Kkeella, Kimmo puhelimessa

Eihän ihminen yksin mitään ole. Jostain pitää riipiä ilo. Kimmoke olkoon sellainen termi, jota haluan käyttää. Kimmokkeitta en pärjänne.

Terveisiä.

Sun Klas synkkäri

Viikko sitten osuin laittamaan Sunday Classicin tänne kahdesta syystä. Toinen oli SusuPetalin kimmoke, koska olen usein hänen klassikoistaan ilahtunut. Toinen taas oli se, että jostain syystä pyöritin juutuubilta yhä uudestaan Handle with Carea (kts. viikontakainen), ihmettelin takertumistani vanhaan hittiin ja ajattelin sen olevan käyttökelpoinen vinkattava ja linkattava.

Noh, kävi ilmi, että Lepis on laskenut kiertävän Sunday Classicin täyttävän tänään vuoden, joten oli teeman aika. Perinteiseen tapaani huvitti pikemmin kiertää sääntöjä kuin valita yksinkertaisesti toinen Traveling Wilburys -esitys, koska olen vasta-alkaja. Monenlaista kävi mielessä, jopa toisena handle-stykenä Otis Reddingin Hard to Handle, kunnes oivallus tapahtui.

Wilburyn tähtiviisikon jäsenien aiempaa tuotantoa miettiessä houkutti tuoda esiin Jeff Lynnen eka levybändi Idle Race, mikä sopiikin loistavasti klassikkosynttäreille, koska yhtyeen debyyttialbumi oli Birthday Party (1968). Olin läpi 70-luvun perso Lynnen herkille laulumelodioille, joita varsinkin ELO:n hiteissä oli tyrkyllä. Taisi olla lähellä 80-luvun taitetta, kun ulottuvilleni vasta osui tuo Idle Racen LP.

Birthday Party nappasi heti. Siinä oli niitä upeita kooruksia, jotka olivat selvä johdanto kohti ELO:a, mutta paljon muutakin hulvattomuutta. Ei ole mikään ihme, että Lynne yhdisti voimansa toisen birminghamilaisen, the Movessa kuuluisaksi tulleen Roy Woodin kanssa, sillä heidän sävellyksissään ja luovassa soitinnuksessaan oli paljon yhteistä.

Tämä valittu näyte Birthday on synkkärilaulu, jolla on paha onnitella ketään englannintaitoista, koska ei se mitään suurta juhlaa sankarille tarjoile. Onpahan silti hieno laulu ja kuvaava näyte klassikkoalbumilta, joka on jäänyt vähän kulttilevyksi pikemmin kuin kaiken kansan suursuosikiksi.

Sivuhuomiona voisi mainita, että oululaisbändi The Spiders taisi innostua Idle Racesta samoihin aikoihin kuin itse sen löysin, sillä muistaakseni heidän kakkoslevynsä sai nimensä Birthday Partyn kappaleesta Follow Me Follow, josta kiekolla oli koveri.

Kappale parempaa suomea

Iski ihmeellinen puujalkuus maalla vieraillessa puolitoista viikkoa sitten – valitettavasti ihan fyysisissä ulottuvuuksissa, jotka häiritsevät suosimaani sanallista puujalkuutta. Meinaan vasen koipi ei toimi ja eilen tuntui kuin veri ei kiertäisi kunnolla vasemmalla puolella. Mahtaako se kiertää silloin ihan täpöillä oikeallakaan.

Eilisaamuna herätessä oli niin karsea olo jalassa ja sydänlihaksen tienoilla, että harkitsin jo käyntiä lääkärissä ekaa kertaa vuosiin. Viimeksi meni hermo siihen, että omalääkärin sijaiset hyppyyttivät yhdeltä toiselle, eivätkä hyö uskoneet jalan olevan kelvoton museossa toikkarointiin. No, käytin sitten kolme lomapäivää sängyssä makoiluun, onneksi pomo tajusi asian. Se oli muuten talviolympialaisten aikaan… pakko olla Torino 2006.

Kun ei voinut levätä, käsi osui Pirkko Leinon kirjaan Hyvää suomea. En oikeastaan pidä siitä erikoisemmin, kieliopin esitystapa ei ole minusta erityisen hyvin jäsennelty eikä mielenkiintoinen. Onpa siinä myös turhan monta pikkuvirhettä eli typoja sekä listoista puuttuvia pilkkuja, jotka häiritsevät lukemista, koska joutuu miettimään onko niiden puuttumiseen mahdollisesti jokin syy.

Välihuomio: Voisikohan Varapygmin kuvailla olevan minuskuulimaskuliini?

No juu, olkoon kieltä käsittelevä kirja hyvä tai keskinkertainen, sellaisen selailu on terveellistä, jos junttaa tekstiä jatkuvalla syötöllä runsaita määriä ja tyrkyttää sitä oikein muidenkin luettavaksi. Iskenyt paha pelko taas, että millaisia maneereja, toistuvia harhaoppisuuksia ja heikkoja rakenteita on päästänyt tekstiinsä, kun huomaa voivansa nakuttaa kymmeniä liuskoja käännöksiä päivässä ilman ihmeempää kipinää. Useimmiten onneksi lähtöteksti antaa jotain intoa sisällöllään, vaikka muodoltaan ja kieleltään tuntuisi liian tutulta.

Yhdellä sivulla Hyvässä suomeassa (tsori) heräsin ja havahduin, sillä tuli oivallus sivulauseiden käsittelyni alkeellisuudesta tai horjuvuudesta. En tiedä, onko tuossa mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta skannasinpa silti sivun tähän.

Ennen kaikkea nuo viittaussuhteet ovat asia, johon aion kiinnittää huomiota viimeistään oikolukuvaiheessa. Tiedän käyttäväni se-sanaa liikaa ylipäänsä ja erityisesti liian laiskoihin viittauksiin siten, että vastuuta siirtyy liikaa lukijan tulkintaan. Perustekstiä ei ole hyvä kirjoittaa niin, että vain valpas lukija pääsee ytimeen asti. Kulkeva ja hyvä teksti vetää lukijaa mukaansa ja tuo sisällön tyrkylle. Silloin pienet näppäryydetkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa, jos lukija on jo mukana kelkassa.

Suosikkini tuon alan kirjoista on Terho Itkosen Uusi kieliopas. Sen kanssa minulla on hyvät välit sikäli, että olemme usein samaa mieltä ja saan sieltä usein ansiokasta oikaisua tai tukea.

Tämä aihe taitaa liittyä myös siihen, miksi polkkailu ei ole erityisesti sytyttänyt aikoihin. Jos omat lauseet maistuvat puulta, miksi niillä kiusaisi itseään saati muita. Antaa nälän kasvaa ennen kuin käy pöytään. Aikaisemmin olen kaivannut vaihtelua säntillisempään työtekstien virittelyyn ja ruilautellut tänne mitä sattuu, joko mielenkiintoni herättäneistä aiheista tai sanojen vääntelyn riemusta, mutta nyt on mennyt kuukausia ilman polkkaushinkua.

JK. Lisäsin pienen sivutarinan edellisen polkan loppuun. Siksi vain huomautan, että jos tätä lukee readerin kautta, ei luultavasti huomaa tämmöistä sormeilua.

Sunnuntain klassikko

Olen rikkonut tänään säädöksiä lepopäivän pyhittämisestä, mutta välipaloina olen käynyt lepuuttamassa mieltä nettikierroksilla. Viimeksi osui silmään joku vinkeä Sunday Classic, joten ajattelin kerrankin osallistua siihen.

Eilen heräilin tukka tötteröllä ja ajatukset liiskaksi keitettynä spagettina. Jotenkin siitä tuli mieleen alkuperäinen "Concentration Camp" Ehrhardtin 'Candle with Hair' ja edelleen 1980-luvun lopun superbändi Traveling Wilburys. Usein tekee mieli olla epäluuloinen supersankarien epäpyhiä liittoja kohtaan, mutta kuin ihmeen kaupalla George Harrison, Roy Orbison, Bob Dylan, Tom Petty ja Jeff Lynne saivat rullaamaan ja soimaan hienosti ekan hittinsä.

Sitä kuuli satoja kertoja varsinkin tuoreeltaan, etenkin jos sattui pitämään MTV:tä auki öisin töissä. Entistä suurempi ihme, etten ole siihen koskaan väsynyt. Kuulostaa vähän siltä kuin olisi liimattu kolme eri miesten tekemää palasta yhteen, vaan hittoako se haittaa, jos lopputulema on kenties osiaan suurempi summa.

"… overexposed, commercialized…" Taasen kuuntelen varmaan kuudetta kertaa kahteen päivään vanhojen sankarien renkutusta. EDIT: Voi minua, sääntöihin taitaa kuulua, että kertoo lisää sonntaakin klasarei löytyvän täältä.

Kuuntelin vielä viidennentoista kerran viikon sisään: mainio virne jokahisellä lopussa kohdassa: "Oh, the sweet smell of success…" Terapialaulu, veikkaan.

* * *

Pieni jatkotarina. Tälläsin äsken uuden näppiksen tosikoituksissa hyytyneen tilalle, mutta tämä on Windowsillekin kelpaava Logitech, joka vaatii hiukan sisäänajoa, koska olen kolme tai neljä vuotta hakannut samanlaisella omppuvehkeellä. Näppäintuntuma on mainio, mutta alt ja komento ainakin vaihtoivat paikkaa. Saa nähdä miten erikoismerkit pelaavat.

Toverini Poppi-Hessu kehui joutuneensa pitkälle kiertueelle Reissaavien Wilperien linkin yltä katsottuaan. Erityisesti viehätti paikka, mihin hän kertoi päätyneensä, sillä ei tämä ekana tainnut olla "related to"-osastolla:

Neil Innes ja Eric Idle laulavat "without a stitch to wear" Rutland Weekend Televisionin lähetyksessä. Samalla kertaa Pop-Hes eli Herman Spector muistutti hienosta raportista, jonka hän oli kirjoittanut Napapappojen kullanhuuhdontareissusta. Sehän löytyy täältä. Tällä hetkellä näkyi olevan kolmantena ylhäältä otsakkeella Radioaktiivista pierutoimintaa Lemmenjoella. Roger.

Kannipolkka

Arsüttavaa ko taalta ei loüdü oikeita kirjaimii. Taa on joku kasittamoton kürillinen maa tai maa en vaan kasita missa mennaan. Maa pürin karjistamaan tata epasuhtaa müohemmin.

Hüvaa üota nüt aidille ja oükkarille, minka tarttis püsüa seinan takana. Kesa on forbi.

Alkaa epailko etta arhakoitüisin karttüiseksi, en missaan aaritapauksessakaan.

Hüvaa üota

* * * * *

Hoplaa, luiskahti vähän ote sormista yöllä, mihin oli syypäänä Telakalla soittanut ruotsalaisbändi Francis. (Alla kuvassa, jota en eilen napannut, vaan vohkin ruututaltiona heidän kotisivultaan, jonne taas Kuukle kieltää menemästä sen tyrkyttämän malwaren takia. Yllä ruututaltio varoituksesta. Tuumin ettei se pure Macia, jossa on Little Snitch estämässä luvattomat yhteydenotot koneelleni. Saa nähdä.)

Mainio bändi, vaihtelua ja dynamiikkaa piisasi niin keikan mitalla kuin kappaleiden sisälläkin. Rumpali sai pienestä setistä paljon irti, kitaristilta irtosi rätväkkää rokänrollia herkemmän kaikuisan maalailun oheen ja basisti kuulosti nasakalta osaajalta. Solisti oli hulvaton, loikki tuoleja pitkin laulamaan valikoiduille yleisön jäsenille ja ääni kelpasi vaikka muhkeaan paaribluesiin. Välillä kilkutti Korgia, välillä murjoi avokämmenellä. Usein pomppi milloin missäkin ja ääneen tuli vaihtelua megafonilla, jonka tämä sulotar osoitti parissa piisissä mikkiin.

Kappaleet taisivat olla muuten omia, mitä nyt encoren huipennukseksi tuli Wanda Jacksonin I Gotta Know. Katselin onko netissä hyviä näytteitä ja yhtä ääripäätä edustaa täältä löytyvä
Bad to the Bone

Francisin kotisivujen ollessa epäilyttävässä tilassa voi kurkata heittiä myspacesta. Sieltä paljastui, että ovat tänään Tsadin paikassa nimeltä Belly ja huomenna Turussa Klubilla. Saattaa niitä näytteitä löytyä Spotifystakin, minne en ole saanut vieläkään äkkäydytyksi. Laiska mies, alkuun pelotti kesken työkiireiden, että tärvään sinne liikaa aikaa. Nyt se voisi kiinnostaa, mutta en enää muista mistä ja miten sain kutsun, saati onko sellainen enää voimassa.



Tuossa on nyt vielä se pätkä Drunk Stranger, jolla muuan FB-kaveri sai yllytettyä mut pitkän työpäivän päälle kylille, erityisesti murean kitaran ansiosta. Hyvä reisu, ei siinä mitään, muttei kannata kolmeen äijään ruveta ostelemaan vuoroin tiukkoja tuutinkeja ja kumoamaan niitä huikalla. Eihän siitä seuraa kuin korkeintaan kannipolkkaa. Tänään pitäisi virittäytyä tunnelmaan uudestaan, sillä illalla on lupa ja kunnia nähdä punklegenda TV Smith ynnä saksalaisihme Mäkkelä's Trash Lounge.

Eipi voi mitn, kyä nykyään livekeikoista saa rutkasti riemua. Tuntuu kuin soundit ja soitto olisivat useammin kohdallaan kuin kaksi tai kolme vuosikymmentä sitten. Kehittelen sen suunnan teoriaa, että kyky luoda toimivaa musiikkia on levinnyt paljon laajemmalle. Sen sijaan asian ydin on minulle hyvät piisit, enkä ole läheskään samassa määrin vakuuttunut, että niitä syntyisi nykyään enemmän.

Ehkä esimerkiksi käy Francisin Take It Easy, joka ei videona säväytä yhtä lailla kuin livevedot.

Voihan Vonnegutin aunus

Kesäistä meininkiä on koettu Varapygmilässä, tosin turhan paljon koneen ääressä hikoillen ja ikkunaa iltapäivisin pimennellen. Sitä hienompaa on ollut ajoittain saada jotain valmiiksi ja rykäistä ladulle kekkuloimaan.

Eilisen juhlahetki osui pitkästä aikaa Huurupiilon jameihin, joissa erinomaisen meiningin takasivat muun muassa Vesa Hyrskykari, Sami Sippola, Juppo Paavola, läskibassoon siirtynyt kitaristi-Riku (sukunimeä en het muista) sekä loppupuoliskon lauteilla heiluneet El Samuel Tragico (myös Tragic Samina tunnettu Straton virtuoosi) ja suursuosikkini Jo' Buddy Raulamo. Varmasti unohdin vielä useita herroja, enkä esimerkiksi maanmainion harpistin nimeä tiedäkään.

Virkistyneenä rykäisin aamulla jalkapalloaiheisen suururakan käännösten osalta pakettiin, enää pitäisi tsiikata ladotut sivut kuntoon. Haaveissa elää, että se tulisi työn alle kohtuullisen pian, jotta voisi keventynein mielin hyökätä seiskaksi terassivisaan. Perinteinen kesävisailu on meitin joukkueelta Bono Estenteltä lykkäytynyt hiukan, kun Boss Springsteenin keikkakin siirsi visailtaa ekalla kerralla, jolloin olisimme sinne ehtineet.

Kesäkuun vikana menimme reenihengessä katsastamaan terheyttä, josko heinäkuussa voisi kammoitella jo kuukausipalkinnoista. Hyvä oli kenraali, loppunousulla voitimme runsaasti isoja pokaaleja, jotka tyhjensimme himokkaasti. Huvittavinta oli se, että viimeinen kysymys tuli tavallaan mullen suihin, mutta kaverit ovat jaksaneet hehkutella sitä pari viikkoa ja levittää sanaa kehäkolmosen sisäpuolelle saakka.

Nimittäin lopuksi kysyttiin Marilyn Monroe -elokuvasta There's No Business Like Show Business suomenkielistä nimeä, jota yllättäen kukaan muu ei tiennyt. Itsellä oli sukurasitetta, koska veli on tehnyt Marilynista kirjan ja koonnut aiheesta runsaasti lähdemateriaalia, joita olen taannoin tutkinut. No, meidän möykkäporukka oli jo aika viihteessä – itse asiassa olin Norsutanssijan kanssa pohjustanut sangrialla ja murkinalla niin huolellisesti, että kaveri meidät nähdessään vaihtoi rytmiryhmämme nimeksi Hönö Estente – joten voiton selvitessä syntyi äläkkä. Taisi visaisäntä Samia ja naapuripöytiäkin naurattaa, että sillä sakilla oli mahdollista pärjätä. Oli meitä kyllä kohtuuttoman paljon nipussa, taisi olla seitsemän.

* * * * *

Viikko sitten teimme uuden rynnäkön terassivisaan, taasen ylimitoitetulla joukkueella, ja jäimme ratkokysymyksen päähän voitosta. Sillä kerralla pääni valtasi erityisen typerä juttu, kun renasin uutta kännykkääni.

Nimittäin helteiden alkaessa pääsi käymään niin onnettomasti, että jätin takin kotiin ja tuikkasin monivuotisen luottopuhelimen kesäpaidan taskuun. No, jatkon voi arvata – naisten** vessassa käydessä se lumpsahti taskusta pyttyyn. Nopeasta kuivauksesta huolimatta toiminta kävi sikäli vajaaksi, ettei kapula hälytä soiton tai viestin tullessa. Rassasi mieltä sen verran, että hain uuden halpiaisnokialaisen kaupasta.

Niin erilaiset ovat käyttöpainikkeet, etten parissa viikossa ole tottunut.

Toinen puoli tarinaa on Kurt Vonnegutin kirjasta Mestarien aamiainen, jossa toistuu monessa välissä hänen naivistinen versionsa peräaukosta. Halusin etsiä esimerkin netistä, jolloin totesin jonkun perustaneen blogin Vonnegutin p*rsereiän ympärille. Sieltä kavalasti vohkin leikkeen itse kirjasta, täten esitelkäämme:


Nämä kaksi seikkaa yhdistyivät painellessani vääriä namikoita kapulasta. Kypsytti muutenkin koko vehje anteliaalla kädellä, eikä asiaa suinkaan parantanut Nokian nuoriso-ohjaajien käyttöliittymään laittama komento, joka yllytti vastaamaan rivouksilla. Niihin olisin kernaasti sisällyttänyt naispuolisen lähisukulaisen ylenevässä polvessa ja teonsanoja, joita en tohdi tässä toistaa.


Paina itte, juukeli! ***

* * * *

Jos vielä sangriaan palaisi sen verran, että parilla kerralla olen opetellut tekemään laimennettua hedelmäistä punaviiniä, jota on rattoisaa hörppiä kesäiltoina, -öinä, -aamuina ja -päivinä.

Eka maistui mukavalta, jälkimmäinen versio oli parempi, ja sillä saimme Norsutanssijan kanssa huuhdeltua runsaan määrän katkarapusalaattia kitusiin. Aineksina muistan olleen ainakin:
- pari pulloa punhoa (järeää laatua poltetun maan taktiikalla, vaikkapa shirazia)
- pisara rommiviinaa (desi tai kolme)
- ginger alea
- sitruunasoopaa
- simaa (huvitti ostaa tarjouksesta)
- rutkasti sitrushedelmiä viipaleina sekaan, puristin myös mehua joukkoon (appelsiini, sitruuna, limetin, verigreippi… ananas ja monet muut sopisivat myös)

Tuosta lounaasta ei tarttunut kuvia kameraan, mutta yllä on jonkun toipumispäivän pääruokani, jossa on perinteisten salaatin, kurkun, tomaatin lisäksi ainakin hunajamelonia, nektariinia, ruohosipulia, kesäsipulia, fetajäljennöstä ja tapiksi chili-inkivääri-uitoksella maustettuja k-rapuja. Muuten aika ässä, mutta kravuissa inkivääri nousi turhan pistävänä peittämään miedompia makuja. Kastiksi laitoin vain soveliaan pippuroitua oliiviöljyä.

* Ai niin, se Marilyn-elokuva (pikemmin kyllä Irving Berlin -elokuva) oli muistaakseni suomeksi nimeltään Rytmiä veressä.
** Kerta miesten vessan kopperoon jalkani eivät mahdu.
*** Kuvasta epähuomiossa välittyy sekin, kuinka aurinkoiset olot kotitstossa usein vallitsevat.

Konfutsella, Daisy puhelimessa

Ruikaisenpa tänne pari sanaa, koska pitäisi tiskata. Näkee vieläkö yhteys pölyiseltä näppikseltä ulkoavaruuteen on voimissaan.

Pari kuukautta taisi hujahtaa polkkaamatta. Ei siihen varsinaista syytä ole, muistelen useitakin soveliaita aiheita käyneen välissä mielessä, samoin kuin niin avuttomia kielellisiä päähänpistoja, että tämä Varapygmilä olisi niille juuri oikea osoite. Mieleen sellaiset eivät onneksi jää pysyvästi, saattavat tupsahtaa uudestaan jalostuneessa tai ravistuneessa muodossa, jos niissä ainesta on tai oma rappeutuminen jatkuu vanhaan malliin.

Kaveri oli nähtävästi yöllä unohtunut juutuubin lumoihin, sillä oli lähettänyt pari mukavaa linkkiä. Vastineeksi linkkasin vielä vanhemman version teemasta, josta mainitsin ohimennen täällä syksymmällä.

Osui nimittäin silmään juutuubilta Jake Holmesin alkuperäinen Dazed and Confused.

Rovaniemen hurja taas oli löytänyt Yardbirdsin nimissä tehdyn välimallin. Jim McCarty laulaa melko kesysti, mutta Jimmy Page on jo vahvasti jäljillä.

Sitä ei kai sovi kiistää, että Page ja Plant ottivat Holmesin kappaleen komeasti omakseen jo Led Zepin ykkösellä, saati sitten myöhemmillä livemaratoneilla. Olisivat voineet silti krediiteissä myöntää, että pientä inspiraatiota oli tullut ulkopuolelta.

* * * * *

Ei sovi nokkia ruokkivaa kättä, kun polkkeriin kirjoittaa, mutta olen alakuloisena seuraillut mihin suuntaan kuukle ja juutuubi etenevät. Tajuan hyvin, että ilmaiseksi ei voi odottaa jatkuvasti parasta laatua. Silti kypsyttävät monet kotkotukset, joista en tajua kenenkään hyötyvän tai ilahtuvan, paitsi että rahaa kai liikahtaa johonkin suuntaan.

Jos ennen suorat kuukletukset ja juutuubihaut tuottivat aika etevää saalista, niin nykyään niitä on painotettu siten, että syntyy tarve ohittaa runsaasti turhanaikaista huttua. Eniten rassaavat kaikenkirjavat "yhtiörekisterit", jotka ohittavat virmojen omat kotisivut, mutta sisältävät heikosti hyötevää aineistoa. Mikäs siinä, omapa on hakukoneensa, mutta pian on syytä alkaa tutkia vaihtoehtoja tosissaan.

Yhtenä tärkeänä se, että keittää kuuklehaun sijaan puoli kuppia teetä, minkä Turun toveri toi esiin piipahtaessaan Tompereella. Urheilu-uutisia tarkastaessa joskus huomaa, että taitaisi saunanpadallinen teetä lämmetä päivän kuukletusten vaatimalla energialla. Mutku mä en jaksa juoda niin pal teetä.

Kirjojen selaaminen toki viehättää, jos vaan on soveltuvaa aineistoa käsillä.

* * * * *

Poikaa odottelen panemaan kämppää sekaisin, mihin tiskaustarvekin hiukan liittyy. Hän on vaan täpinöissään saatuaan äidin luokse lainaan Wiin yhdeksi viikoksi. Aikatauluja on pitänyt sorvata useaan kertaan. Se on vähän reippaampaa pelailua kuin DS-käsikonsolin kanssa nuhjaaminen, kun FIFA oli talvella suosiossa.

Onneksi kevään myötä alkoivat futisreenit, jotta sälli pääsee myös juoksemaan oikeasti kentälle. Eikä se kokonaan jäänyt talvellakaan, into on niin hirmuinen, että vähintään koulun pihalla ja iltiksen salissa piti pelata viikottain. Hauskaa katsella, sellaista riemua ei voi väärentää.

EDIT: Linkki korjattu, pääsi luiskahtamaan Holmes tuohon Yardbirdsinkin paikalle.