27.12.2007

Tienristeys

Taapersin eilen musavisaan kantapaariin, minne olikin kertynyt jo rutkasti tuttuja naamoja. Ratkoivat hupaisaa aukeaman laajuista kuva-arvoitusten ryvästä, johon oli piilotettu kymmenien suomalaisten tv-ohjelmien nimiä vuosien varrelta, Aamulehden liitteestä se oli löytynyt.

Toverini Arto puolestaan vinkkasi sivuun katsomaan kuvaa hänen kamerastaan. Se oli niin riehakas, että vaatii pari asiaa pohjustukseksi.

Ensinnäkin vanhan bluesjäärän Robert Johnsonin (1911-38) legendassa kuuluisin osa hienojen kappaleiden ohella on se, että hänen väitetään kadonneen tuttavapiiristään ja palanneen vajaan vuoden päästä taitavana kitaristina, jonka valikoimaan kuului parikymmentä bluesin helmeä. Kuulemma Johnson kohtasi tienristeyksessä paholaisen, jolle myi sielunsa ja sai vastalahjaksi soittotaitonsa. Näitä yhteyksiä on haettu hänen kappaleistaankin, kuten Hellhound On My Trail tai Cross Road Blues, vaikka tuoreempi tutkimus on päätynyt arkisempiin tulkintoihin.

(Legendaan tarttui myös Walter Hillin elokuva Crossroads, jossa Ralph Macchio vaihtoi karaten bluesiin. Siinä oli aika säväkkä hyvän ja pahan kaksintaistelu tienristeyksessä, kitaroiden kaksintaistelussa paholaisena oli Steve Vai ja luulin Macchion vastaiskujen olevan Ry Cooderin työtä, mutta IMDB kertoo Vain soittaneen molemmat osuudet.)

Kuuluisana vertauskuvallisena tienristeyksenä on nähty sekin, josta serkukset Jimmy Lee Swaggart ja Jerry Lee Lewis lähtivät eri suuntiin. Swaggart ryhtyi kirkonmieheksi ja tv-saarnaajaksi, kun taas rokänrollin paholaismaiset rytmit ottivat vallan Lewisista, josta tuli The Killer, kaikkien aikojen hurjin rockpianisti. Nick Tosches kertoi erinomaisessa Lewis-elämäkerrassaan Hellfire (1982; Helvetin tuli, Love-kirjat 1985) taistelusta demoneja vastaan. Jim McBriden elokuva Great Balls Of Fire (1989) käsitteli Killerin ohella Swaggartin rinnakkaista polkua, jonka pyhyyttä sotkivat sitten seksiskandaalit 80-luvun lopulla.

Vaan kukapa olisi uskonut, että tämä vertauskuvallinen tienhaara on lihallistunut Tampereen Raholaan! Arto oli tutkivana historioitsijana, valppaana tarkkailijana ja hanakkana kuvaajana löytänyt todistuskappaleen pisteestä, josta Swaggart lähti vasempaan ja Jerry Lee oikeaan.


Taustamusiikiksi tälle merkittävälle löydölle sopisi hienosti:
Jerry Lee Lewis and His Pumpin' Piano: Great Balls Of Fire (1958?)

Näköjään juttua olisi helppo laajentaa monin tavoin, esimerkiksi sillä, että kuuluisia serkuksia oli kolme, Killerin ja Swaggartin lisäksi Mickey Gilley. Kolmen sisaren lapset olivat syntyneet vuoden sisään 1935-36, ja he oppivat soittamaan pianoa yhdessä jo kloppina.
Lewis ja Swaggart syntyivät Ferridayssa, Louisianassa, Gilley taas Mississippijoen toisella puolen Natchezissa, Mississipissä.

Jos kuvassa johto panee epäilemään, mitä kyltissä lukee, tässä on vielä kartalta ote samasta kohdasta.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Loistavaa!

Mutta mistä me puhumme, kun me puhumme "Killerin raveista"?

- Prospero

Varapygmi kirjoitti...

Terve, Prospero! Tikusta voi saada yllättävästi asiaa, kun jaksaa vängertää. Eiköhän Jerry Lee valita kuninkaaksi sielläkin.

Anonyymi kirjoitti...

Terve! Ja rokkaavaa uutta vuotta!

Olen nauttinut kovasti blogisi annostelusta, varsinkin musiikkipuolesta.

Herran Jumala,pallit palaa oli musaelämäkertojen aatelia. Tulinen.

- Prospero

Varapygmi kirjoitti...

Tattis, samaa sinulle, niin vuotta kuin blogiannostelua koskien.

Olen oudosti intoutunut kaivelemaan erilaisia r&b-puolen sankareita, joiden läpimurrosta on vähintään 20 vuotta aikaa. Tulee ulkoa hupsuja kimmokkeita, kuten tuo risteyskuva ja SRV-taltio.

Hellfiren luin heti kun sain käsiini, sitten tyrkättiin suomennos, että jos vertailisin niitä pikkulehden arvostelussa. Juttu taisi jäädä tekemättä, eikä kirjaakaan ole enää hyllyssä, mutta se olisi hyvä elää uusiksi, koska tunnelma oli vahva. Love-painoksen kansikin oli hengessä mukana.

SusuPetal kirjoitti...

Vp, tänään lauantaina tulee the Rutles YLE-teemalta klo 21.40 muistaakseni.
Ouch!

veepygmi kirjoitti...

Susup, hyvä huomio. Tsillailin pojan kans, mut katselimme ensin tullutta Helpiä, jossa on komeita kappaleita ja hatara juoni.

Kun Rutles starttasi, poika oli jo pyjamoissa, joten telsun sijaan luin hällen kummitädin antamaa joululahjakirjaa Sempé–Goscinny: Nikke ja nenä. Ääneen nauratti sekin.

Onneksi sain Rutles-dvd:n jo omaksi, ettei ole kellon orja sen kans. Let It Rot!