Vilkko sai mickgreenin

Ei jaksa Mikko Niskasen Sissit nyt napata, kun illalla on tiedossa räyhäkkäämpää sotakuvaa, nimittäin Taistelutovereita ja Kotkat kuuntelevat dvd-kerhossa. Niinpä aloin laitella ex tempore pikkujoululounasta: pannussa kuumenevat lanttulaatikko (taisi olla teidän äitien tekemää) ja kanaa Cordon Bleu (pirkkapakaste).

Tässä ehtii silti taivastella vanhaa kitarasankaria nimeltä Wilko Johnson. Äijän piti esiintyä viime viikolla Tullilla, mutta hän oli estynyt eikä lisäksi saapunut paikalle. Pari vuotta sitten näin hänet bändeineen YO-talolla, murskaavan hyvää kamaa. Melko luotettavalta taholta kuulin, että äijä oli jättänyt ylimääräiset lääkitykset poies, ei takahuoneessakaan suostunut nauttimaan kuin oliko se teetä, vissyä vai jaffaa. Jos linja on pitänyt, peruutus ei siis ehkä ole nk. karitapiot.
YO:lla tuijotin parin pitkän linjan rokherran seurassa naulittuna, kun Wilko veteli kaikki vanhat kataluutensa kitarasta ja basson varrella seikkaili vanha Blockheads-kurko Norman Watt-Roy. Olimme muistaakseni myytyjä itse kukin.

Viime perjantaina kaveri tuli pikkujoulujen jälkilöylyissä piipahtamaan ja riemuitsi siitä, että Wilko oli peruuttanut keikkansa, koska hällä ei olisi ollut paalua mennä katsomaan. Sen sijaan tämä vanha Feelgood-fani kaiveli juutuubilta esiin näytteitä, jotka virkistivät suuresti armanjakin nautiskeluamme hänen hopeanhohtoisesta taskumatistaan.

Ekassa näytteessä tuo tuore kokoonpano höyläsi alkupään Dr Feelgood -bravuuria, joka julkaistiin singlenä 1974 ja avasi myös debyyttiälpeen Down By The Jetty. Kannattaa Wilkon lisäksi kuulostella, mitä kaikkea Watt-Roy ehtii keksiä trioa kuljettavaa rytmiä hukkaamatta. Asiaa epäilemättä auttaa, että Wilko pitää aina huolen myös rytmistä, vaikka ravauttaisi soolonkin. Lava on isompi, muuten vanhojen jäärien meininki on lähellä YO-talon elämystä. Kuten toverini terhensi, eihän se Wilko mikään laulaja kyllä ole, eikä toisaalta hikikään haise pikkuruudulla.

Wilko Johnson Band: She Does It Right (live 2005)

Tästä tuli sujuva siirtymä toiseen Wilkon säveltämään alkuvaiheen singleen, jonka Dr Feelgood esittää ihan helevetin vakuuttavasti tv-ohjelmassa Old Grey Whistle Test. Kiinnitti huomiota, että britit ovat osanneet hoitaa soundit kuntoon tv-studiossa, sillä turhan usein pienessä tilassa paletti hajoaa, mikä tekee monesta tv-livestä aika turhan taltion. Ehkä sekin oli Unplugged-suosion perusteita, että kamarirockin sai soimaan paremmin.

Dr Feelgood: Roxette (tv-live 1975)

Tuosta toveri loikkasi ovelasti Policen ekaan (?) singleen Roxanne, koska olemme yrittäneet näitä paarinpöydässä yhdistää, malliin toisesta sanat ja toisesta sävel. En jaksa kaivaa sitä nyt esiin, mutta löytyi mainio 80-luvun pätkä, jossa Vilkko esittelee erikoista ja tehokasta soittotyyliään.

Wilko guitar method (1:50)

Tämä johtaa vääjäämättä Mick Greeniin, jonka Vilkko mainitsi oppi-isänään tyyliin soittaa rytmiä samalla kun livauttelee koukkujaan tai vetää soolon. En ole kummoinen livelevyjen fani, mutta Mick Green oli varmaan rankimmassa vedossaan The Piratesin livellä Out Of Their Skulls (1977). Siitä on julkaistu kunnon cd-painoskin, jossa on 39 bonuskappaletta – eli käytännössä kaikki muukin Piratesin 70-luvun tuotanto. Näköjään äijiltä on julkaistu hiljattain myös BBC Sessions 1976-78, joka voisi olla retevää kamaa. Tällainen pätkä löytyi juutuubilta, live ilmeisesti 70-luvun lopulta Dingwallsista.

Pirates: Lonesome Train

Kappale on poimittu Johnny Burnette & Rock'n'Roll Trion mahtavalta älpeeltä, mistä irtosi muutakin coveroitavaa. Mick Greenin ja Piratesin taustat johtavat 50/60-luvun aliarvostettuun brittiläiseen rockcomboon Johnny Kidd & The Piratesiin. Vaikka Shakin' All Over oli heitin ylivoimaisesti tunnetuin stykensä, mistään yhden hitin ihmeestä ei ollut kyse. Loistavia vetoja ovat esimerkiksi Please Don't Touch, Restless, Linda Lu, So What, I Can Tell ja… Dr Feelgood.

Niitä ovat monenlaiset Who't, Dr Feelgoodit, Motörheadit ja Seatsniffersit veivanneet.