1.10.2007

Nurkkaanmaalaus

Kevyt välipostaus töiden lomassa, kahvitauoksi.

En tiedä onko nykyväellä vielä eläviä muistikuvia niin vanhanaikaisesta asiasta kuin kirjeenvaihdosta, mutta itse muistan siitä puuhasta yhden väijyvän vaaran, joka vaanii melkein sellaisenaan myös polkkailussa. Minulla se on ilmentynyt niin, että olen hurmaantunut saatuani kirjeitse vavahduttavan syvälliseltä tuntuvan yhteyden toiseen ihmiseen, mutta liika innostuminen on lyönyt väylän tukkoon.

Tarkoitan sellaista menoa, kun posottaa pienimpiäkin sielunliikahduksia paperille – oikeita, kuviteltuja ja haaveiltuja – ja palautteena saa kiitosta, kuinka herkkää ja hienoa niitä on lukea. Tässä toiminnassa vaan molemmat helposti ajautuvat haaveelliseen kuvitelmaan sielunyhteydestä. Jos kirjoittaja poimii omista ja varastetuista ajatuksista kukkeimpia, joista taas lukija luonnostaan seuloo häntä kiinnostavat, todellinen yhteys kahden lihallisen olennon välillä on lopulta aika hauras. Se käy monesti ilmi vasta, jos osapuolet erehtyvät kohtaamaan. Tai jos jompikumpi tai molemmat alkavat tehdä liian uskaliaita oletuksia toisen ajatuksista.

Niin, ehkä se on kuin ihastumista, mutta pohjana ovat olemuksen ja käytöksen sijaan kaunokirjailut, jotka voivat olla vaikka kirjaston kirjasta kopsattuja.

Tällä tavalla voi maalata itsensä nurkkaan myös polkatessa siten, että yrittää jatkuvasti parantaa muille antamaansa mielikuvaa kirjoittajasta – ja itselleen siinä samalla. Vaikkei kysymys olisi suoranaisesti valehtelemisesta, vastaavat lait siinä pätevät, että paranneltu todellisuus alkaa nopeasti ahdistaa, kun liikkumavara vähenee.

Mistähän tämäkin tuli mieleeni? Ei siinä mitään ajankohtaista tunnu olevan, sillä en ole näitä oireita havainnoinut omassa tai suosikkieni polkkaamisessa. Korkeintaan keksin yhteyden siitä, että on tullut jotenkin surku joitakin toimittajia ja kolumnisteja, jotka ovat hankkineet mainetta rääpimällä ensisijaisesti muiden tekoja.

Oletan tuollaisella kirjoittelulla tekijän maalaavan itsensä helposti nurkkaan. Kun mehevimpiä kohteita on kyllin solvattu, eväät on syöty, eikä paluureittiä ole helppo löytää ennen kuin maali (painomuste) ehtii kuivaa kylliksi. Tuskin tähän tarvitsee mitään nimiä mainita, riittäähän näitä vähän joka lehteen, kun analyyttiset, muita viksummat ihmiset esittelevät ajattelunsa ylivertaisuuden sillä, että tuhlaavat aikaansa puhkomalla kaikenlaisia kuplia, joita tervejärkinen ei voisi muuksi luulla.

Halu on varmaan ymmärrettävä, mutta tulokset ovat usein aika valjuja. Jos hankkii elantonsa vaikkapa todistelemalla, etteivät kaikkein köykäisimmät pintauutiset esittele kohteistaan syvällisiä puolia, liikutaan huttu-uutisoinnin toisessa potenssissa. Sehän on melkein pahempaa kuin perinteiset nollatutkimukset, koska se pönkittää nurkan takaa ikävästi pintauutisointia.

17 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samaa asiaa hieman toiselta kantilta.: Absolut raportoi tänään uutisen Ruotsinmaalta. Tunnetuin bloggaaja hermostoi blogipersoonansa ilkeyteen ja lopetti palstansa!

Anonyymi kirjoitti...

Siis tietenkin hermostui.

Marinadi kirjoitti...

Tällä tavalla voi maalata itsensä nurkkaan myös polkatessa siten, että yrittää jatkuvasti parantaa muille antamaansa mielikuvaa kirjoittajasta – ja itselleen siinä samalla. Vaikkei kysymys olisi suoranaisesti valehtelemisesta, vastaavat lait siinä pätevät, että paranneltu todellisuus alkaa nopeasti ahdistaa, kun liikkumavara vähenee.

Yksi syy siihen, miksi olen viehättynyt polkkaamiseen, lienee juuri tuossa. Eli minusta on kovin helpottavaa sekin, ettei tarvitse hirveästi jarrutella kirjoittamista pohtien, millaisen mielikuvan itsestäni annan.

Tai ainakin itse olen kokenut, että blogiini voin aika huoletta kirjoitella kaikenlaista. Toki tietty raja pysyy sen suhteen, mitä paljastan ja mitä en, mutta omat heikkouteni ja huonoutenikin saan tuoda esiin.

Mutta on myönnettävä, että joskus koen "hymytyttöyteni" ärsyttävänä rasitteena. Kun on huono päivä ja tekisi mieli vain ärjyä, niin en minä sitä kaikkea blogiin vuodata.

Varapygmi kirjoitti...

Anon, tuohan on kuin yhdenmiehenbändi Paskan hajoaminen musiikillisiin erimielisyyksiin. Sekin onnistuu, jos on älynnyt käyttää nimimerkkiä, mutta omalla nimellä se on mutkikkaampaa.

Die junge Marinaden, moro! Oliskohan sama juttu, kun minua haluttaa kirjoittaa hyvin sekalaista kamaa: väliin ruotii kaiken maailman teoksia, väliin ihmettelee elämää ja usein vain hakee ääliöhuumoria.

Yllätyin kun joku nimesi plokini hauskaksi, sillä en pyri siihen mitenkään ensisijaisesti. Naurumurhat ovat olemukseltaan hauskuuden peilikuvia. Tietyt kaavat milloin tulee into polkata vaikuttavat yleisilmeeseen. Vaikken sinua tunne kuin plokien kautta, en olisi hymytytön leimaa lyönyt, joskin valoisa näkökulma tulee usein esille.

Samaan tapaan varmaan synkkiä murheita kirjaava joutuu ymmälle, jos iloisempi hetki ei taivu yleisilmeen mukaiseksi.

Mietin sitäkin miten olisi päässyt kolmanteen potenssiin pintauutisoinnin ihmettelyssä. Ei tarvitse kuin näykkiä nimeltä mainiten jonkun kolumnistin nilkkaa, kun tämä solvaa nollauutisen pohjalta jotain julkimoa. Olisikohan se antavaa?

veepygmi kirjoitti...

Ööö, peilikuvia? Tarkoitin, että naurumurhat ovat ytimeltään epähauskuutta, joka taas naurattaa minua tyhmyydellään.

Kaura kirjoitti...

Itellä alkaa välillä äklöttää se mielikuva joka blogista tuntuu omiin silmiini piirtyvän pikku minusta. Mulla on tietynmoinen aihepiiri, joten siitä kuvastuu tietynmoinen siivu koko meitsulaisesta ja joskus se vähän tökkii. Oikeasti kumminkin koen, että saan olla oma raadollinenkin itseni blogissani. Tätä teemaa pitää kumminkin miettimän säännöllisin väliajoin, ettei oma minäkuva ala ainakaan vinoutua liikaa.

veepygmi kirjoitti...

Terve! Luulisin, että laajempi kuva välittyy eläväisesti sanankäänteistäsi, mutta mulla on vähä plokin ulkopuolista tietoa auttamassa epäreilusti.

Ite pelkään eri suunnan outoja painotuksia, kuten näyttääkö kuin luulisin olevani kauhean hauska tai että yrittäisin peilata suosikkiteosten suuruutta itseeni tai lässytänkö liian pehmoisia ja itsestäänselviä tai ylipäänsä luulenko että ketään kiinnostaa.

Teen tietysti noita kaikkia ihan sydämestä, joten ne kai kuuluvat asiaan. Hittoon turha kyynisyys ja kaunistelu.

Tosikko kirjoitti...

Mää olen juuri miettinyt juuri tätä, kun tuntuu etten voi enää kirjoittaa blogiini paljon mitään, kun näen siinä heti tuhat epäsuotuisaa tulkintamahdollisuutta kirjoittajan persoonasta. Viihdyn täällä sekä Kauralassa niin lukijana kuin ajoittaisena kommentoijanakin mm. siksi että kirjoittajista tulee sellainen olo kuin olisivat hyvinkin rennosti omia itsejään ja siksi ilman muuta soisivat muidenkin olla. Eihän se kenenkään kohdalla ihan sataprosenttisen totta ole, ainahan blogistiikka on retoriikkaa ja representaatiota (aargh), mutta itselläni on mennyt jotenkin liian peilailuksi. Esimerkiksi tätä en ikimaailmassa olisi kirjoittanut omaan blogiini (pitäisi tosin ehkä kokeilla joskus).

Kirjeenvaihdosta sen sijaan voisikin kirjoittaa joskus, siitä ja sen välityksellä syntyneistä sielunsympatiaharhoista (ja todenperäisistä -havainnoista) on paljon kokemuksia, ja kaikkia niistä ei ikävä kyllä voi sähköpostin avulla elää uudestaan.

Urpo kirjoitti...

Urpohan syntyi alun perin sillä tavalla, että erään blogiposeeraukseen hermostuneen henkilön piti saada kirjoittaa Ihan Mitä Halusi miettimättä lainkaan Miltä Se Kuulostaa. Mutta aika äkkiä Urpostakin tuli kontrollifriikki. Ihme homma. Kohta Urpokin tarvitsee oman, aidosti aidon ja rehellisen sivupersoonan. Sen nimeksi on hahmoteltu Paranoidia Oravaa.

(Joskus min... Urposta tuntuu, että se on tässä blogissa vähän liiankin kotonaan.)

osmopol kirjoitti...

Tosikko, moro! En tosiaan ajatellut, että kirjeenvaihto automaattina johtaa harhoihin, mutta herkkinä nuorukaisaikoina vaara oli ilmeinen, kun kaiveli tuntoja syvemmältä kuin muissa yhteyksissä. Oma tasapaino siinä se hutera asia oli, eivät välineet tai vastaanottajat.

Mukavia asioita otat esiin, koska muistin nyt niitä valoisimpia hetkiä polkkauksesta – jos vaan ajatuksen tynkää tulee mieleen, on kalut ja väylä, millä ne voi roimaista saman tien talteen ja voi saada uusia jännittäviä käänteitä ajatustensa jatkoksi ja laajennukseksi.

Paranoidin Oravan esiaste! Peremmälle vaan aina jos siltä tuntuu, ole ihmeessä kuin kotonasi. Mulla on tainnut käydä säkä, että olen ottanut sopivasti mallia otollisista paikoista ja saanut plokin niin satunnaisen kimpoilevalle pohjalle, ettei ole tarvetta kauheasti viilata. Sekin voi tietysti muuttua yhtäkkiä.

Jäin vielä miettimään Tosikon lausumaa, ettei ikimaailmassa olisi kirjoittanut tätä… eikö tuo ole aika tavallista, monessa suhteessa yleispätevää juttua yhdestä tavasta nyrjähtää ja joutua jumiin? En tiedä sainko sen esille.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Joo, sitä antaa osittain tieten tahtoen, ja vielä useammin tahtomattaan, ainakin jonkunlaisen (mieli)kuvan itsestään.


Mutta kyllä se on niin, että vaikka kuinka yrittäisi polkatessa vängätä itsensä näyttämään hyvältä, kauniilta, hauskalta, suloiselta, herkältä sekä vaikkapa realistiselta, loogiselta ja tasapainoiselta NIIN silti jossain vaiheessa, yleensä aika pian, rivien välistä alkaakin paistaa sitten rivo totuus (jota en nyt lähemmin käsittele, kukin keksiköön omansa, siinähän me olemme hyviä so. jokainen bloggaaja varmaan kyllästyy omaan blogiinsa jossain vaiheessa ja toivoo painuvansa maan alle, vaikka lukijat eivät tähän kannustaisikaan vaan päinvastoin toivoisivat blogin ja bloggaajan kelluvan listalla vielä pitkään...) Aaaah, Varapygmalion, kiitos tästä mahdollisuudesta tuulettaa sanoilla. Nyt olen niin väsy, etten jaksa enää polkata omassa blogissani.
Mikä helpotuksella todettakoon.

veepygmi kirjoitti...

Terve Ruu! Tuntuisi että mitä tietoisemmin yrittää määrätä miltä tekstinsä kautta näyttää, sitä heikommin se pelaa. Stilisoimalla voisi onnistua paremmin, jos leikkelee hittoon kuvaa tärvelevät lauseet.

Eihän itsensä mainostus tai saumaton lopputulema eniten kiinnosta, ainakaan mua, vaan ajatus- ja tunneprosessit jotka sinne vievät.
Ei ole kiinnostavinta, että joku pitää jostain kirjailijasta (tms), mutta henkilöä kuvaa millaisiin piirteisiin hän tarttuu ja millaiseen kenttään sijoittaa pitämisensä.

Tervetuloa, rivo totuus!

Milvus kirjoitti...

Itsekriittisyys on (terve) merkki myönteisestä kehityksestä. Aluksi kaikki omat luovat teot tuntuvat maailmaa mullistavilta, ja rima on naurettavan matala. Sitten tullaan siihen vaiheeseen, jolloin ns. rudimentit hallitaan ja pitäisi alkaa tuottaa t o d e l l a jotain omaa. Tekniikka on enää apuväline, ei päämäärä.

Jokainen joka on harrastanut urheilua tai soittanut jotain instrumenttia tietää, että aluksi kehitys on huimaa, ja motivaatio harjoitteluun kasvaa. Kunnes eräänä päivänä tulee eteen se muuri, jonka yli pääsee vain luontaisen lahjakkuuden avulla. Joillakin sitä ei ole, ja matka tyssää muuriin.

Eräät alkavat hakata päätään muuriin, jotkut alkavat kaivaa tietä muurin alta (ns. ilkeät kolumnistit), jotkut palaavat samaa polkua takaisin etsiäkseen uusia reittejä luovuudelleen.

Nämä muurille pysähtyneet eivät osaa oppia itsekriittisyydestään, vaan heille se on luovuutta tuhoava voima.

Nurkasta pääsee vasta kun maali on kuiva, turhan kiireen takia on typerää on tuhota vaivalla tehtyä maalaustyötä.

veepygmi kirjoitti...

Terve Milvus, taisit innostua samasta vertauksesta (kuluneesta toki), joka minua kiinnosti ja jonka otsikkoon puskin. Toki se laajenee tuohon muuriin.

En ole keksinyt itselleni mitään päämäärää tässä raapustelussa, kunhan tuulettelen päätä, mikä ei niin helposti tyssää muuta kuin väsymiseen tai rattaiden liikkeen seisahtumiseen. Tärkein väline taitaa olla omassa päässä.

Milvus kirjoitti...

terve v-pygmi,

tarkoituksettomuus on joskus hyvästä. Ei kaikelle tekemiselle tarvitse olla syytä. Joskus tästä olotilasta voi syntyä jotain kiinnostavampaakin kuin otsa rypyssä vääntämisestä.

Jatka vain samaa hyvää rataa...

veepee kirjoitti...

Kiitos, koetan jatkaa. Taas sama vanha kaava, kun ei mitään odota, ei tule suurta pettymystä.

Angela kirjoitti...

"For a long time now I have tried simply to write the best I can. Sometimes I have good luck and write better than I can."
-Papa

"Mikä helpotus, että kaikkien ei tarvitse keksiä kuolemattomia sanontoja."
-Angela