Rehtori Pierupylly ja muut poskisolistit

Ei olisi aikaa kirjoittaa nytkään, mutta pitää purkaa tänne pari suurta löytöä. Kuulemma on muuten hyvä vastaus, jos sama ihminen hakee toistuvasti tanssimaan: "En lähe nytkään."

Minulla ei ole konsaan ollut suosikkijoukkuetta Englannin Valioliigassa, mutta nyt sellainen vihdoin löytyi: Hull City. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että jos haluaa nähdä heitin valioliigaotteluitaan, täytyy pitää kiirettä. Kääntelin futisjuttua, jossa ennusteltiin, että Hull voi venyä heikoimpaan suoritukseen koko valioliigahistoriassa.

Harmillista sinänsä, mutta perusteita kannatukseeni on suunnilleen kaksi, eikun kolme:
1. Joukkueen lempinimi on The Tigers.
2. Housemartins oli hyvä bändi, heitin debyyttialbuminsa nimi oli "London 0 Hull 4".
3. Liigapaikan niittasi maalillaan kotikylän 39-vuotias sankari Dean Windass. Olin vähän väsynyt urakasta, kun viimeisenä juttuna kääntelin Hull-tarinaa, mutta Rehtori Pieruperse alkoi naurattaa kovin. Tai pitäisikö sen olla Dekaani.

Kuvassa joukkuetoveri yrittää estää Pierupyllyn tuuletusta. (Tuo on ruutukaappaus The Sunin nettisivuilta.)

* * * * *

Öisin piti urakan aikana lukea kirjaa, että pystyi nukahtamaan. Kirjastosta on lainassa Ian Duryn tarina (Richard Balls: Sex & Drugs & Rock'n'roll: The Life of Ian Dury), joka on säväyttävää luettavaa monellakin tapaa. Siinä kerrotaan lapsuudesta maailmansodan jälkeisessä maailmassa, poliosta, ankarasta hoitolaitoksesta, tympeästä sisäoppikoulusta ja viimein taidekoulun vapaudesta. Durysta kehittyi kohtalainen maalaaja ja piirtäjä, erityisaloinaan pophenkeen Hollywood-legendojen, rocktähtien ja vastaavien kuuluisuuksien naamat sekä tissikuvat.

Eniten minua kiinnostivat 70-luvun kuviot, kun Dury kokosi erilaisista hylkiöistä bändin Kilburn & The High Roads. Sen suosio kasvoi pubrockin piirissä jatkuvasti, olivat niin erikoinen ilmestys. Duryn sanoitukset ja karisma purivat. Pitkäaikaisena kitaristina oli Wilko-tyyliin säväkän terävästi soittanut ja liikkunut Keith Lucas, jonka totesin yllättäen nähneeni livenä Tampereen Tekulla, olikohan 1978. Punkin noustessa hän vaihtoi nimekseen Nick Cash ja perusti semipunkbändin 999.

Paljon muitakin ovelia yhteyksiä tuli esiin, 70-luvun Lontoossa ja etenkin pubipiireissä liikkui mielenkiintoisia hahmoja. Muuan John Lydon seurasi hanakasti Kilburnsin keikkoja. Myöhemmin Sex Pistols oli lämppärinä Duryn bändille, jolloin päätähti meni vilkaisemaan esiintymistä, manageri Malcolm McLarenin viereen. Rotteniksi itsensä nimennyt Lydon kuulemma jäljitteli räikeästi Duryn tapaa roikkua mikrofonitelineessä, mistä jopa McLaren oli vaivautunut.

Tässä minua kiehtoi jatkumo, sillä Duryn suuri suosikki oli Gene Vincent, joka teloi jalkansa moottoripyörällä ja nojaili sen takia mikkiin. Durylla taas polio jätti vasemman jalan ja käden niin puolitoimisiksi, että tuki oli tarpeen. Kumpikin käytti rautoja tukena jalassaan.
Tervejalkainen Rotten pystyi nojailemaan paljon äärimmäisemmin. Sitten oli tietysti vielä Martti Syrjä, joka Eppu Normaalissa roikkui mikissä aika rottenina, ainakin hurjina punkvuosina. Tälle sarjalle olisi varmasti helppo löytää jatkoa ja laajennuksia, mutta jalkavammaisten panos rocktähteilyyn on minusta vänkä vinkkeli.

Keräsin pari kuvaa netistä, toivottavasti lainaaminen on luvallista. Siis Vincent, Dury, Rotten, Syrjä.





Tuon alimmaisen otti muistaakseni veljeni Kaivopuistossa, vuodeksi veikkaisin 1978. Olisi hauska laittaa myös äänilinkkejä, mutta palaan siihen myöhemmin. Ja tietysti Duryn ällistyttäviä sanoituksia, jotka tukeutuvat niin paljon cockney-perinteeseen ja rhyming slangiin, että oletan suuren osan menneen minulta täysin ohi. Helkutin hauskalta ne silti kuulostavat.

Uljas uusi Poliitti

Hui, eihän tätä enää tunne entisekseen! Intouduin kokeilemaan, miten noita bloginappeja tai kuvia tuonne kainaloon saakaan liitettyä. Entivanhaan ne piti ujuttaa hötömölön sekaan oikealle paikalle, enkä enää muista miten niille määriteltiin oikea merkkijono, koska olen sillä lailla tumpelo ja mäkin hemmottelema koneenkäyttäjä, etten opiskele asioita enempää kuin kullakin hetkellä on pakko. Sama pätee käyttämiini ohjelmiin, niiden vaihtoehtojen paljous on nujertanut jo kauan sitten yritteliäisyyden. Kaiholla muistelen, kuinka ihan vaan tekemällä opin taitto-ohjelma Quarkin monenmoiset koukerot ja näppäinoikotiet 90-luvun puolimaissa.

Joudun nakuttelemaan niin paljon rtf-kamaa, ilman mitään krumeluureja, etten viitsi edes tutkia mitä kaikkea kuville voisi tehdä – ainakaan ennen kuin haluan todella jotain järkevää viritellä. Yleensä keskinkertaista saa syntymään minimaalisella vaivalla, kunnon jälki vaatisi sen opiskelun. Ärsyttää vain ajatus, että lisäisi koneella istumista enää yhtään, ainakaan ilman asiallista palkkiota.

Harhauduin kuukausia sitten päivittämään tämän Varapygmilän modernimpaan malliin, jossa hötömölön korvaa palikoina siirreltävät elementit, mutta kankeasti tuntuu toimivan käyttöliittymä. Jouduin vaihtamaan selainta ennen kuin se tarjosi keinot muuttaa nykyistä halutulla tavalla eli lisäämään kamaa. Firefox näytti vain osan muokkauskeinoista, Safari venyi parempaan, vaikkei yleensä ohita tulikettua, ellei sitten mäkkisidonnaisissa asioissa.

Vaan nytpä on Kelvottomien Kirjailijoiden Seuran kunniamerkki esillä, tattis vaan, Susupetal! Samalla rupeamalla ymppäsin linkkilistaan muutaman readerilla seuraamani blogin, sellaisia jotka ovat aktiivisia viime aikoina olleet. Katala tunne, että väkisin unohtui taas jotain tärkeää tai hauskaa seuraamaani, mutta ehkäpä saan asian tuonnempana korjattua.

Kiitoksia vain linkatuille tarjoilemastanne materiaalista, mutta jos joku ei halua tulla kytketyksi tähän epämääräiseen kokonaisuuteen, siitä sopii toki tiedottaa sähköpostitse: varapygmi-ättä-gmail-piste-com. (Typerä vehjes auttaa taas liikaa: kun koetin laittaa tuohon linkiksi osoitteen oikeassa muodossaan, siihen tälläytyy automaattina alkuun http:tä, kenoviivoja ja muuta hörhötystä, ettei spostiin pääsekään yksinkertaisesti klikkaamalla. Jostain on jäänyt päähän, että spämmiä välttääkseen ei kande osoitetta kirjata sellaisenaan. Vaikka toisaalta: "I'll have your spam, I love it!")

* * * * *

Laitoin soimaan Kraftwerkin Man-Machinen, sepä nostaa virnettä vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Samalla totesin, että kovolla on tällä hetkellä yli 9000 stykeä, mukana luvussa on tosin äänikirjoja, jokunen podcast ja muuta satunnaista.

Siitä palautui mieleen, kun joskus 90-luvun alkupuolella ohimennen pohdiskelin, montakohan kappaletta muistiin on tarttunut niin hyvin, että osaisi nimetä esittäjän ja styken. Kimmokkeena oli muuan ilta, jolloin istuskelin pari tuntia entisellä Kunnallisklubilla, joka oli muuttunut rockbaariksi nimeltään Sputnik.

Ilahduin jostain vähän yllättäneestä soitosta, josta sepustin sitten naisystävälle. Siitä käynnistyi into nimetä kappaleet sitä mukaa, kun niitä esiin kajahti. Taisi mennä puolitoista tuntia ennen kuin tuli eka, jota en tunnistanut. Varmasti hirmu antoisaa seuralaiselleni.

Itsekseni sittemmin ynnäilin, mitä luokkaa olisi tuntemieni artistien määrä, ja edelleen millaisiin luokkiin ne voisi jakaa, että tunteeko vain yhden kappaleen vai 5 vai 10 vai 50 vai yli sata. Taisi olla tylsää mullakin, mutta näillä laskuilla tulin sellaiseen tulokseen, että hyvinkin tuntisin 40.000–50.000 erillistä esitystä. Saattoi niitä enemmänkin olla, mutta onhan tuossakin jo kolmen minuutin keskiarvolla laskettuna sadan päivän edestä musiikkia.

Arvioajankohdan jälkeen olen toki oppinut tuntemaan moniaita muita kappaleita, mutta pelkään pahaa, että lukumäärä on pudonnut sikäli, etten enää muista sen enempää kipaleiden kuin esittäjienkään nimiä yhtä hyvin. Mikä pahinta, sotken niitä enemmän keskenään.

Mitään itseisarvoa ei tunnistusrepertuaarin laajuudella lie, jolsei korkeintaan pätemis- ja visailutarkoituksiin, mutta hyvä muisti on muuten niitä arvokkaita ominaisuuksia, joita osaa arvostaa parhaiten vasta sitten, kun tulee hankaluuksia. Jos ennen olisi pystynyt lopottamaan satojen albumien sisällön, ainakin soittovahvistuksella, niin nykyään tulee tarkistettua tutuistakin kappaleista, mikäs hitto tämä olikaan.

Muutosta on tapahtunut ihan muutaman vuoden säteellä. Olen visoissa terhentänyt kavereille sitä, kuinka tärkeää on osata itse arvioida tietonsa tai arvauksensa laatu. Jos on saletti, se on hyvä sanoa, samoin kuin toisaalta kuvata epävarmuuden laatu ja määrä, jotta joukkue osaa valkata vaihtoehtoisista vastauksista lupaavimman. Nykyään vain sattuu sitä, että tiedän saletisti vastauksen, mutten voi olla silti satavarma, että piuhat tarjoilevat sen muistista oikein kielelle tai paperille. Levy on kulunut rahisevaksi tai teksti on haalistunut paisteessa tai koodiin on tunkeutunut vääriä merkkejä. Ristiinkytkentöjäkin sattuu, kuten eilisessä polkassa kerroin.

Visailulla ei ole suurempaa merkitystä kuin huvittelu kaverien kanssa ja tekosyy toisinaan hörpätä voittomaljoja, mutta samaan muistiin on tallennettu tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt vaikka pankkikortin tunnusluku. Hirvittää jotenkin millaiseksi sumuisten vuorten gorillaksi tässä hiljalleen muuttuu. Vaan ehkäpä nykyvaiheesta, kun olen ollut monenmoisen kulttuurin saroilla nostalgiakierroksilla, voi kiittää samaa muistin hapertumista.

Saapi nauttia uudestaan tuorein mielin samoja levyjä, kirjoja, elokuvia ynnämuita, jotka ovat taannoin riemuja tuottaneet. Ja hähää, voitettiin muistivaivoista huolimatta eilen Artturin skabassa melkein ammattimaiseksi luokiteltava joukkue iskuryhmä rämällä, jossa oli neljä meitä tavallisia jolppeja.

Tarttee vain opetella uusia käytösmalleja, kun muisti karkailee.

Nyt soi jo Al Stewartin Orange, vuoden 1972 albumi, sekä jatkoksi Past, Present & Future ja Modern Times, joista pidän enemmän kuin myöhemmistä ja kuuluisammista levyistä Year Of The Cat ja Time Passages. Vielä kun saisi hommattua ne ekat: Bedsitter Images, Love Chronicles ja Zero She Flies, vuosilta 1967-70. Siellä on äiteliä hutejakin, mutta tähtihetket ovat mahtavia ja oudosti ylenkatsottuja. Harmin käki, että äijän soinnukasta laulua hiukan tärvelevät suhisevat ässät.

Sammunut tulivuori sisälläin

Kovaa hommaa kirjoittaa joka päivä uusi polkka, mutku pulpetinkansi pitää siivota sinne unehtuneista leikkeistä. Vuorossa ovat satunnaiset meeminomaiset testitulokset.

Tällaisen löysin viikkoja sitten jostain, en millään muista enää mistä, mutta ehdottoman luotettavaa ja relevanttia hlökuvaa se tarjoilee.

(Psst, jos joku tunnistaa, että tämä on löytynyt hänen blogistaan, voisitko vinkata kommentteihin mistä itse testiin pääsee käsiksi.)

Toisen muistan paremmin, se oli Rva Morbidin käsittelyssä hiljattain, ja tähän luonnetta määrittelevään ammatinvalintatestiin minulla on myös osoite.

Nuo prosentit hyväksyin vielä puoliksi nyökytellen, puoliksi lippa vinossa alistuen ja taiteellisuuttani vahvasti epäillen, mutta testin tarjoilemat soveltuvat ammatit heittivät enämpi naurun puolelle. Ei sillä, että alla luetelluissa ammateissa vikaa olisi tai niiden harjoittajia väheksyisin, vaan enpä itseäni sukkana osaa ajatella niihin pyrkimässä. Ehken sitten ole sinut itseni kanssa… vaikka punamullalla olen joskus maalannut kaverin mummonmökin saunarakennusta.

HUOM! SPOILERI HUOM!
Testissä tuli kysymyksiä, joissa oli mainittu ikään kuin kaksi ääripäätä. Niiden välissä oli viisi mollukkaa, joista yhteen piti sijoittaa rastittamalla itsensä. Yksi esimerkki jäi mieleen:

Itsevarma O O O O O Ujo

Noh, alkuun meinasin pistää toiseen reikään rastin, silleesti melko itsevarma, mutta sitten aloin miettiä, että yhtä hyvin voisin olla melko ujo tai ehkä kokoujo tai kokoitsevarma… Tämä päättäväisyys viittaisi ehkä siihen, että olen epävarma, mutta väittäisin ääripäiden olevan hyvinkin mahdollisia yhtaikaisina piirteinä. Valitsin valjusti keskimmäisen kohdan.
SPOILERI LOPPUI JO

* * * * *

"Älä usko valheisiin." Sain veljeltä lahjaksi paitsi upean Django-boksin (kattava 4 cd:n valikoima 1934-52 ja kannessa hieno Gitanes-viite), bonuksena Pelle Miljoona & 1980 -kokoelman Vallankumous kulttuuriin. Kyllä virkistävät sunnuntaiaamua gurumaiset viisautensa. Syy lahjontaan oli se, että minusta tuli merkkipäivien myötä nuori, vapaa ja single elikkäs neljävitonen. Vietin tusina vuotta sitten hilpein mielin 33 1/3 -juhlia, joten kaavan mukaan oli tarkoitus juhlia sitäkin railakkaammin näitä pikkumustia tässä matkalla, kunnes viimein 2041 olisin suorastaan se "räjähtävä skeida" eli savikakku 78-juhlissa.

Pieleen meni, oli liikaa kiirettä tänä Bloomsdayna.

* * * * *

Olen kirjoitellut ennenkin tänne viikottaisesta musavisasta, jossa ehdin silloin tällöin poiketa, nykyään tosin paljon harvemmin kuin alkuvaiheissa, jolloin voitin sieltä joitakin pääpalkintojakin.

Nykymallilla parinkymmenen kysymyksen sarja alkaa tehtävällä, jossa pitää muistaa kotimaisen hitin sanoituksen alku (ehkä 10-15 ekaa sanaa). Tällä viikolla kysyttiin, miten alkaa Juicen Kaksoiselämää. Eräs viehko nainen pöydässämme latasi sen empimättä paperiin, 13 sanaa*.

Seuraavaksi pitää tunnistaa ulkomainen klassikkohitti visaisäntä Lassen mahdollisimman ilmeettömästi runonlausumasta sanoituksen alkupätkästä. Tällä viikolla kuulimme sanat: "When the routine bites hard, And ambitions are low, And the resentment rides high, But emotions won't grow, And were changing our ways, Taking different roads"…
Asianharrastaja voi tuumata, että olipa helppo, mutta vaikka kappaleen hyvin tunnen, en saanut lainkaan kiinni. Porukkaamme vahvistanut mestarisanoittaja Moog arveli, että riimisarja low-grow-roads saa vielä jatkoa, mutta eipä löytynyt senkään kautta hyvää arvausta**.

Sitten alkavat näytteet, seassaan kirjallisia kysymyksiä. Mukana on kolme introa, siis lyhyttä alkupätkää, jotka ovat jotenkin minulle kaikkeest kivoimpia, kunhan eivät tuoreinta huttua edusta. Tällä kertaa tuli In The Moodin johdanto, mutta esittäjä oli M.A. Nummisen jatsahtava orkesteri ja kappale Tunnelmassa.

Sen perään tuli Motown-intro, jonka luulin alkuun olevan The Jamin täsmälaina kappaleessa Town Called Malice, mutta hammondi ei alkanutkaan ujeltaa kuten heitillä. Se oli Supremes-klassikko You Can't Hurry Love, vaikka väärien tunnistusteni ristipaineessa amatöörinä epäröin, voiko se olla jopa Phil Collins tai Clifters versiollaan Harri Love.

En halua selitellä, mutta paarin melske ja edellisten kysymysten vatvominen sekoittavat etevästi, eikä äänentoisto ole aina parasta luokkaa. Joskus ilmiselvätkin menevät täysin ohi. Tällä kertaa sarjan tapiksi (nro 21) tuleva "viikon vaikea" oli kerrankin elähdyttävän tuttu kappale, mutta piuhani menivät kiintoisasti ristiin. Siinä soitetaan pitkä näyte, jossa muista poiketen saa soida kappaleen nimikin, eikä tarvitse kuin tunnistaa esittäjä, niin saapi 3 pistettä, kun muissa saa yleensä pinnan esittäjästä ja toisen kappaleesta.

Joskus 80-luvun puolimaissa tallensin radiosta kasetille kappaleen Love Is A Wonderful Colour, jota nyt kysyttiin. Se taisi avata kasetin, perään tuli Julian Copen Sunshine Playroom. Nämä yhdistyivät hämärästi niin, että raapustin paperiin Copen entisen orkesterin nimen Teardrop Explodes. Oikea vastaus oli kuitenkin The Icicle Works.

Itse kappale (juutuubilla) kuulosti pitkästä aikaa muhkean hienolta, vaikka siinä omat peripateettiseen*** vivahtavat sävyt aikoinaan aprikoituttivat.

Kuulemma joku visailijoista oli äitynyt kehumaan kokkahahmo Ian McNabbin soololevyjäkin, pitäisi varmaan jostain koettaa hakea maistiaisia. Tuherruksesta huolimatta joukkueemme sai sentään pienet pokaalit "muistoiksi" – siis sikäli, että nyt ne ovat muisto vain.

Ilta jatkui siten, että Kaura äkkäytyi paikalle, ja humalluin ja aloin puhua möttipäisiä, mutta aamulla oli silti virkeähkö mieli, koska oli nähnyt mainioita ihmisiä. Ai niin, ja EM-välierän, jossa ratkaisuhetket hukkuivat Itävallassa mellastaneeseen myrskyyn.

* "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen / Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen" (J. Leskinen)
** Sehän oli legendaarinen Joy Division ja Love Will Tear Us Apart, mutta kun ei siitä mutinasta ole, jukolauta, saanut koskaan selvää. Kepeät mullat vaan, herra Curtis.
*** Pitäisi kai sanoa "perin pateettiseen".

Kerallisesti vilvoton

Köh, ei ole munansaannosten valio tuo otsikko, mutta ei ehdi viilata, kun pitäisi päästä potkimaan palloa pojan kanssa, kerta aurinko vihdoinkin paistaa. Kerään tähän vain pari elintärkeää seikkaa.

Ensinnäkin, löysin vihdoin liittoutuman, johon paitsi halusin jäseneksi, myös jaksoin anoa ja mikä kaikkeest parasta, vieläpä pääsin! Susupetal on tehnyt ansiokasta ja ilmeisen pyyteetöntä työtä meitin kelvottomien kirjailijoiden puolesta, vaatimatta kovin jyrkästi olemaan enempää kelvoton kuin kirjailijakaan. Tässä upea diplomi, johon tyrkkäsin itse nimen niin huonosti tuntemallani ohjelmalla, että fontin viilaukseen ei riittänyt enää puhti (kuvaa kelvottomuutta):


Seuraavaksi liimaan kunniamerkin tuonne kainaloon, kunhan jaksan sitä viimein hiukan ajantasaistaa.

* * *

Toisekseen, pari viikkoa sitten oli hilpeä aamuhetki, kun poika tölläsi piirrettyjä telkkarista ja minä lueskelin lehteä. Kulttuurisivuilla kerrottiin Provinssirockin käynnistymisestä ja kuvituksena oli suuuuri otos Kari Peitsamon Skootterista. Pyysin poikaa vilkaisemaan näkyykö ketään tuttua, jolloin hän riemastui: "Sehän on Pantze! Mutta sillä ei oo kyllä oma kitara."

Kyse oli siitä, että basisti Haapio käytti tavallista työkaluaan Fender Jazz Bassia eikä sitä akustista kuusikielistä, jolla hän on muutaman kerran opastanut poikaa kitaransoittoon. Kun pyysin katsomaan tarkemmin, myös taustalla P. Salon rummut alkoivat näyttää tutuilta, sillä hän pääsi kokeilemaan Ludwigin settiä, joka äkkiä kiinnostikin enemmän kuin kitaranrämpytys.

Tässä kömpelösti skannattu ja kuvaajan näkemystä räikeästi turmellen rajattu otos, jossa näkyvät itse äijät. Syy rikkeisiin on minun, ansiot kuvasta korjaa Miisa Kaartinen/Aamulehti (AL 14.6.2008).

Viikon päästä Skootteri pöristelisi Ruisrockissa, minne lähtee bussilasti kaveriporukkaakin kannustamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan lähteä kyytiin, mutta jättää itse festivaalialueen tutkimatta. Päivälippu maksaa maltahia, joille on parempaakin käyttöä, enkä jaksa edes miettiä, miten sinne saisi sopivan määrän sopivia eväitä matkaan. Eikä kaljojen jonotus ja juominen kalliista muovilutrakkeista ole koskaan suurta iloa tuottanut.

Jospa sen sijaan menisi kaupunkikierrokselle, katselemaan vanhaa kunnon Turkua ja kenties istuskelemaan jokivarren laivoihin, jos kyliltä löytyisi sopivia oppaita. Se vasta mahtavaa olisi, jos Krapulablogin kirjeenvaihtaja Vt olisi itseään parantelemassa samoilla nurkilla – tai siis, latailemassa akkujaan samoilla nesteillä.

* * *

Kolmannekseen, lainasin eilen kirjastosta CCR:n epävirallisen historiikin, Hank Bordowitz: Bad Moon Rising – The Unofficial History of Creedence Clearwater Revival. Aloin silmäillä sitä lounaspöydässä ja innostuin ahmimaan… niin seisomapöydän antimia kuin pitemmällä kaavalla kirjaakin.

Aamutuimiin huvitti, kun osui silmään viittaus Suur-Tampereen ylöjärveläiseen kolkkaan:

Entisen loistobändin jäsenet olivat murheellisessa jamassa, sillä kenenkään omilla suunnillaan tekemät levyt eivät käyneet kaupaksi, eikä John Fogertyn albumia Hoodoo haluttu edes julkaista. Tapiksi verokiertotarkoituksissa bahamalaispankkiin lähetetyt myyntitulot, siis käytännössä kaikki muut rahat paitsi Fogertyn omat rojaltit ja teostot, katosivat yhtäkkiä, kun pulja lyötiin vaivihkaa kiinni hiukan samaan malliin kuin LoseCapita (vai oliko se Win- ?) hiljattain.

Onneksi uuden aallon myötä löytyi uusia tärkeitä ymmärtäjiä, kuten nyt Mr. Strummer ja herra Normaali. Mistä tuleekin mieleen surkeiden vitsien usein toistamani valio:
Minkä nimiset veljekset soittivat kitaraa CCR:ssä?
Vastaus täytyy kuvitella erityisen kömpelösti lausuttuna: Jos et tiedä, niin fo-get-it.

Tuo liittyy sen verran rokänrolliin, että muistaakseni keksin sen aikoinaan Players Innin terassilla, missä naapuripöydässä istui tukevassa hönössä Kasevan kitarasankari Tappi Rauma, joka sopivasti kannustettuna alkoi rämpytellä akustista ja laulaa, muistaakseni muun muassa CCR:n bravuureita. Sisätiloissa tuossa baarissa soi muistaakseni myös luuppina, rasitukseen asti, jokin laajamittainen CCR-kokoelma.

Uudenkarheita päiviä, ollut vain pastorin käytössä

Päivät vierivät vinhaan, kuin joutuisivat romukoppaan tuskin sormeiltuina, melkein vielä käärepapereissa. Hirvittää samaan tapaan kuin jos kantaisi jätepaperilootaan tilattuja lehtiä, joista moni on jäänyt avaamatta.

Kurssilla käyminen, ohessa tehdyt työjuttuhommat, runsas nukkuminen ja ruokavalion kevennys vaikuttavat varmasti kaikki. Sattumaksi soppaan tuli vatsavaivoja, kenties kalkkunapadasta, jonka maustoin niin huolella, etten osannut epäillä sitä ylikäyneeksi.

Olen piruuttani ottanut sellaisen linjan, että syön reilun aamupalan ennen kuin lähden kurssille. Sitten käytän lounastunnin muihin puuhiin, kenties kirjastossa käymiseen tai johonkin viralliseen, ja sinnittelen alkuiltapäivän jonkin energiapatukan voimalla, kuten seesamipötkön tai flapjackin tai banaanin tai jäätelötuutin tai mustanmakkaran. Sitä paremmalta maistuu ruoka, kun laittelen sitä kotiin päästyä ehkä viideksi.

Tänään puursin pientä käännösurakkaa valmiiksi, kunnes pää meni jumiin ja nukahdin iltatorkuille. Taidan odottaa aamuun ennen kuin viimeistelen tarkistamisen, sillä se maistuu kirkkain ja tuorein mielin parhaiten. Mottipäisiä käännösideoita tulee mieleen, kuten äsken Tsetset Topeliusta kuunnellessa juttu, joka on kyllä vanha mielleyhtymä.

Kuinkahan tämä pitäisi kääntää, onko se "Hän sai minut pressujen alla" vai "Hän pitää minua pressujen alla"?

Alkuviikolla heräsin keskellä yötä outoon kielikuvaan. Kurssille piti etsiä esimerkit hyvästä ja huonosta mainoksesta, mihin yritin sen yhdistää, mutten ollut tyytyväinen tulokseen. Mietin jostain syystä unitilassa, mille sopisi vertauskuvaksi jouluinen uloste. Ajatus hairahtui sellaiselle polulle, että pöytään on laitettu säihkyvän fiinit kalut ja kaikki herkut, joista sitten ankaralla päkistyksellä saa aikanaan puserrettua kallisarvoisen tortun, jolle ei ole ihmeempää käyttöä. Eikä se muitakaan hurmaa. Muuten voisi hakea yhteyksiä (huonoon) mainokseen, mutta ilmiasu ei ole ulkokultaista silkkoa. Äh, kai sille joskus käyttönsä löytyy, jos tuo nyt edes on omaperäinen.

Jou, väsynyt mieli, väsyneet jutut. Tänään oivalsin kuitenkin tehdä virkistävää vaihtelua tzatzikiin, sillä ymppäsin herkulliseen peruskaavaan kaappiin kohta nahistuvaa tilliä kourallisen ja lisäksi muutaman murusen paahdettua sipulia. Tillistä on kyllä sanottava, että jaksan masentua aina, kun tunnen tarvetta ostaa puketin esimerkiksi makoisia uusia perunoita varten (viimeksi ruotsalaisia, lajiketta Swift, oikein hyviä).

Kaksi olennaista seikkaa: lähikaupassa tilli on liian kallista ja yleensä liian olematonta maultaan ja liian isoissa annoksissa yhden hengen käytt... Ei kun kolme seikkaa! Tilli ei tainnut tosin odottaa Espanjan inkvisitiota.

Ornitologi avannossa

Huh, ei opiskelu kirpaissutkaan niin pahasti kuin pelkäsin. Nyt on eka päivä takana ja aikanaan pitäisi olla sitten kystä laittamaan pikkuvirmaa pystyyn, että saa jotain tolkkua freelance-hommien laskutukseen ja verotukseen sekä laitehankintojen kustannuksiin. Ehkä ojasta allikkoon, tiedä häntä.

Se on kyllä sanottava, että edelleen on vaikea avata suuta outojen ihmisten piirissä (varsinkin sellaisten, joita ei ennalta tunne), jos pitäisi itseään kuvailla ja esitellä. Eipä hätää, kyllä siinä pakolliset saa kakaistua, mutta huomion keskipisteenä oleminen ei ole mun juttuni.

* * *

Aamulehdessä esiteltiin tänään lintujen jälkikasvua ulkoistetuissa kalsiumkarbonaattisissa kohduissaan. Minua ilahdutti erityisesti kauan kaivattu valaisu ikiaikaiseen kysymykseen, suorastaan klassikkojen klassikkoon. Viisasten kerhoa nimittäin kuuleman mukaan vaivattiin jatkuvasti yhdellä ja samalla ornitologisten kysymysten helmellä: "Minkä väriset ovat rautiaisen munat?"

Tämä tapahtui tietenkin aikakautena, jolloin puheenjohtajana toimi Tauno Rautiainen (1945-62), eli ennen minun radionkuunteluaikojani, hyvä jos hautomisvaiheeseen ehdin jakson lopussa. Taunon vaimon Kirsti Rautiaisen muistan kyllä hyvin Tupla tai kuitti -visailusta, hän olisi tiennyt kenties vastauksen niin sanotusti lonkalta.

Kuten oheisesta kuvituksestakin näkee, oikea vastaus klassikkokysymykseen on: Rautiaisen munat ovat pienet ja sinertävät. (Mutta niitä voi olla perätens 4-6. Kuva on siis skannaus, AL 26. 5. 2008.)

Onkohan Trio Niskalaukauksen ex-johtajaa usein vaivattu tällä teemalla? Outoa sinänsä, etten ole tainnut ikuna vaivautua sen vertaa, että olisin tutkinut vuosikymmeniä askarruttaneeseen kysymykseen vastausta.

"Palaver on päättynyt."

Murkinaa ja pöperöä

Katselin jo muutama päivä sitten, että yksi ruokablogisuosikkini Kulinaarimuruja oli vastaillut mukavalta näyttäneeseen meemiin, joka saattaa peräti olla hänen oma luomuksensa, mutta muistin vasta nyt palata asiaan. Asiaan.

Miten haluat munasi?
Ei kai tässä vihjailla mitään? Vaihtelee kovin, yksi pysyvä suosikki on munakas, johon tulee tomaatti, tippa vettä, mustapippuria ja suolaa sekä paistovaiheessa juustoraastetta. Ja pohjaksi siis munaa, 3-4 kpl, ettei totuus unehdu.
Keitetyistä puhuessa… munan on syytä olla minusta kova, jos viikseen tulee.

Kuinka nautit kahvisi/teesi?
Kahvi menee mustanakin, yleensä lorautan sekaan maitoa, ja joskus harvoin vähän sokeria, jos se toimii yksinkertaisena välipalana. Juhla-aamuina, kun on pirteänä, voi keitellä vähän väksympää sumppia ja lämmäyttää kattilassa maitoa, että syntyy jonkinlainen au lait.
Tee on yleensä karua ceylonilaista, johon sopii lusikallinen hunajaa. Sitruunantiraus tuo vaihtelua.

Suosikkiaamiaisruokasi?
Puuro olisi ehdoton, mutta harvoin jaksan keitellä, paitsi kun poika pyytää. Joskus on aikoja, että mysli maistuu jukurtin kera. Tavallisin on silti ruiskyrsä kahvin kans.

Maapähkinävoi?
En tiedä olenko edes syönyt aikuisena, joten ei se himoja synnytä. Suolapähkinät uppoavat hyvin pelkällään ja viimeksi hivautin niitä myös uunikanankoipien alle; porkkanan, sipulin, tomaattien, veesipulin, oliivien ja sen sellaisten sekaan.

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?
Keksin tänä vkonloppuna pikku vihneessä aika ässän: 2 dl partaäijäjukurttia, 0,5 dl pullosalsaa, kourallinen paahdettua sipulia, mustapippuria, suolaa jos tarvihee. Vihreän salaatin päälle pirskottelin suoraan limetinmehua ja balsamicoa, ehkä rkl:n kumpaakin, sitten tuota jukurttisörsseliä päälle. Tomaattia, kurkkua, hillosipuleita ja veesipulioliiveja siinä oli kans.
Ostin varoiksi myös putelin kevyttä ranskalaista kastia, muttei se tuolle pärjää edes keveydessä, eikä varsinkaan maukkaudessa. Taisi olla muuten eka pullo salaatinkastiketta, mitä olen kotiin ostanut. Soveltelen itse aineita, joita on kaapissa, tai olen ilman.

Colaa vai Pepsiä?
Juon hyvin vähän limpparia, mut Pepsi Max on melki ainoa, jota joskus ostan varta vasiten. Männä viikolla olin tullut paarista kotiin ja siwauttanut eväiksi jotain karvasta kolmiohässäkkää (Sandwichin jaarlin opeilla) sekä maxia. Eihän sitä lämpimänä voi juoda ja jäät olivat loppu pakastimesta. Ihmettelin aamulla tuoppia, jossa oli parin desin verran sulaneita pakastevihanneksia, mutta kyllä janoinen keinot keksii.

Laiskottaa, mitä teet?
Luultavasti elbaan, mutta jos tämä liittyy ruoanlaittoon, niin odotan nälän kasvavan tai teen jotain pikaista, kuten pastaa, munakasta, nuudeleita tai hernerokkaa.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?
En jaksa yleensä pizzaa tilailla, hyvä jos kerran vuodessa, sillä odottelu ja jäähtyneen roiskeläpän natustelu ovat turhauttaneet. Jos taas pitäisi Alla fantasia laatia, siihen tulisi ehkä tänään salamia, tonnikalaa, krapuja ja aurajuustoa.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?
Mieluiten jotain uutta sovellusta aineista, jotka ovat melko tuttuja, että luottaa hyvää syntyvän. Kirjo- ja merilohi on tuottanut iloa viime kuukausina; keittona, perhosina ja juustolla kuorrutettuna uunissa.

Saatko jostain ruuasta hyviä muistoja?
Useista. Muinaiselta automatkalta Skotlantiin muistan iloisena yllätyksenä pubilounaan, jossa kastike oli vähän kuin steak and kidney pien täytettä ja erityisen maistuvaa.
El Toron pippuripihvi oli alta parikymppisenä minusta niin hyvää, että oli synttärien juhlahetki mennä vetäisemään sellainen. Rautapannussa, mojovan pippurisessa kermakastikkeessa (konuakin ehkä?), johon oli kiva upottaa perunaa.
Ite laittamista lämpimiä muistoja ovat jättäneet ainakin lihapadat, milloin pala-, milloin karjalanpaistin suuntaan, milloin tshekkiläiseen olutviritelmään.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?
Pitää oikein miettiä. Ravintoloiden joistakin rimanalituksista, varsinkin ketjujen annoksista, joissa on periaatteessa ainekset suunnilleen kohdallaan, mutta ei mitään henkeä. Ylipäänsä pettymykset, jos odottaa nautintoja, mutta jääpi ilman.

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?
Useat herkkuhetket tuovat mieleen pöytäseuran tai ruoanlaittajan, jopa tarjoilijankin. Monesta ystävästä tai rakkaasta on ruokajohdannaisia muistoja.

Onko olemassa ruokaa josta kieltäytyisit?
Aivan varmasti, mutta mietin ennemmin ruokia, joita haluaisin maistaa.

Mikä oli lapsena lempiruokasi?
Koulussa ainakin maksalaatikko, merimiespihvi, hernerokka, lihapullat… olihan niitä. Kotona oli omat suosikit, kuten jauhelihakastike, lätyt… en jaksa muistella.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?
Liian vahvoja teonsanoja, mutta kaalikääryleet on sinne päin. Ruoka-aineista kaali muutenkin, sinihomejuusto, jopa sipulia piti lapsena kartella, mutta nyt se on ehdoton lisuke.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota rakastit, mutta nyt vihaat?
Edelleen liian vahvasti ilmaistu, mutta pinaattikeitto on joskus ollut suurta herkkua, sitten taas ajoittain ei tee mieli.
Ai niin, ranskalaiset perunat. Ne olivat huumaavan hyviä poikasena, jopa grilliltä ostettuna, kun ne tehtiin tuoreista, korkeintaan öljyssä esikeitetyistä perunoista. Nykyiset pakastelutrakkeet ovat usein turhaa mössöä. Harvoin jaksan keitellä oikeaoppisia itse, viimeksi muistan ilahtuneeni sellaisista Tallinnassa. Pikaruokaloiden tikut menettelevät.

Lempihedelmäsi ja -vihanneksesi?
Hunajameloni on yksi suosikki. Tomaatti monissa muodoissaan. Juurespuolelta porkkana, palsternakka, lanttu ja erityisesti juuriselleri. Sipulia unohtamatta. Tai limetintä ja sitruunaa.

Lempiroskaruokasi?
Vaihtelee, toastit esimerkiksi. Ite laitettuna hotdog on hyvää: maukkaan patongin väliin juustoa, paahdettua sipulia, frankfurter, sinappia ja ketsuppia.

Lempivälipalasi?
Ei ole, tai piristävät oivallukset. Jos älyää esimerkiksi tällätä bolognesen jämiä ruisleiville, juustoa päälle ja uuniin paahtumaan. Pojan kanssa keksitään joskus hauskoja annoksia, joihin tulee kurkkulohkoja, pikkutomaatteja ja kauden kasviksia oheen.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?
Ompi. Muotoseikoista en juuri piittaa, taidan pitää aseitakin väärissä käsissä, koska vasuri.

Olet dieetillä. Millä ruualla täytät itsesi?
Sehän onkin ongelma, etten voi täyttää itseäni, koska veelaukku on venähtänyt. Salaattia tulee temmottua joskus hirmuisia annoksia.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?
Kiitos kysymästä! Ottaisin lankkupihvin ja jos nuo perunat saa korvata parilla porsaankyljyksellä sekä persiljat pekonilla.

Miten tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?
Aika tulisesta tykkään, eli joskus on liian mietoa, mutta sikäläiset voisivat naureskella minun tuliselleni.

Saako olla jotain juotavaa?
Jo vain, kiitos. Tom Collins voisi maistua.

Punaista vai valkoista?
Punaista, vinjuissa ehkä kymmenisen kertaa useammin kuin valkoista. Lihassa ero on pienempi ja kalassa se voi jopa kääntyä nurin. Mansikoissa punaista (öh).

Lempijälkiruokasi?
Höm, tuota, jallu ja kahvi on aika kova sana. Jäätelö joskus. Ai niin, Kulinaarimurulan mainitsemat haisevat juustot ilman muuta, patongin, vinjun ja kasvispalasten keralla.

Täydellinen yömyssy?
Se voisi olla jotain turpeisen makuista mallasviskiä, vesitippa sekaan. Onko teillä Taliskeriä?

Se oli siinä. En tiedä missä määrin Varapygmilän cuisine brutal jaksaa kiinnostaa, mutta hauska näitä aiheita oli ohjatusti miettiä.