Ahneet aivot

Olen pyöritellyt pari viikkoa päässäni ajatusta, jonka eräs hitsariksi itseään nimittävä kaveri on sanonut olleen herättävä tärskäys noin 20-30 vuotta sitten. Hän oli ollut kaverinsa autokorjaamolla, missä muun työn ohessa laittelivat hänen kotteroaan, kenties pimp my ride -henkeen. Vanhan kansan miekkonen oli tullut kysäisemään, miten hänen autonsa korjaus etenee, jolloin sällit olivat tuskailleet kiirettä, jonka vuoksi siihen ei ollut löytynyt aikaa.

Ukkeli oli katsellut rauhassa ja aprikoinut jotain sellaista kuin: "Että kiirettä… kiire on ahneiden aivojen sairas sikiö." Leppoisa sävy oli tehonnut, sällit olivat todenneet, ettei mitään kovin tärkeää tainnut olla tiellä estämässä miehen auton katsomista.

Tuohon olen palannut monissa tilanteissa, esimerkiksi rautatieasemalla, missä törmäsin aamukahveilla belgialaiseen kaveriini naisystävineen, joilla oli junan lähtöön kymmenisen minuuttia aikaa kahvittelun alkaessaan. Tämä belgi seurasi närkästyneenä ihmisten hoppuilua ja toisti pariin kertaan: "We've got time". Nainen alkoi tuskastua hänen määrätietoiseen staattisuuteensa, kun junaa oli kuulutettu jo pariin kertaan. Tilanteen laukaisi se, kun nainen sanoi: "Okay, you've made your point." He lähtivät, ja myöhemmin kuulin, että myös ehtivät junaansa.

Ehdin muotoilla tuon kiirettä koskevan mietteen englanniksi, mutta en arvannut häiritä sillä lopulta parivaljakon lyhyttä kahvihetkeä.

* * *

Olen koettanut tietoisesti vähentää kierroksia, että saisi enemmän sisältöä kaikenlaisiin pakollisiin arjen hetkiin, vaikka vain liikennevaloissa seisomiseen. Ei se ole helppoa, mutta onpahan minulle ainoa mielekäs tapa elellä. Väkinäisellä hoppuilulla saavutetut muutamat hassut sekunnit ovat liian kovaan hintaan hankittuja, enkä usko niille usein järkevää käyttöä löytäneeni.

Tällaiselta pohjalta on ollut mahtavaa seurailla pojan ensimmäistä lomaa koulusta, viikon syyslomaa. Hän pärjää oppimisen puolesta mainiosti koulussa, viimeksi puhui siihen malliin, ettei ole tehnyt yhtään virhettä kokeissa tai kotiläksyissä, mutta se tuntuu vähän paksulta ja nurinkurisesti huolestuttavaltakin yltiötäydellisyydeltä. Hyvin ne hommat kuitenkin sujuvat, hilpeällä hengellä, vaikka käytöksen puolelta on tullut jotain huomauttamista pari kertaa. Pientä turhautumista on syntynyt liian helpoista matikan laskuista ja sellaisesta.

Maanantaina hain pojan luokseni lekottelemaan. Kokosimme muun muassa Airfixin pikkuisen koottavan Spitfiren (1:72) ja maalasimme sen, mikä oli erittäin nostalgista puuhastelua. Tosin joko lentokone oli pienempi kuin kloppina kokoamani tai sitten sormet ovat kasvaneet ylimittaisiksi, sillä liimaus ja maalaus olivat melkoista tuherrusta. Taisi olla muuten ensi kerta, kun toteutin puhtaasti vitsailtua isän mallia, että ostin pojalle synttärilahjan ja tein pääosan puuhasta itse. Puolustaudun sillä, että hän oikeasti tykkäsi eri työvaiheista, ja tuo oli ensimmäinen kokeilukappale. Sovittiin, että seuraavan hän saa tehdä halutessaan vaikka kokonaan itse.

Heppu on ollut pulppuavan iloinen, suorasanainen ja innokas esimerkiksi syömään mitä vain keksin ehdottaa. Tai jopa katselemaan Conan O'Brienin iltapäiväuusintaa Simpson-boksien kelailun lomassa. Hän oli välissä pari päivää muissa touhuissa ja palasi tänään taas virkeänä. Ensimmäisenä mielessä oli halu pelata Zeldaa (Ocarina of Time, N64), koska sovimme monta kuukautta sitten, että vähän liikaa pelottaneeseen peliin voidaan palata, kunhan hän täyttää seitsemän.

Juu, sillä vain selittelen vähäisiä arkisuuksia, että asenteessa olisi paljon kadehdittavaa ja matkittavaa hermoilevalle ja ahdistuneelle keski-ikäiselle, tai monen muunkin ikäisille. Hetkeen tarttumista aidoimmillaan ja nähtävästi onnellisimmillaan.

* * *

Harhauduin jokin aika sitten myös tutkimaan Facebookia. Olen törmännyt siellä moneen mukavaan ihmiseen, vaikka en ole yrittänyt erityisesti ystäviä keräillä, mutta en tajua vieläkään vehkeen tarkoitusta. Onpahan tullut tökkäisyjä, drinksuja, kommentteja ja sen sellaista eri suunnista. Olen niin kankea vanha paska, että minulle sposti, puhelin ja blogit tuntuvat kätevämmiltä tavoilta vaihtaa sanaa tuttujen kanssa. Muut löytävät uutuudesta kai sisältöä, mikä on sinänsä hauskaa, mutta itse taidan jättää käytön vähiin.

Kappas, nytkin näyttää tulleen uusi ystävä. Kyllä kelpaa, käyn kohta klikkaamassa myöntymyksen. Olen tosiaan niin yksinkertainen sanojen ystävä, että Naamakirjan kaikki sähellys vain ihmetyttää.

Tosin onhan siellä merkittävä ryhmä Bistro Kampissa, jossa on varmaan jo tuhannen kuvallista esitystä munansaannoksista. Niitä katsellessa olen ratkeillut pari kertaa. Yksi yö jäi lähes unettomaksi, koska aivoissa alkoivat kiertää erilaiset sanat, joista yrittelin luoda omia sananmuunnoksia. Vähiin jäivät osumat, nyt tulevat mieleen vain tällaiset alkeellisuudet:
papin hekotus, spedet Vermoissa, tulkku muusana, kitisevä liima, vuohi tulvassa

Näistä viimeinen pullahti myös Bistroon, joten niiden originaliteetistä en osaa sanoa mitään, mutta omin päin sanoja kuitenkin vääntelin. Jaaha, kohta yritän ottaa taas pojasta mallia ja pudottaa nahat silmille.