usuttanut montakaan ihmistä kirjan ääreen. Arvovaltainen taho nimitti "maughamilaiseksi anekdootiksi" tätä jupinaa, mistä lainaan otteen.

" "Tehän ette ole naimisissa, mutta uskon että tämä pätee kaikkiin miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Ne jatkuvat vain niin kauan kuin kahden ihmisen välillä on edes jonkinlaista alkeellista inhimillisyyttä. Kun kaikki hyvä tahto on loppunut, kun toinen osapuoli ilmiselvästikään ja aivan tosissaan ei enää välitä onko toinen elossa vai kuollut, jatkosta ei tule mitään. Sellaista loukkausta egoa – tai mikä vielä pahempaa – itsesuojeluvaistoa kohtaan ei ikinä voi antaa anteeksi. Olen huomannut tämän olevan totta sadoissa avioliitoissa. Olen nähnyt kuinka räikeänkin uskottomuuden kolhut on korjattu, olen nähnyt miten toinen jaksaa antaa anteeksi rikokset, vieläpä murhankin, konkursseista ja kaikista mahdollisista yhteiskunnallisista vilpeistä puhumattakaan. Parantumattomat sairaudet, sokeus, suuronnettomuudet – kaikkien yli on mahdollista päästä. Mutta tämä lakkaa pätemästä heti, jos toinen vain päästää alkeellisimmankin säädyllisyyden kuolemaan. …" "

Hjuu, tuo pohjustus johtaa kohti teoksen nimeä, joka taas on hyvinkin tuttu, vaikka sen sisältö lie jäänyt useimmille hämäräksi.

EXTRA EXTRA! Tämä näkyy olevan juhlapolkka, nyt on 400 täynnä. Huh.

Valkoinen joulu ja vappu pimiä

Toiveikkaana rakentelin uutta mottoa juhlapäiville ja polkan otsikoksi (tuo yllä esitetty) viime sunnuntain myräkässä, mutta nyt tuolla näkyy sadelleen taas vettä, siis ulkona, joten lumiviikonloppu pojan kanssa taitaa mennä mötinäksi.

Mutta eiköhän viikko ole jo kulunut edellisestä merkinnästä, että voin julistaa kirjavisailun voittajaksi Sediksen, joka tiesi näytteen olevan teoksesta:

John le Carré: Mies kylmästä (The Spy Who Came In From The Cold, 1963, suom. Antti Salomaa, W&G 1964).

Eiköhän se joulupukista mene, tuommoinen mies kylmästä, mutta lahjapuolelta en vielä tiedä, miten visan voittaja kuuluu palkita. Kävisikö lämmin etäkäsi?
Koetan saada uuden näytteen laitettua tänne viikonloppuna, jos työstressi ja tietokoneen vieroksunta vähän laukeavat pojan seurassa.

Kuva on lainattu Wikipediasta, siinä ei ole Joulupukki (Sanity Clause), vaan David John Moore Cornwell (John le Carré) marraskuussa 2008. Virkeän näköinen 77-vuotias.

Pakan sekoitus (About de Shuffle, FIN 2008)

Eihän mulla mitään kirjoitettavaa oikeastaan ole, huvitti vain laittaa tuo otsikko. Hutera viittaus hienoihin elokuvalistoihin, joita ainakin Kemppinen ja Sedis tälläsivät blogeihinsa hiljattain.

Mietin vaihtoehtolistaa sellaisista hölökohtaisista elokuvasuosikeista, joille antaisin viisi tai neljä täppää viidestä, vaikka konsensus tuntuu jättävän ne sivuun huipulta ehkä parin kolmen pinnan paikkeille. Sitten iski työstressi, enkä päässyt puusta pitkään. On vain mielenkiintoinen ilmiö, miten elokuvakulttuuri on ilmeisesti niin kanonisoitu, että moni on opiskellut mistä hieno lista koostuu.

Tällä en suurin surminkaan viittaa yllämainittuihin asiantuntijoihin, joiden listojen uskon olevan täyttä asiaa. Enemmän itseäni epäilisin, jos ryhtyisin vastaavaa tekemään. Sama epäluulo minulla kohdistuu kirjojen ja rockin ylistettyihin suurteoksiin, koska en osaisi varmaan omille listoille huolia esimerkiksi Sinuhea tai Sgt. Pepperiä. Enkä elokuviin Kellopeli Appelsiinia, jonka katsominen on ollut minulle aina tuskaista eikä edes katarttisella tavalla. Toisaalta usein jalustalta alas pommitettu Citizen Kane on minusta oikeasti mahtavan komea elokuva – harva teos olisi kestänyt kanonisoinnin yhtä hyvin.

Katson vielä, josko myöhemmin saisin listan kautta esitettyä mitä varsinaisesti tarkoitan, sillä en ollenkaan yritä esittää suurta oivaltajaa, joka paheksuu yleisiä mielipiteitä, vaan innostuin ajatuksesta kokoilla jyrkän subjektiivista, elämyspohjaista listaa, koska kovimmat jutut ovat olleet minulle juuri elämyksiä pikemmin kuin analyysiä siitä, mikä on erityisen taitavaa tai yleispätevää tai omaperäistä. Harmi kun en kuullut radio-ohjelmaa, johon Kemppinen-blogin lista liittyi, mutta ehkä löydän sen Ylen podcasteista.

* * * * *
PALUU KIRJAVISAILUUN

Piti kokeilla täällä toisen kerran, eksyykö lukijoita miettimään kirjantunnistusta. Alla olisi ote trilleriklassikosta vuosikymmenten takaa, mutta kuka kirjailija ja mikä teos?

" Liz viihtyi loistavasti Leipzigissä. Eleetön yksinkertaisuus miellytti häntä – se antoi hänelle lohdullisen kuvan uhrautuvaisuudesta. Hän asui synkässä ja köyhässä pienessä talossa, ruoka oli kehnoa ja suurin osa piti säästää lapsille. He puhuivat politiikkaa joka aterialla, hän ja rouva Ebert, joka oli Leipzig-Hohengrünin Wardin osaston sihteeri, pieni ja harmaa hiiri jonka aviomies oli sepelimyllyn johtajana kaupungin laidalla. Kuin eläisi uskonnollisessa yhteisössä, ajatteli Liz; luostarissa tai kibbutsissa tai jossakin sellaisessa. Maailma oli kauniimpi katsella, kun vatsa oli tyhjänä. Liz oli aikoinaan oppinut tädiltään hieman saksaa, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten nopeasti hän oppi tulemaan sillä toimeen. Hän kokeili sitä aluksi lapsiin, ja nämä virnistelivät ja auttoivat häntä. Heti hänen tultuaan he suhtautuivat häneen merkillisesti, aivan kuin hän olisi ollut joku harvinainen ja arvokas ilmestys; kolmantena päivänä yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi, oliko hän tuonut yhtään suklaata 'sieltä'. Liz ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä ja häntä hävetti. Sen jälkeen lapset näyttivät unohtavan hänet kokonaan."

Laitan vastauksen noin viikon päästä tuonne kommentteihin, sitä ennen ei heru edes kiristämällä, maanittelemalla, uhkailulla tai lahjuksilla. Houkuttelee ajatus, että valikoisi nimenomaan tuolta dekkari-, trilleri-, rikos- ja agenttiosastolta näytteitä jatkossakin.

Kirjavisailua

Tuumailin edellisessä polkassa, että voisi olla hauskaa tutkailla suosikkikirjojaan sieltä tunnetummasta päästä, valikoida näytteitä ja laittaa tänne tehtäväksi tunnistaa niitä. En ole varma, oliko se sittenkään hyvä idea.

Alkoi tulvia mieleen vahvoja muistoja isän harrastuksesta alalla, sillä hän innostui 90-luvun alkupuolella eläkkeelle siirryttyään Demarin viikottaisesta kirjavisasta, johon etevästi vastaili useamman vuoden ajan. Hänen kuoltuaan notkuin siellä kotinurkissa, ihmettelin tapahtunutta ja osuin sopivasti päivälle, jolloin oli taas kirjavisan aika.

Ei se ollut surutyötä, koska isä inhosi tuota sanaa, mutta jotain möhkälettä hakulla kilkuttelin, kun menin hänen huoneeseensa ja nakuttelin hänen kirjoituskoneellaan (taisi olla sähköinen Brother) vähän niin kuin viimeisen vastauksen Demarille. Se tuotti monitahoisia ja sekalaisia tunteita, mutta jotain tyyntä mielihyvääkin. Erityisen mukavaa oli lähiperheen myönteinen palaute, kun kirje turhankin laajassa mitassa lehdessä julkaistiin.

Otsikkonakin oli "Visahistorian huimaavin huijaus paljastuu". Nimittäin isän vastauksiin kuului ovela salajuoni, jota selvittelin kirjeessäni tähän tapaan (parin kpl:n ote):

[Visadebyytin jälkeen] Isä ujosteli tekstinlainailua sen verran, että pyysi seuraavalla viikolla saada esiintyä nimettömänä. Kun tästä vähän vinoiltiin, isä aikoi lähettää loukkaantuneen, yksityisen vastineen. Sitten syntyi ajatus vastailla salanimillä. Tämä ilmeisesti vain lisäsi visan viehätystä, kun piti vastailla vähän erilaisilla tyyleillä sukupuolen ja iän mukaan. Vastauksia piti laatia eri kirjoituskoneilla, käsin, tietokoneella ym, erilaisille papereille ja korteille. Niitä tietysti lähetettiin eri paikoista. Allekirjoitukset vaihtelivat – välillä oli äitini asialla.

Erityistä huvia tuotti salanimien keksiminen. Ne olivat kaikki anagrammeja. Arkistosta löytyy noin 30 nimen lista, joista visakäytössä on ollut ainakin tusina. Miltä kuulostaa seuraava lista? Ulla Aisanen, Sauli Ennala, Enni Lausala, Anneli Asula, Nalle Saunia, Elina Laanus, Leni Saunala, Aune Lasalin, Aale A. Linnus, Esa Lunnaila, Anulea Salin…

Muutaman kerran pääsin mukaan visan dekkaritoimiin, usein vain ajankohtaisen näytteen pohtimiseen, mutta joskus myös anagrammien virittelyyn, ja pari kertaa itsekin vastailin.

Hienoja kysymyksiä Demari kehitteli, ilahduin äsken huomatessani, että perinteinen visa edelleen jatkuu, kuten täältä voi todeta. Siihen voi olla hankala hypätä kärryille, jos konkarit ovat visailua jatkaneet kenties 15 vuotta, mutta yläosassa puretaan edellisen viikon visaan tulleita vastauksia ja alhaalla on uusi kysymys.

Oikeastaan pitäisi muistella isän dekkariaikeita lisää, mutta jääköön se tuonnemmaksi.

* * *

Ettei menisi kokonaan muisteluksi, valikoin tähän näytteen kotimaisesta teoksesta, jonka olen jo poikasena kaivanut kiherrettäväksi isän hyllystä. Uskoisin että tyyli on tunnistettavissa, vaikkei lonkalta itse näytettä tuntisi.

"Toinen kiusallinen asia on hygienia. Yleisesti ottaen on inkkarin kainalon hygienia heikohko. Kun laukotellaan hevosen selässä viikkokaudet pitkin savanneja, ei tulla kiinnittäneeksi huomiota intiimiin hygieniaan. Sitten sitä vaan yhtenä iltana tuoksahdetaan intiaanileirin keskusaukealle, sidotaan hevonen puomiin ja loikitaan telttaan elämänkaveria tapaamaan. Kun toisaalta tietää naisen roolin intiaanikylässä ja toisaalta on tietoinen, että intiaanin skalpeerausveitsi on löyhässä tupessaan, on jonkin Bettyn tai Maureenin hankala mennä kehottamaan poikaystävää kylpyyn. Frustraatio siitä tulisi."

Vastaukset ovat tervetulleita kommenttilooraan, lupaan täsmävastauksen kertoa viikon sisään, siis kirjoittajan, teoksen ja vaikka sivunumeronkin.

Lyyristä menoa eikä meininkiä

Joku urheiluselostaja aikoinaan innostui hehkutuksessaan: "Siinä on menoa eikä meininkiä!" En tiedä onko tuo jo vakiintunut ja niin sanotusti kielitston hyväksymä, mutta se nauratti, koska 'meininki' ja 'meinaaminen' olivat sekoittuneet keskenäns.

En ole kova musiikkisanoitusten harrastaja sinälläns, jostain perverssin putkiaivoisesta tai aspergeriaanisesta syystä nautin helpommin melodiat ja sanankäänteet erillisinä, vaikka kukkeimmillaan hyvät sanoituksetkin nasahtavat koppaan. Niiden toimivuutta yleensä määrittävät eri säännöt kuin runoutta tai proosaa, luulen. Ainakin päätellen siitä, mitä laulunsanoista minun päähäni jää, vaikka harvinaiset helmet voisivat runoinakin toimia ja joku taituri on saanut joskus kääntäen tehtyä runolle antoisan musiikillisen sovituksen.

Pari viikkoa on soinut päässä Robyn Hitchcockin kappale, joka nimeä myöten perustuu omituiseen vitsiin, minun tulkintani mukaan siis. Siitä oli YouTubella häiriintynyt sooloesitys:

Sometimes I Wish I Was A Pretty Girl

Toinen laulunsanoihin liittyvä outous tuli vastaan Musavisassa männäviikolla, kun ykköskyssässä piti muistella kymmentä ekaa sanaa Markku Aron iskelmästä Jestas sentään. Jokahinen joukkueessa muisti kyllä kertosäkeen, ainakin puolet alkuperäisenkin (Mud: Crazy), mutta yhtään sanaa ei tullut alusta mieleen, vaikka hiljalleen palasi muistiin tahti ja vähäinen sävelkulku, millä se käynnistyy.

Kyä on Vexi Salmella ollut lääkitys kohdallaan, kun hän on sanoituksen tehnyt. Jäi jäytämään päähän se aloitus "Mä silakoita kerran myin…", joka jatkuu vielä riimiin johtavalla lauseella, mutta herra Puputti ei tahdo saada sitä sopimaan annettuihin puitteisiin. Juutuubilla oli Bat & Ryydin version (jota en uskaltanut tutkia) lisäksi vain uudempi laitos:

Markku Aro: Jestas sentään

Pöydässä syntyi myös muisteloa, että Yö on kappaleen versioinut. Legendan mukaan bändi oli viettänyt pari vilkasta viikkoa studiolla, mutta narulle asti oli tarttunut vain tuo uusiointi, mistä tamperelainen levymoguli oli kuulemma hiukan hapan. En tiedä tarinan totuuspohjaa.

Toiset pelimannit taas ovat niin taitavia, että täydentävät lennosta rytmiin erinomaisesti sopivia sanoja, joiden sisältökään ei poikkea laadullisesti suuresti keskimääräisestä, ellei sitten absurdin nerouden suuntaan. Ajattelen nyt eritoten Remu Aaltosta, jonka tähtihetkiin kuuluu:

Hurriganes: Let's Go Rocking Tonight

Vanha vitsihän se on, tuo "Lissun lässyn luupi luu", mutta jaksoi taas hykerryttää kun kahlasin Ganes-tuotantoa lävitten.

* * *
Valioblogi Kemppinen esitteli kirpeitä lyriikka- ja proosanäytteitä, joista pitäisi tunnistaa niiden kirjoittajat. Pojan kanssa touhutessa en osannut keskittyä kunnolla, seli seli, mutta totesin etten juuri mitään taitaisi tunnistaa. Siitä tuli kuitenkin kimmoke, sillä ajattelin, että tänne voisi pistää vaikka kerran viikossa pätkän jostain suhteellisen tunnetusta kirjasta tunnistettavaksi.

En tiiä, jaksaisiko kukaan niitä arvuutella, mutta olisi hauska itse kahlata etsimässä hyviä pätkiä.

Top Kypä Sinkkubändit

Hoh, jostain syystä töitä vältellessä päähän iski teema, että mitkä niitä rock- ja pop-musiikin kovimpia hittikoneita olivatkaan. Asiaan vaikuttivat rockelämäkerrat, joita olen lueskellut. Kokoilin sitten listan, johon nostin suosikkini parhaista singlebändeistä.

Perusteina käytin paitsi loistohetkien määrää pikkulevyillä, myös tasalaatuisuutta kultakauden aikana ja keskittymistä erityisesti sinkkulistoilla mellastamiseen. Toiset loistavat pikemmin huimaavien albumiensa kautta, vaikka olisivat niiltä irroittaneet hienoja singlejäkin. Näistä heitin Beatlesin sivuun siksi, että Fab Four mullisti älpeiden tekemistä vielä enemmän. Toinen syy on Hello Goodbye.

Oikeastaan suuren osan 60-luvusta ja koko 50-luvun voi unohtaa siltä pohjalta, että bändit eivät saaneet edes valita, luovatko albumikokonaisuuksia vai kiteyttävätkö lahjansa kolmen minuutin jalokiviin. En malta soveltaa tätä rinsiippiä Beach Boysiin enkä Kinksiin, koska ne olivat uranuurtajia, joista monet myöhemmät ottivat mallia.

THE LISTA – TOP TEN SINGLEBÄNDIT

1. Creedence Clearwater Revival
Hankala tapaus, koska pidän viittä ekaa albumiakin vahvana sarjana, ja toisaalta monet singlet ovat kuluneet puhki, mutta onhan se hittien jatkumo silti hulvattoman hieno, heti Suzie Q:n koveroimisesta alkaen.

2. Smiths
Juhlavia albumeita myös, debyytistä lähtien, mutta enpä tunne bändiä, jolla koko singlenivaska olisi yhtä monitaiteellisen repäisevä ja yhtenäinen (kts. linkki yllä). Kannet ykköslaatua, b-puolilla runsaasti kiehtovia yllätyksiä, joita ei perusalbumeille huolittu, ja pääosan valtaavista hiteistä monet helmiä.

3. Abba
En tiedä olenko kuunaan kuunnellut heitiltä kokonaista normialbumia läpi, joten säkenöivän Singles-tuplan taannoisena nautiskelijana pidän Abbaa täydellisenä esimerkkinä hyvästä singlebändistä. Näköjään kymmenessä vuodessa tuli rontti 50 pikkulevyä, joista valtaosa on luovaa hittikamaa.

4. Beach Boys
Ei yksi Pet Sounds kesää tee, pidän komeimpana saavutuksena silti Brian Wilsonin hittiputkea vuosina 1961-67. Siksi kuuntelen 20 Golden Greatsia mieluummin kuin mitään "oikeista" albumeista.

5. Squeeze
Yhdeksi mittariksi totesin, että tietyillä orkestereilla singlekokoelma tavoittaa jotain sellaista, mihin huolellakaan kootut älpeensä eivät veny. Squeezen Singles – 45's and under on yksi kaikkien aikojen parhaista kokoelmista, ainakin minun makuuni.

6. Kinks
Hjuu, olen jauhanut Kinksistä liikaa, mutta singlet vuosilta 1964-69 ovat mahtimiesten työtä, jos pari ekaa jättää kuriositeeteiksi. Runsas ja rikas valikoima, paljon mahdottoman hienoja b-puoliakin. Sijoitusta voi pudottaa se, että pärjäsi kohtuudella myös albumipumppuna.

7. Jam
Yritän jyrätä Paul Weller -elämäkertaa My Ever Changing Moods vihdoin läpi, siinä totesin Jamin singleputken sisältävän enemmän klimaattisia hetkiä kuin muistinkaan. Vaikkapa vain In The City, The Modern World, Down In The Tube Station At Midnight, Eton Rifles, Going Underground, That's Entertainment ja Town Called Malice. Sekä b-puolista Tales From The Riverbank.

8. Leevi & Leavings
Taisi valikoitua ainoana kotimaisena listalle? Muutama albumi on löytänyt kantavaa henkeä, kuten Häntä koipien välissä, mutta eniten riemuja tuottavat suoraan nappina otsaan nasahtaneet yksittäiskappaleet, joita on niin mittava sarja, etten kykene luettelemaan.

9. Moody Blues
Joku voi pitää mellotronin maestroja albumikokonaisuuksien taitajina, mutta itse en jaksa innostua niistä niinkään, vaan tyydyn kaivelemaan parhaita hittejä silloin kun hinku iskee. Jos pitäisi pari mainita, niin Go Now oli hieno alku coveriksi, sitten voi loikkia vaikka Boulevard de la Madeleinen, Dear Diaryn ja Questionin kautta, kunnes kohdalle osuu järeä rokkiveto, ehdoton The Story In Your Eyes.

10. Buzzcocks
Vähän samat sanat kuin Squeezen kohdalla, Singles Going Steady on juhlakooste. Parhaassa vireessään Putskoksit leipoivat joka toinen kuukausi uuden ässäsinkun, mutta lyhyenlännäksi jäänyt kukoistuskausi väistämättä heikentää jalansijaa.

Pulputelleita: Mielessä kävi sellaisiakin orkestereita kuin Lovin' Spoonful, Beatles, Who, Hollies, Rollarit, Slade, Shocking Blue, Madness, Police, Juice Leskinen, Nits, Eppu Normaali ja Monochrome Set, mikä milläkin plussa- ja miinuspuolilla varustettuna. Eikö tuoreempia kunnon singlebändejä ole kuin Smiths vai eikö vain osu mieleen?

Noh, onhan single kaupallisena vetonaulana vähän kuin menneen kesän kuolleita lehviä. Vaan jos tulee parempia tarjokkaita mieleen, olisi mielenkiintoista kuulla niistä.

Sutta ja sekundaa

Päivällä katselin telsuohjelmaa ja ilahduin, että paria iltaohjelmaa voisi silmäistä, kumpikin susiosastolle kallellaan. Eka alkoi ysiltä, jakso FST:n Nero Wolfe -sarjasta.

Onpa harvinaisen surkea, silkkaa sekundaa. En tiedä, onko käsikirjoituksella yhteyttä Rex Stoutin kirjoihin parin päähahmon lisäksi, mutta ainakin se on täytetty melskaavilla tomppeleilla, joita esittämään hommatut näyttelijät on ilmeisesti ohjattu hakemaan syrjäkylän kesäteatterin rekisteriä. Ei tuossa koheloinnissa pysty Timothy Hutton (Archie Goodwin) mitään pelastamaan, eikä hän minun makuuni oikein Archielta tunnu paremmissakaan jaksoissa.

Nooo, vika on osin oma. Tajusin viidessä minuutissa, ettei maistu yhtään, mutten vielä vartinkaan päästä älynnyt laittaa vehjettä sulki. Tuossa se on auki vieläkin.

Asettaa paineita tuolle toiselle sudelle, johon luotan paljon enemmän. Nimittäin Teemalta tulee Chester Burnettin elämää kartoittava elokuva vuodelta 2003:

23.05–00.35 Bluessusi Howlin' Wolf (The Howlin' Wolf Story, ohjaaja Don McGlynn)

Ehdoton hahmo (kuva lainassa tuolta wikistä), kehuvat elokuvankin olevan jämerä kooste. Haastateltavina muun muassa Hubert Sumlin, Sam Phillips, Sam Lay ja ketähän vielä. Jossain pätkässä ovat vanhat Rollarit mukana, Brian Jonesia myöten, ja jossain kehuivat Mick Jaggerin puhuvan enemmänkin bluesin suurmiehestä.

Uusinta näkyy tulevan jo huomenna 15.25, edellens Teemalta. Ties vaikka katsoisin kahdesti.