Hyvää välipäivää

Aloitin näköjään aattohulinat hyvissä ajoin. Illalla, siis sunnuntain puolella, piipahdin visailemassa, kun satuin olemaan liikkeellä. Meitä kerääntyi mainio neljän tai jopa viiden miehen sakki, jolla suoriuduimme aika vaivattomasti toiseksi. Oli varaa jopa olla muistamatta, kenen kirjailijan sepustuksiin perustuu Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats, vaikka olimme tanakassa uskossa, että tekijä on tuttu ja pitäisi muistaa*. Vieläpä saimme arvata murhakierroksella (jossa vääristä vastauksista tulee sakkoja) väärin, kuka suomalainen alitti ensimmäisenä 800 metrillä 2 minuutin rajan**.

Edelle rynnisti yksi porukka, jossa taisi olla yksi Kansallistietäjän tittelistä Ylen ohjelmistossa taisteleva herra. Näin eilen 16:n loppukilpailuun päässeen esittelyt ja mietin, että saatoin oppia siinä tutusta naamasta enemmän kuin kymmenissä visoissa, joissa olemme olleet yhtä aikaa. Heiltä meni vain yksi vastaus ohi, killerikierroksen kysymys, mikä bändi säesti M. A. Nummista levyllä Ei mitään uutta auringon alla***.

Jep, saimme kolme puolen litran pokaalia, mutta visatoverit karkasivat heti paikalta, paitsi Norsukuiskaaja, joka oli autolla ja pitää muutenkin perinteistä useamman kuukauden hörppytaukoa. Täten vastuu kannun kohottelusta jäi luisuille harteilleni, mutta otin haasteen vastaan. Siitä seurasi, että Siodmakin Tappajat (The Killers, USA, 1946) jäi taas näkemättä ja uni maistui heti Fitzin jälkeen. Onneksi heräsin kolmelta, jolloin piti räkätaudin taltuttamiseksi keitellä kahvit ja sivaltaa oheen ensin tujaus jallua ja sitten pisara haaleaa sherryä. Kohta voi taas palata unille.

Vietimme tuossa välissä pojan kanssa pari hauskaa päivää siirrettyä joulua. Hän oli saanut joulupukilta Nintendo DS:n, joka oli selvästi rakas vehje Pokemon-peleineen, mutta kyllä hupia irtosi myös Simpsons-boksista, Tatun ja Patun Suomi-lattiapalapelistä, Sempe–Goscinnyn Nikke ja nenä -kirjasta ja sen sellaisista yllätyksistä.

Eilen kokeilin ensi kertaa itsekin, millaista se Poke-pelailu on, jolloin löytyi taas alin yhteinen nimittäjä helpoille nauruille, kun tälläsin pokemonien lempinimiksi sellaisia hihittelysanoja kuin Rupsu, Nakki, Nippi ja epähuomiossa jopa Peppu****. Ne näyttivät kivoilta englanninkielisen tekstin seassa, varsinkin pojan tai isänsä mielestä.

Jouluruokaa en ollut varannut, eikä läheinen supermarket ollut varautunut vielä torstai-iltana mitään järkevää myymään, sillä esimerkiksi pakattujen lihojen tiskissä en nähnyt muuta kuin karjalanpaistiaineksia – ei edes jauhelihaa ollut missään muodossa. Lykkäsin hankinnat ja kyselin pojan toiveita, joiden pohjalta laittelin lasagnea. Olin vain niin voimallisessa räkätaudissa, etten maistanut mitään, joten bechamel-kastikkeen virittely oli tuurinkauppaa. Bolognesen nyt saa vanhasta muistista aika lailla kohdalleen.

Luulin tuloksen olevan hyvä, mutta poika vain näykki vähän annoksen kulmaa. Hän sanoi sen olevan erilaista kuin koulussa, mutta hyvää, eikä jaksanut juuri natustaa. Ehkä mielenkiinto kunnon ruokaan oli pohjalukemissa tai ehkä en löytänyt oikeaa otetta. Vastustusta esiintyi muinakin aikoina, mutta hernerokka ja musta makkara upposivat vetreämmin. Eivät ole jouluruuatkaan niin kuin ennen.

Jaahas, teen vielä uskaliaan kokeilun yömyssyksi: sekoitan sherryä ja jallua keskenään. Veikeä maku tukkoiselle nenälle ja kurkulle. Sitten pitää vetää taas oikoseksi, että jaksaa herätä Norsutanssijan lähtiessä mahdollisesti lounasseuraksi. Illalla olisi jonkinlaiset tupaantuliaiset, vieraan ominaisuudessa vain, ehkäpä siinä saa uuden vuoden vastaanotettua samalla. Olisikohan viunakauppa auki kuuteen asti, että saisi eväät ja tuliaiset (siis viemiset) hankittua kätevästi?

* Norsukuiskaaja pohjusti, että kai se samaa suuruusluokkaa oli kuin Tennessee Williams. Kannustin siihen suuntaan, ettei se ollut myöskään Eugene O'Neill. Tietenkin T. S. Eliot, mutta hänet yhdistän vain runoteokseen Autio maa ja runoon Ontot miehet. Kissarunojaan en ole edes nähnyt, saati lukenut.
** Ryhmämme viisaammat laskivat, että ainakin Paavo Nurmi on sen alle juossut. Olympiavoittajistamme Norsukuiskaaja muisti Harri Larvan, joka tosin voitti 1500 m 1928 Amsterdamissa, mutta tuntui liian oudolta nimeltä kysyttäväksi. Vastasimme riskillä Nurmi, mutta oikea vastaus oli Tahko Pihkala, näköjään juoksi 1.58,1 Tukholmassa 1911.
*** Sehän oli Hurriganes. Paremmin jäi kyllä mieleen Joka kymmenes vuosi, joka taisi olla sitten b-puoli. Jostain 80-luvun alusta se single kai oli. Muistan Heikki Hellmanin levystä intoilleen aikoinaan. Hesarin kulttuuritoimitukseen siirtynyt herra vaikutti muinoin Treellä, oli jopati Tapio "DJ Madman" Korjuksen tilalla soittamassa levyjä YO-talolla, luonnollisesti taiteilijanimellä "DJ Hellman".
**** Hyi hyi. Ylitin mielestäni siinä rajan, sillä vaikka poika saa puolestani hihitellä peppua kuinka paljon haluaa, en halua suoraan kannustaa uskomaan, että tavanomaisissa ruumiinosissa tai niiden nimissä olisi isompaa ihmettelemistä.
EDIT: Sattui sellainen freudilainen slipsus, että kutsuin Norsutanssijaa vahingossa Norsukuiskaajaksi, koska hänen vieno äänensä usein kantaa vastauksia pohtiessa laajemmalle kuin kysyjän kajauttelu. Olen kehittänyt siitä pakkoreaktion, että sihauttelen hänelle "shh, shh" missä olosuhteissa vain, oli visa tai ei.

Tienristeys

Taapersin eilen musavisaan kantapaariin, minne olikin kertynyt jo rutkasti tuttuja naamoja. Ratkoivat hupaisaa aukeaman laajuista kuva-arvoitusten ryvästä, johon oli piilotettu kymmenien suomalaisten tv-ohjelmien nimiä vuosien varrelta, Aamulehden liitteestä se oli löytynyt.

Toverini Arto puolestaan vinkkasi sivuun katsomaan kuvaa hänen kamerastaan. Se oli niin riehakas, että vaatii pari asiaa pohjustukseksi.

Ensinnäkin vanhan bluesjäärän Robert Johnsonin (1911-38) legendassa kuuluisin osa hienojen kappaleiden ohella on se, että hänen väitetään kadonneen tuttavapiiristään ja palanneen vajaan vuoden päästä taitavana kitaristina, jonka valikoimaan kuului parikymmentä bluesin helmeä. Kuulemma Johnson kohtasi tienristeyksessä paholaisen, jolle myi sielunsa ja sai vastalahjaksi soittotaitonsa. Näitä yhteyksiä on haettu hänen kappaleistaankin, kuten Hellhound On My Trail tai Cross Road Blues, vaikka tuoreempi tutkimus on päätynyt arkisempiin tulkintoihin.

(Legendaan tarttui myös Walter Hillin elokuva Crossroads, jossa Ralph Macchio vaihtoi karaten bluesiin. Siinä oli aika säväkkä hyvän ja pahan kaksintaistelu tienristeyksessä, kitaroiden kaksintaistelussa paholaisena oli Steve Vai ja luulin Macchion vastaiskujen olevan Ry Cooderin työtä, mutta IMDB kertoo Vain soittaneen molemmat osuudet.)

Kuuluisana vertauskuvallisena tienristeyksenä on nähty sekin, josta serkukset Jimmy Lee Swaggart ja Jerry Lee Lewis lähtivät eri suuntiin. Swaggart ryhtyi kirkonmieheksi ja tv-saarnaajaksi, kun taas rokänrollin paholaismaiset rytmit ottivat vallan Lewisista, josta tuli The Killer, kaikkien aikojen hurjin rockpianisti. Nick Tosches kertoi erinomaisessa Lewis-elämäkerrassaan Hellfire (1982; Helvetin tuli, Love-kirjat 1985) taistelusta demoneja vastaan. Jim McBriden elokuva Great Balls Of Fire (1989) käsitteli Killerin ohella Swaggartin rinnakkaista polkua, jonka pyhyyttä sotkivat sitten seksiskandaalit 80-luvun lopulla.

Vaan kukapa olisi uskonut, että tämä vertauskuvallinen tienhaara on lihallistunut Tampereen Raholaan! Arto oli tutkivana historioitsijana, valppaana tarkkailijana ja hanakkana kuvaajana löytänyt todistuskappaleen pisteestä, josta Swaggart lähti vasempaan ja Jerry Lee oikeaan.


Taustamusiikiksi tälle merkittävälle löydölle sopisi hienosti:
Jerry Lee Lewis and His Pumpin' Piano: Great Balls Of Fire (1958?)

Näköjään juttua olisi helppo laajentaa monin tavoin, esimerkiksi sillä, että kuuluisia serkuksia oli kolme, Killerin ja Swaggartin lisäksi Mickey Gilley. Kolmen sisaren lapset olivat syntyneet vuoden sisään 1935-36, ja he oppivat soittamaan pianoa yhdessä jo kloppina.
Lewis ja Swaggart syntyivät Ferridayssa, Louisianassa, Gilley taas Mississippijoen toisella puolen Natchezissa, Mississipissä.

Jos kuvassa johto panee epäilemään, mitä kyltissä lukee, tässä on vielä kartalta ote samasta kohdasta.

Riippuliitoa senkillä

Piti eilen piipahtaa aamupuhteiksi kaupassa, mutta eihän se huvittanutkaan ennen kuin oli myöhäistä. Niinpä pyhien ruokavalio uhkaa olla aika arkinen, jos ei suklaata ja juomia lasketa. Eilen tein pääateriaksi lihapullaleipiä: ruispaloille voita, ketsuppia ja sinappia; eineslihapullat puolikkaiksi ja mustapippuria päälle; goudaa ja parmesaania; sitten uuniin noin 12 minuutiksi. Hyviä olivat, tölkki kaljaa ruokajuomaksi.

Tänään voisi panostaa hernerokkaan, pikanuudeleihin, omelettiin tai kenties johonkin ovelampaan pastaviritelmään. Ehkä tässä on taustalla äidin oivallus. Hän sai niin tarpeekseen vuosikymmenten mittaan suuren perheen jouluruokinnasta, että päästessään viimein viettämään omaan tahtiinsa joulua hän halusi keitellä itselleen kesäkeittoa.

Katselin eilen urakalla taas Simpsoneita, nyt oli vuorossa 8. kausi. Se taitaa kokonaisuutena olla jo keskinkertaisempaa kamaa kuin sarjan huippuvaiheet, jotka voisivat sijoittua kolmannen ja viidennen kauden välimaastoon. Tuostakin paketista löytyi silti helmiä, kuten Homerin psykedeeliset visiot guatemalalaisen hulluuspippurin nauttimisen jälkeen.

Lainasin boksin veljeltä, tästä on tulossa jo perinne. Toissajoulu taisi mennä häneltä lainattujen Frasier-boksien seurassa, vuosi sitten hommasin itse Seinfeldiä. Veli yllätti myös tyrkkäämällä lahjaksi pari musiikki-dvd:tä. Jon Lord with the Hoochie Coochie Men: Live at the Basement (2003) on vielä tutkimatta, mutta toinen tuplavideolevy iski lujaa eilen illalla: Stevie Ray Vaughan and Double Trouble: Live at Montreux 1982 & 1985.

SRV sytytti aikoinaan hetimiten, kun hänen levyjään tuli saataville, varmaankin vuonna 1983. Tuon dvd:n ykköslevyllä on vielä varhaisempi keikka heinäkuulta -82, missä Jackson Browne ja David Bowie innostuivat sällistä, joka ei ollut juuri Teksasin ulkopuolella käynyt. Brownen bändi järjesti kuulemma siellä yhteisjamit, jotka jatkuivat aamuun asti. Browne tarjosi studionsa käyttöön ilmaiseksi, mikä johti marraskuun sessioihin, joissa syntyi SRV:n eka albumi Texas Flood. Bowie puolestaan kutsui Stevie Rayn soittamaan omalle levylleen, mikä tuotti legendaariset soolot esimerkiksi hitteihin Let's Dance ja China Girl.

Klassikkokeikka siis, jolla bändi kuulostaa hyvin valmiilta ja päästelee täysillä. Sitä oudompaa on kuulla yleisön jakautuminen kahtia, vieläpä niin, että lopussa taputus on aika puolivillaista ja buuaus kuuluu selvästi. Ehkä tuossa on se hyvä puoli, että soundit ovat puhtoiset ja soittimet erottuvat, kun yleisö ei möykkää liikaa. Ilmavaa triokamaa vuonna 1982, mutta kun äijät palaavat sankareina 1985, soundit ovat jo tanakammat ja tylsemmät. (Yllä takakansi, josta saa klikkaamalla ehkä selvitettyä kappaleet.)

Erityisesti kiinnitti huomiota, että rumpali Chris Layton on kolme vuotta myöhemmin oikaissut komppia paalujuntan suuntaan. Eikä kosketinsoittaja Reese Wynans pääasiaan ihmeitä lisää, mutta SRV itse on toki hurjassa vedossa myös 1985. Vieraaksi lavalle kutsuttu Johnny Copeland sen sijaan täydentää kitarasoolollaan hienosti ainakin muhevaa kappaletta Cold Shot.

SRV ja Jimi Hendrix ovat ne sällit, joilla aina jaksaa ihastella rytmin käsittelyä, vaikka soolot karkaisivat minne. Väliin tuplatempoa kuin ohimennen. Siinä on minun korvaani suuri juttu, johon sellaiset valkoiset vonguttajat kuin esimerkiksi Eric Clapton, Gary Moore tai Carlos Santana ovat hukanneet otteen yrittäessään olla muka bluesia.

Ykköslevy Texas Flood palauttaa mieleen monenlaisia tarinoita. Köyhänä opiskelijana ostin sen vähän jälkijunassa, edullisena Kanadan-laitoksena, jossa oli outoa häikkää. Ykköskappale oli suursuosikkini, Love Struck Baby, mutta siinäkin kuulosti jossain kohdassa kuin heinäsirkka (eläin, ei onneksi se laulaja) olisi päässyt mikin ääreen. Opiskelutoveri Kalle kutsui sitä "harvinaiseksi sirityspainokseksi".

Aamulehdessä vaikuttava Matti Apunen meni levynkannen kanssa hattukauppaan ja kysyi samanlaista lierihattua kuin SRV:llä. Metallikoristeet kuvun ympärillä olivat muistaakseni erilaiset, mutta vaikutelma silti eläväinen.

Onkohan siitä tusinan vuotta, kun biljardikahvilassa törmäsin mieheen nimeltä Kevin Rowland, joka ei ollut se Dexy's Midnight Runnersin laulaja, vaan armoton SRV-fani. Hänen kanssaan tehtiin muinoin toivioretkiä sellaisiin paareihin, joiden jukebokseista pääsi kuuntelemaan Stevie Rayta, George Thorogoodia ja sen sellaista. Tai niin, vaati kai se tuntikausien karasessiot ennen kuin opimme tuntemaan tällaisia pimeitä puolia toisistamme.

EEEEDITH! Angelan yllyttämänä horjahdin katsomaan juutuubista, löytyykö hyvää näytettä. Kyllä vain, totta vieköön, parasta laatua:

SRV & Double Trouble: Love Struck Baby (Live at Montreux 1982)

Rummuissa siis Chris Layton, kulkee kuin eläin, ja bassossa Tommy Shannon, samat miehet kuin ykkösälpeellä ja pitkään sen jälkeenkin. Eka tuntemani SRV-taltio on live Austinista 1980, julkaistu nimellä In The Beginning, jossa oli eri basisti, näköjään Jackie Newhouse.

Tuo nimenomainen kappale on ollut esimerkkini siitä, miten rumpali voi rennon tarkalla rytmillä olla ikään kuin takana, melkein myöhässä, ja saada svengiä, lentoa ja meininkiä. New Orleansin sällit ovat siinä maailmankuuluja, mutta tuossa on minusta samaa ideaa, jota eurooppalaiset junttaajat harvoin löytävät.

Tuonkin esityksen päätteeksi kuuluu sitä väljähtänyttä taputusta ja sekaan buuausta. Ei sentään niin kuin StSandersin nerokkaan jatsahtavalla huumoripätkällä, jossa taputus on aika yksinäistä.

Anssi Kela shreds

Nuo shred-videot jäivät riivaamaan päätä, kun NYT-liitteen kautta innostunut samainen opiskelutoveri Kalle lähetti linkkiä toissaviikolla. Ehkä pahin oli Paco de Lucia, mutta kaikki StSandersin julkaisut juutuubissa olivat kiinnostavia ja omalla tavallaan murhaavia. Löytyvät helposti koko läjä sitä lähettäjän nimeä StSandersia klikkaamalla.

IIIIDITH loppuu tähän.

* * *

Kaikenlaisia jaarituksia. Veli oli tällännyt joulutervehdyksensä yhteyteen sarjakuvastripin, olisikohan tuo Fingerporin tekijän Pertti Jarlan kädenjälkiä.

Toivottavasti en tulkitse liikaa, kun ajattelen sen sisältävän veikeän viittauksen myös uusiin tuuliin kotimaisessa tupakkapolitiikassamme. Fingerpori on muuten pitkästä aikaa sarjakuva, josta tuntuu intoilevan moni tuttu ihminen. Minuun se huumori iskee lujaa, jo aiemmissa Karl-Barks-Stadtin tarinoissa oli erinomaisia oivalluksia ja sanaleikkejä.

Rekuperaation alkeet

Huh, perkele. Vähän railakkaampi työrupeama takana, enää pientä siivousta jäljellä ja uuden madon pujottamista koukkuun, jotta tammikuussa saisi taas puuhaa. Yksi lehti meni painoon eilen, toinen menee kai huomenna.


Tämmöinen ruotsalaisotsikko huvitti joinkin, varsinkin kun ajattelin "suoraa" käännöstä "Sensaatiomainen supernolla". Eikö tuo sopisi sarjakuvalehden nimeksi, vähän kuin vastaisku kaiken maailman "Hämmästyttäville Hämähäkkimiehille"?

Törmäsin meemiin, jossa pitää kertoa tuoreen kassakuitin sisältö, viimeksi kai Kulinaarimuruissa. Eilisistä ostoksista:

Katso mahdollisimman tuoretta kuittiasi ja kerro, mitä olet ostanut
Sandels olut 0,5l tlk 6-p
Karhu 0,33l tlk x2
Valio ykkösmaito 1l
Valio täysmaito 1l
Perinteine jogurt150g banaani
Perinteinen jog 150g päär-van
Oivariini 400g normsuol
Pirkka ruokakerma 2dl 10%
Tomaatti ulkomainen
Vaasan ruisreikäleipä 400g

Kerro tämän jälkeen kuitin päiväys ja kellonaika
15:16 18-12-2007

Kerro tuote jonka olisit halunnut ostaa
Ei syntynyt ihmeempiä mielitekoja. Juusto- ja kahvihyllyjen kohdilla lievää hinkua, mutta kumpaakin oli ihan tarpeeksi kaapeissa.

Bonuksena voin kertoa, että plussa-edut olivat 3,04 eli noin 15 prosenttia koko summasta, kerta Sandaalit olivat plussatarjouksessa ja voinkorvike kans.
Eipä tuossa paljon selitettävää ole, paitsi että karhut piti saada kylmänä ruokajuomaksi, kun uunissa pöhisi erittäin lupaava riisisörsseli päälläns neljä kanantissiä. Sandaalit taas ovat vierasvaraa, koska Biljardikuiskaaja kiikutti pari viikkoa sitten vastaavan päkin tänne välietapiksi, että voi töistä palatessa naukata tölkillisen. Ehdin kietaista ne jossain välissä kitusiin, tuolle voi käydä samoin. Jugurtit ovat poikaa odottamassa, saatan kyllä itsekin purkin joskus tempaista. Tarpeeksi pääaineksia oli kaapissa loppuviikoksi, tuo oli vain täydentävää toimintaa.

Mielenkiintoisempi tapaus oli se kanantissihässäkkä, minkä tuuppasin eilen uuniin, kun paineet alkoivat helpottaa. Neljä rintapalaa au naturell oli kaapissa, paistoin niihin nopsasti pannussa vähän pintaa. Lasipataan säveltelin tällaisia emmeitä mitä kaapista löytyi:
3 dl riisiä
5 valkosipulinkynttä puolikkaina
iso sipuli isohkoina paloina
1/2 paprikaa isohkoina paloina
2 luumua neljässä osassa
8 kirsikkatomaattia puolikkaina
50 g aurajuustoa
5 dl kanalientä
timjamia, basilikaa, sitruunapippuria
2 tl sambal oelekia

Sitten lihakset päälle, kanakimpaleille valelin soijakastiketta, reilusti limettimenmehua ja ripottelin pippuria. Ja uuniin, 200°.
Puolen tunnin päästä tarkistin. Lisäsin vettä, koska astia on vähän pieni ja riisit huusivat sitä. Veistelin tissien päälle pecorinoa kuorruttamaan. Vähensin onkaa 175 asteeseen, noin tunnin kohdalla panin uunin pois päältä.

Ainekset olivat niin lupaavat, että odottelin vesi kielellä, tai siis kauppareisun jälkeen karhu kielellä. Vaan eivätpä luoneet onnellista symbioosia nuo tarpeet. Kana oli mehevää, mutta ei imenyt erityisesti makuja altaan. Pekoriino oli kyllä kohillaan pinnassa, paljon maistuvampaa paahdettuna kuin kylmiltään. (Liiteristä kohdalle osunut Pecorino Sardo Maturo. Liian terveellistä, rasvaa vain 21% ja suolaa 1,4%.)
Riisisörsseli oli ihan kivaa syötävää sattumineen, mutta odotin paljon enemmän. Suolaa en käyttänyt sellaisenaan lainkaan, mutta ei vika ollut siinäkään, kanaliemi, aura, sitruunapippuri ja soija takasivat kyllä sen.

Onko joku sokea piste, mitä tuosta nimenomaisesti puuttuisi?

Ehkä on uskottava, että resepteissä on oma tolkkunsa sikäli, että itse kokeilemalla ei aika riitä jalostaa joka ruokalajia herkulliselle asteelle. Vaan täytyypä ensin tänään tarkistaa, jos se olisi yön aikana löytänyt todellisen karvansa, ennen kuin antaa lopullisen tuomion.

Vilkko sai mickgreenin

Ei jaksa Mikko Niskasen Sissit nyt napata, kun illalla on tiedossa räyhäkkäämpää sotakuvaa, nimittäin Taistelutovereita ja Kotkat kuuntelevat dvd-kerhossa. Niinpä aloin laitella ex tempore pikkujoululounasta: pannussa kuumenevat lanttulaatikko (taisi olla teidän äitien tekemää) ja kanaa Cordon Bleu (pirkkapakaste).

Tässä ehtii silti taivastella vanhaa kitarasankaria nimeltä Wilko Johnson. Äijän piti esiintyä viime viikolla Tullilla, mutta hän oli estynyt eikä lisäksi saapunut paikalle. Pari vuotta sitten näin hänet bändeineen YO-talolla, murskaavan hyvää kamaa. Melko luotettavalta taholta kuulin, että äijä oli jättänyt ylimääräiset lääkitykset poies, ei takahuoneessakaan suostunut nauttimaan kuin oliko se teetä, vissyä vai jaffaa. Jos linja on pitänyt, peruutus ei siis ehkä ole nk. karitapiot.
YO:lla tuijotin parin pitkän linjan rokherran seurassa naulittuna, kun Wilko veteli kaikki vanhat kataluutensa kitarasta ja basson varrella seikkaili vanha Blockheads-kurko Norman Watt-Roy. Olimme muistaakseni myytyjä itse kukin.

Viime perjantaina kaveri tuli pikkujoulujen jälkilöylyissä piipahtamaan ja riemuitsi siitä, että Wilko oli peruuttanut keikkansa, koska hällä ei olisi ollut paalua mennä katsomaan. Sen sijaan tämä vanha Feelgood-fani kaiveli juutuubilta esiin näytteitä, jotka virkistivät suuresti armanjakin nautiskeluamme hänen hopeanhohtoisesta taskumatistaan.

Ekassa näytteessä tuo tuore kokoonpano höyläsi alkupään Dr Feelgood -bravuuria, joka julkaistiin singlenä 1974 ja avasi myös debyyttiälpeen Down By The Jetty. Kannattaa Wilkon lisäksi kuulostella, mitä kaikkea Watt-Roy ehtii keksiä trioa kuljettavaa rytmiä hukkaamatta. Asiaa epäilemättä auttaa, että Wilko pitää aina huolen myös rytmistä, vaikka ravauttaisi soolonkin. Lava on isompi, muuten vanhojen jäärien meininki on lähellä YO-talon elämystä. Kuten toverini terhensi, eihän se Wilko mikään laulaja kyllä ole, eikä toisaalta hikikään haise pikkuruudulla.

Wilko Johnson Band: She Does It Right (live 2005)

Tästä tuli sujuva siirtymä toiseen Wilkon säveltämään alkuvaiheen singleen, jonka Dr Feelgood esittää ihan helevetin vakuuttavasti tv-ohjelmassa Old Grey Whistle Test. Kiinnitti huomiota, että britit ovat osanneet hoitaa soundit kuntoon tv-studiossa, sillä turhan usein pienessä tilassa paletti hajoaa, mikä tekee monesta tv-livestä aika turhan taltion. Ehkä sekin oli Unplugged-suosion perusteita, että kamarirockin sai soimaan paremmin.

Dr Feelgood: Roxette (tv-live 1975)

Tuosta toveri loikkasi ovelasti Policen ekaan (?) singleen Roxanne, koska olemme yrittäneet näitä paarinpöydässä yhdistää, malliin toisesta sanat ja toisesta sävel. En jaksa kaivaa sitä nyt esiin, mutta löytyi mainio 80-luvun pätkä, jossa Vilkko esittelee erikoista ja tehokasta soittotyyliään.

Wilko guitar method (1:50)

Tämä johtaa vääjäämättä Mick Greeniin, jonka Vilkko mainitsi oppi-isänään tyyliin soittaa rytmiä samalla kun livauttelee koukkujaan tai vetää soolon. En ole kummoinen livelevyjen fani, mutta Mick Green oli varmaan rankimmassa vedossaan The Piratesin livellä Out Of Their Skulls (1977). Siitä on julkaistu kunnon cd-painoskin, jossa on 39 bonuskappaletta – eli käytännössä kaikki muukin Piratesin 70-luvun tuotanto. Näköjään äijiltä on julkaistu hiljattain myös BBC Sessions 1976-78, joka voisi olla retevää kamaa. Tällainen pätkä löytyi juutuubilta, live ilmeisesti 70-luvun lopulta Dingwallsista.

Pirates: Lonesome Train

Kappale on poimittu Johnny Burnette & Rock'n'Roll Trion mahtavalta älpeeltä, mistä irtosi muutakin coveroitavaa. Mick Greenin ja Piratesin taustat johtavat 50/60-luvun aliarvostettuun brittiläiseen rockcomboon Johnny Kidd & The Piratesiin. Vaikka Shakin' All Over oli heitin ylivoimaisesti tunnetuin stykensä, mistään yhden hitin ihmeestä ei ollut kyse. Loistavia vetoja ovat esimerkiksi Please Don't Touch, Restless, Linda Lu, So What, I Can Tell ja… Dr Feelgood.

Niitä ovat monenlaiset Who't, Dr Feelgoodit, Motörheadit ja Seatsniffersit veivanneet.

Turmeltuja levynkansia

Olen kärsinyt syksyn mittaan motivaatioanemiasta, mikä Kervån apokalyptisistä blogimietteistä päätellen on osunut laajempaan laaksovaiheeseen Plokistanin ennen niin vehreillä kukkuloilla, vaikken usko kuuluvani joukkoliikkeeseen. Onpahan vain ollut köyheröisesti kirjoitettavaa, ja halut nakutella töiden ohella ovat olleet niin alamittaiset, että olen heittänyt ne takaisin jorpakkoon kasvamaan.

Viime viikolla sattui silmään, että Kasa oli löytänyt mielenkiintoisen kuvan, jonka Hasselblad-kamera vaati kierrokselle nettikuvastoon. Muistin oikein, että Elvis Costellon tokan albumin This Year's Model kannessa hänen aseenaan oli myös maineikas Hasseli. Eikä ihme, että muistin oikein, sillä en juuri muita klassikkokameramerkkejä tunnekaan. Rolleiflex tuli toisena mieleen, mutta sillä puljulla kuuluisin maalaiselle tunnistettava malli (kuvassa) oli amatööritermein "kaksipiippuinen".

Tuo Costellon kansi johdatti edelleen ihmettelemään, miten hienoja vaihtoehtoisia ideoita on viitsitty tärvellä levynkansitaiteessa, koska joku sovinnainen markkinamies on varmaan ajatellut, että tämähän on viallinen virhepainama.

Nimittäin Barney Bubblesin suunnittelemassa alkuperäisessä kannessa kohdistus on vedetty komeasti pieleen, jolloin artistin ja levyn nimestä ensimmäiset kirjaimet osuvat takakannen puolelle. Vastaavasti oikeaan reunaan tulee väripalkki, joka on normaalisti tarkoitettu vain painon värimäärittelyä varten, ei julkisesti esille.

Amerikkalaiset korjasivat tällaiset "virheet" ja valitsivat lisäksi minusta heikomman kuvan kanteen julkaistessaan levyn. Samalla he tärvelivät sisältöäkin, sillä loistava (I Don't Want To Go To) Chelsea ja päätöskappale Night Rally jätettiin pois levyltä, tilalle nostettiin tylsempi singlepiisi Radio Radio. Tältä näytti heidän kantensa:

Cd-painoksissa kohdistusvirhettä ei taida myöskään olla. Itse ostin levyn muistaakseni 1978 kesällä tuoreeltaan, ilmeisesti brittipainoksen, sillä muistan ihmetelleeni ja ihastelleeni Lvis Costellon väkevää virettä sekä hupsua väriraitaa kannen reunassa. Muistelen nähneeni myös painoksen, jossa taustan ruskea oli muuttunut oliivinvihreän suuntaan.

Barney Bubbles keksi lukuisia ylläriratkaisuja kansiin. Täten hänestä kertoilee museokeskus Vapriikin Covers-näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja Covers – levynkannet (Tapani Pennanen, 2006).
Sinänsä hupaisaa, että näyttelyssä ja kirjassa toinen Costello-kansi esiintyi siistittynä myöhempänä versiona. Get Happy!! nimittäin oli erikoisprojekti, kun Costello pakkasi vinyylilevylle 20 stykeä eli noin 50 minuuttia kamaa, jossa oli vahvoja viitteitä 60-luvun r&b-tuotantoon. (Määrä oli inhimillisesti katsoen liikaa soundipoliittisesti, sillä muistan sen kuulostaneen aika tumpulta, vaikka transistoriradiosoundia olisikin haettu. Pitäisi testata cd-laitokselta, josko levyyn olisi tullut lisää elämää ja laajemmat soundit.)
Bubbles teki henkeen sopivan retrokannen, jossa oli edessä ja takana levynkeskiön kohdalla "kulumat", vaaleat epämääräiset renkulat, kuin kannesta olisi hinkkaantunut värit pois käytössä. Nämä kulumat ovat kadonneet myöhemmistä painoksista, eikä idea tietysti täysillä toimisikaan cd-painoksessa.

Covers-näyttelyssä pisti tosiaan silmään, että kannen varsinainen juju ei ollut esillä, mutta toisaalta näyttelyn hauskoja puolia olikin katsella erilaisia versioita klassikkokansista. Nämä riemut ovat pitkälti mennyttä aikaa lp-levyjen suhteen, mutta eivät silti pelkkää nostalgiaa. Vaikka nykyisten köpelöiden muovikuorien sisältä ei jaksa tihrustella pieniä kansilipareita kuten ennen, eivät tällaiset poptaiteen helmet ole mihinkään kai kadonneet, kunhan hakevat uusia paikkoja iskeä silmille.

Kyä se sitä paiten jotenkin ilahduttaa, että on syntynyt pientä kulttibuumia, kun uusiakin levyjä näkee vinyylipainoksina, vaikka ostajakunta on kai valikoituneempaa, "more selective", kuten Spinal Tapilla, vaikka haastattelija kehtasi väittää suosion laskeneen.

Miehimysten vertailua

Lupailin tehdä myös äijäversion Angelan plokissa tavatuista meemiöistä. Jossain vaiheessa ehdin sen jo ruksia ja lyhyitä selvityksiä rustata, mutta unohdin siirtää sen tänne. Kiirekö tuolla, tuskin hanut ovat ehtineet mitenkään merkittävästi keikuttamaan vaakakuppeja tai muuten rupsahtamaan. Valitettavasti en osaa katsoa äijiä sillä silmällä, joten en ryhtynyt vertailemaan sexpackia, pakaroita, rintalihaksia tai meisselin pullistumaa. Eikä tämä siis oikeastaan ole Kumman kaa, kun en ketään näistä hinkua kerallani petihin.

Pakko kertoa vielä tähän käännöskukkasesta, joka osui silmään torstaina Murhasta tuli totta -jaksossa, jossa kuvattiin ilmeisesti Frendien tapaista ohjelmaa nimeltä Buds. Yksi kookas ja jämerä sälli porukasta kertoili, miten hänet oli bongattu sarjaan, jotenkin näin: "I was discovered in a jockey shorts ad." Käännösteksti oli veikeästi:
"Minut löydettiin ratsastushousumainoksesta."

Harvoin silmääni pistää vastaavia lipsuksia, ehkä siksi etten taida kovin tarkkaan lukea tekstejä, mutta tuo oli niin moukeva, että olisin ylpeä jos olisin keksinyt sen huumorkäännökseksi. Tuumailin itsekseni, että onneksi kundi ei sentään edustanut nyrkkeilijöitä tai Miksi-rintamia (boxers, Y-fronts). Ehkä naiskääntäjä ei ollut uppoutunut miesten kalsonkeihin, mutta nauratti ajatella sitä hemmoa a) jockeynä ja b) lyhytlahkeisissa ratsastushousuissa.
Voisin vielä terhentää, etten tarkoita irvailla, virheitä sattuu kun käännettävä karkaa alueelle, jota kääntäjä ei turhan hyvin tunne.

No niin, asiaan. Äärisubjektiivisia kommentteja niistä yhteyksistä, missä olen sattunut äijiin törmäämään.

{x} Brad Pitt
{ } Tom Cruise
Cruise on säväyttänyt suunnilleen kerran, Levinsonin Rain Manissa ihailtavan määrätietoisella epäsankariroolillaan, menettelee myös Kubrickin Eyes Wide Shutissa. Pitt on silti helpompi sulattaa, koska Cruisen egomaanisuus ärsyttää ja vähän pelottaakin.

{ } Jone Nikula
{x} Jouni Hynynen
Vaivaudun enemmän Nikulan poseerauksesta, kumpikaan ei juuri kiinnosta.

{x} Anthony Hopkins
{ } Jack Nicholson
Kovaa kaliiperia. Nicholson voi parhaimmillaan säväyttää enemmän, kuten vaikkapa Polanskin Chinatownissa, mutta hänen reuhaamistaan on nähnyt vähän liikaa. Hopkins on ässä hienovireisemmin ladatuissa rooleissa, kuten Lecterinä tai siinä mikäs se olikaan… Remains of the Day, kenties?

{ } Matti Vanhanen
{x} Tony Blair
Toista on kiusallista katsella, toinen edes esiintyy sulavasti, vaikken fani olekaan.

{ } Jörn Donner
{x} Jouko Turkka
Kyä Donnerkin on munsta kova jamppa, mutta Turkan Aiheita on niin järäyttävä kirja, että harva on vastaavaan venynyt. Takavuosina myös Donnerin Angela-sarja piti lukea läpi, sekin laajensi näkökulmiani, koska viime vuosisadan alkupuoliskon suomenruotsalainen ökykulttuuri oli niin vierasta.

{x} Ray Liotta
{ } Joaquin Phoenix
Kummallakin on outo, pistävä katse. Liottalta olen nähnyt kiinnostavampia rooleja, monessakin mafiahenkisessä elokuvassa.

{ } Sakari Kuosmanen
{x} Hector
Vaikka Hector olisi tehnyt pelkästään ekan albuminsa Nostalgia, pitäisin häntä aika kurkona. Taitava käsittelemään melodiaa, Bergströmit sovittivat alkupään juttuja hienosti. Mielenkiinto alkoi herpaantua jo 70-luvun lopulla, mutta helvatan hyvän bändin ansiosta myöhempi tuplalive Eräänä iltana oli rattoisaa kuultavaa paarin voimasoitossa.

{ } Keanu Reeves
{x} Johnny Depp
Keinu nauratti jossain vanhemmissa Bill & Ted -jutuissa ja sopi hyvin Matrixin kiiltokuvarooliin, mutta Depp taas on ehdotonta eliittiä monipuolisuudessaan.

{x} Ewan McGregor
{ } Ben Affleck
McGregor on luonnikas ja persoonallinen minun silmääni, Affleck taas tuttu vain ihan kivoista buddy-rooleista.

{ } Jon Bon Jovi
{x} Bruce Springsteen
Bongiovi esitti pari kohtalaista hittiä muinoin ja oli hauska Conanissa "insult dogin" käsittelyssä. Bruce on aika paljon kovempaa sarjaa.

{x} Ville Valo
{ } Lauri Tähkä
En ole kummankaan fani, kai HIM on tehnyt muutaman paremman ja omaperäisemmän piisin.

{x} Jim Morrison
{ } Mick Jagger
Kumihuuleen olen väsynyt kauan sitten, Morrison älysi kuolla ajoissa. Doors teki vahvan sarjan albumeita, Rollareilta pidän eniten Brian Jonesin aikakaudesta 60-luvulla, koska siinä on yrittämisen intoa.

{ } Mike Monroe
{x} Andy McCoy
Hanoi Rocks on etupäässä riipinyt korvaa, Monroen laulutyylinkin takia, mutta Andy virkistää ajoin kitarallaan.

{ } Bruce Willis
{x} George Clooney
Willis sopii hyvin valittuihin toimintarooleihin, mutta Clooney on kova jätkä paitsi O Brother Where Art Thou -roolinsa takia, myös ohjaustensa ansiosta. Salaisen agentin tunnustukset oli niin hyvä, että pitäisi vihdoin hommata myös se Good Night And Good Luck.

{ } Jope Ruonansuu
{x} Mikko Kivinen
Sopivissa hönötiloissa Jope on voinut hymähdyttää, esimerkiksi Kuinka paljon mahtuu pieneen Hi-aceen. Kivinen on innostanut pitemmällä kaavalla, esimerkiksi Nyhjää tyhjästä -sarjassa improvisoidulla sananparrella "Olipas lyhykäänen sait-sii'inki, sano renki kun kaivoon tippus." Alkaa hänkin kyllä ärsyttää suuresti, jos jatkaa pitkään limpsakoneen mainostamista.

{x} Sauli Niinistö
{ } Ilkka Kanerva
Kumpaakaan en äänestäisi, ja vastakkainasettelun aika on ohi, mutta Sale sovitti vähän esittelemällä Oscar Wilden Dorian Grayta.

{x} Lauri Ylönen
{ } Jimi Pääkallo
Hmmm, Pääkallo viihdytti elokuvassa Pitkä kuuma kesä (?), mutta THE Rasmukselta olen kuullut pari toimivaa powerpophittiä.

{x} Ville Virtanen
{ } Jussi Lampi
Turo on pakko valita: "Muista Leena Rehumäki!" Virtanen vaikutti sangen asialliselta myös poliisina jossain murhasarjassa.

{x} Orlando Bloom
{ } Jared Leto
Ei ole kontakia kumpaankaan, Bloomin naamasta tulee edes aavistus mieleen.

{ } Tobey Maguire
{x} Leonardo DiCaprio
Maguiren muistan Oman elämänsä sankarina, Seabiscuitista (ei sentään Seabiscuitina) ja Hämiksenä, mutta Leo sytytti enemmän esimerkiksi elokuvassa Ota kiinni jos saat.

{ } Kari-Pekka Toivonen
{x} Antti Reini
Eivät ole tehneet lähtemätöntä vaikutusta kumpikaan, luotan Angelan valintaan.

{ } Santeri Kinnunen
{x} Samuli Edelmann
Pitää valita kahdesta pahasta, koska näistä tulee ensin soheltaminen ja muka-tekeminen mieleen, varmaan heidän sketsisarjansa takia. Jos Edelmann ei olisi vetänyt niin övereiksi julkikuvaansa taannoin, voisin pitää jostain hänen töistään.

{x} Patrick Swayze
{ } Kurt Russell
Loistavaa, saa valita huumorivalion, jota siskoni on kutsunut Sveissariksi. Vähän kuin köyhän miehen Hasselhoff, eikö? Minulla campin valioihin kuuluu Road House – kuuma kapakka, sitä ei pelasta millään edes Jeff Healey Band.

{ } Al Pacino
{x} Robert De Niro
Turhan häijy valita, mutta olkoon ratkaiseva tekijä De Niron rooli Jackie Brownissa. Se on niin vakuuttavaa puolijauhoisuutta.

{ } Teemu Lehtilä
{x} Juha Veijonen
Lehtilää en muista tähän hätään, menköön Veijonen, joka on ookoo erilaisissa ketkun rooleissa.

{x} Andy Garcia
{ } Alec Baldwin
Garciassa on ollut minusta vanhanaikaisen elokuvasankarin säihkettä.

{ } Kevin Costner
{x} Richard Gere
Costner on hankkinut ehkä parempia rooleja, mutta Gere painui mieleen jo aikoinaan: Mr Goodbar, American Gigolo ja erityisesti McBriden Polte veressä (Breathless), josta olin hyvin otettu, vaikka sitä vähäteltiin Godardin A bout de soufflen laimennoksena.

{x} John Malkovich
{ } Jeremy Irons
Malkovich on suursuosikkejani, esimerkiksi leffoissa Valheet ja viettelijät, Tulilinjalla ja Being John Malkovich. Ironsiakin on kyllä mukava katsella Menneessä maailmassa. Hän on pääosassa myös kömpelössä vitsissäni: "Wife fixes the car and Jeremy Irons."

{ } Robert Redford
{x} Paul Newman
Redford on tehnyt monta komiaa elokuvaa, mutta Newman oli Rossenin klassikossa Suurkaupungin hait ja palasi biljardikentille Scorsesen semi-jatko-osassa Color of Money. Mahtavan mittava ura kummallakin, ei voi jyvittää. Kumpikas niitä munia ahmikaan?

{x} Liam Neeson
{ } Ralph Fiennes
Neeson on vähän brutaalimpi, iskee sen takia paremmin. Molemmat laatuäijiä minun silmääni.

{ } Hugh Jackman
{x} Jude Law
Law on turhan kiiltokuvapoika, mutta komia tapettava Ripleylle. Jackmanin taidan tuntea vain Wolverinena ja Conanin vieraana.

{x} Matt Damon
{ } Peter Krause
Damonilla on paljon hyviä elokuvia, pärjää minusta jopa Bourne- eli Medusa-sarjassa, vaikka golfmoguli piti häntä siinä epäuskottavana. Rounders, Ripley, Good Will Hunting… hyviä on oikeasti paljon. Mitäs tuo Krause onkaan tehnyt?

{ } Jukka Puotila
{x} Pirkka-Pekka Petelius
Puotila säväytti muinoin vieraillessaan esittämässä lyhyinä pätkinä Jörn Donneria, Spedeä ja muita. Oli kaamea virhe yrittää koota niistä pitkä huumorisarja, vaikka hän erittäin taitava imitaation alalla onkin. Petelius varmisti voiton jo Velipuolikuun ja Mutapainin aikoihin, vaikka onkin välillä ylikuormittanut vanhaa mainetta.

{x} David Hasselhoff
{ } Matti Nykänen
Aito ja alkuperäinenkin oli täällä! Ritari Ässät ja Babewatchit on uusittava joka vuosi! Tuo jälkimmäinen ei nykyvireessään niin piristä.

{ }Mikko Leppilampi
{x} Peter Franzen
Epä*-Mannerheimin elokuvia olen nähnyt vähän, en osaa punnita, mutta ainakin Franzen on tehnyt pätevän ja monipuolisen vaikutelman.
(*Asiantunteva lukija Minja korjasi, että väärää Mikkoa syytin Mannerheimiksi. Tsori! Naama oli muistissa, luulisin, mutta tuleva rooli meni robinvanpersielleen. Nousiainen tieteski oli se Marskiksi valittu.)

{ } Pierce Brosnan
{x} Daniel Craig
Brosnan oli kankean eloton Bond, enkä muitakaan sykähdyttäviä rooleja ole nähnyt, joten toiveikkaasti valitsen Craigin, vaikka uusi Casino Royale on näkemättä. Kuvien ja lyhyiden mainospätkien perusteella äijässä on häjyä otetta.

Tosi kiinnostavaa, vai häh?