Top Kypä Sinkkubändit

Hoh, jostain syystä töitä vältellessä päähän iski teema, että mitkä niitä rock- ja pop-musiikin kovimpia hittikoneita olivatkaan. Asiaan vaikuttivat rockelämäkerrat, joita olen lueskellut. Kokoilin sitten listan, johon nostin suosikkini parhaista singlebändeistä.

Perusteina käytin paitsi loistohetkien määrää pikkulevyillä, myös tasalaatuisuutta kultakauden aikana ja keskittymistä erityisesti sinkkulistoilla mellastamiseen. Toiset loistavat pikemmin huimaavien albumiensa kautta, vaikka olisivat niiltä irroittaneet hienoja singlejäkin. Näistä heitin Beatlesin sivuun siksi, että Fab Four mullisti älpeiden tekemistä vielä enemmän. Toinen syy on Hello Goodbye.

Oikeastaan suuren osan 60-luvusta ja koko 50-luvun voi unohtaa siltä pohjalta, että bändit eivät saaneet edes valita, luovatko albumikokonaisuuksia vai kiteyttävätkö lahjansa kolmen minuutin jalokiviin. En malta soveltaa tätä rinsiippiä Beach Boysiin enkä Kinksiin, koska ne olivat uranuurtajia, joista monet myöhemmät ottivat mallia.

THE LISTA – TOP TEN SINGLEBÄNDIT

1. Creedence Clearwater Revival
Hankala tapaus, koska pidän viittä ekaa albumiakin vahvana sarjana, ja toisaalta monet singlet ovat kuluneet puhki, mutta onhan se hittien jatkumo silti hulvattoman hieno, heti Suzie Q:n koveroimisesta alkaen.

2. Smiths
Juhlavia albumeita myös, debyytistä lähtien, mutta enpä tunne bändiä, jolla koko singlenivaska olisi yhtä monitaiteellisen repäisevä ja yhtenäinen (kts. linkki yllä). Kannet ykköslaatua, b-puolilla runsaasti kiehtovia yllätyksiä, joita ei perusalbumeille huolittu, ja pääosan valtaavista hiteistä monet helmiä.

3. Abba
En tiedä olenko kuunaan kuunnellut heitiltä kokonaista normialbumia läpi, joten säkenöivän Singles-tuplan taannoisena nautiskelijana pidän Abbaa täydellisenä esimerkkinä hyvästä singlebändistä. Näköjään kymmenessä vuodessa tuli rontti 50 pikkulevyä, joista valtaosa on luovaa hittikamaa.

4. Beach Boys
Ei yksi Pet Sounds kesää tee, pidän komeimpana saavutuksena silti Brian Wilsonin hittiputkea vuosina 1961-67. Siksi kuuntelen 20 Golden Greatsia mieluummin kuin mitään "oikeista" albumeista.

5. Squeeze
Yhdeksi mittariksi totesin, että tietyillä orkestereilla singlekokoelma tavoittaa jotain sellaista, mihin huolellakaan kootut älpeensä eivät veny. Squeezen Singles – 45's and under on yksi kaikkien aikojen parhaista kokoelmista, ainakin minun makuuni.

6. Kinks
Hjuu, olen jauhanut Kinksistä liikaa, mutta singlet vuosilta 1964-69 ovat mahtimiesten työtä, jos pari ekaa jättää kuriositeeteiksi. Runsas ja rikas valikoima, paljon mahdottoman hienoja b-puoliakin. Sijoitusta voi pudottaa se, että pärjäsi kohtuudella myös albumipumppuna.

7. Jam
Yritän jyrätä Paul Weller -elämäkertaa My Ever Changing Moods vihdoin läpi, siinä totesin Jamin singleputken sisältävän enemmän klimaattisia hetkiä kuin muistinkaan. Vaikkapa vain In The City, The Modern World, Down In The Tube Station At Midnight, Eton Rifles, Going Underground, That's Entertainment ja Town Called Malice. Sekä b-puolista Tales From The Riverbank.

8. Leevi & Leavings
Taisi valikoitua ainoana kotimaisena listalle? Muutama albumi on löytänyt kantavaa henkeä, kuten Häntä koipien välissä, mutta eniten riemuja tuottavat suoraan nappina otsaan nasahtaneet yksittäiskappaleet, joita on niin mittava sarja, etten kykene luettelemaan.

9. Moody Blues
Joku voi pitää mellotronin maestroja albumikokonaisuuksien taitajina, mutta itse en jaksa innostua niistä niinkään, vaan tyydyn kaivelemaan parhaita hittejä silloin kun hinku iskee. Jos pitäisi pari mainita, niin Go Now oli hieno alku coveriksi, sitten voi loikkia vaikka Boulevard de la Madeleinen, Dear Diaryn ja Questionin kautta, kunnes kohdalle osuu järeä rokkiveto, ehdoton The Story In Your Eyes.

10. Buzzcocks
Vähän samat sanat kuin Squeezen kohdalla, Singles Going Steady on juhlakooste. Parhaassa vireessään Putskoksit leipoivat joka toinen kuukausi uuden ässäsinkun, mutta lyhyenlännäksi jäänyt kukoistuskausi väistämättä heikentää jalansijaa.

Pulputelleita: Mielessä kävi sellaisiakin orkestereita kuin Lovin' Spoonful, Beatles, Who, Hollies, Rollarit, Slade, Shocking Blue, Madness, Police, Juice Leskinen, Nits, Eppu Normaali ja Monochrome Set, mikä milläkin plussa- ja miinuspuolilla varustettuna. Eikö tuoreempia kunnon singlebändejä ole kuin Smiths vai eikö vain osu mieleen?

Noh, onhan single kaupallisena vetonaulana vähän kuin menneen kesän kuolleita lehviä. Vaan jos tulee parempia tarjokkaita mieleen, olisi mielenkiintoista kuulla niistä.

Sutta ja sekundaa

Päivällä katselin telsuohjelmaa ja ilahduin, että paria iltaohjelmaa voisi silmäistä, kumpikin susiosastolle kallellaan. Eka alkoi ysiltä, jakso FST:n Nero Wolfe -sarjasta.

Onpa harvinaisen surkea, silkkaa sekundaa. En tiedä, onko käsikirjoituksella yhteyttä Rex Stoutin kirjoihin parin päähahmon lisäksi, mutta ainakin se on täytetty melskaavilla tomppeleilla, joita esittämään hommatut näyttelijät on ilmeisesti ohjattu hakemaan syrjäkylän kesäteatterin rekisteriä. Ei tuossa koheloinnissa pysty Timothy Hutton (Archie Goodwin) mitään pelastamaan, eikä hän minun makuuni oikein Archielta tunnu paremmissakaan jaksoissa.

Nooo, vika on osin oma. Tajusin viidessä minuutissa, ettei maistu yhtään, mutten vielä vartinkaan päästä älynnyt laittaa vehjettä sulki. Tuossa se on auki vieläkin.

Asettaa paineita tuolle toiselle sudelle, johon luotan paljon enemmän. Nimittäin Teemalta tulee Chester Burnettin elämää kartoittava elokuva vuodelta 2003:

23.05–00.35 Bluessusi Howlin' Wolf (The Howlin' Wolf Story, ohjaaja Don McGlynn)

Ehdoton hahmo (kuva lainassa tuolta wikistä), kehuvat elokuvankin olevan jämerä kooste. Haastateltavina muun muassa Hubert Sumlin, Sam Phillips, Sam Lay ja ketähän vielä. Jossain pätkässä ovat vanhat Rollarit mukana, Brian Jonesia myöten, ja jossain kehuivat Mick Jaggerin puhuvan enemmänkin bluesin suurmiehestä.

Uusinta näkyy tulevan jo huomenna 15.25, edellens Teemalta. Ties vaikka katsoisin kahdesti.

Minä menen, minä menen meren rantaan…

…siellä ystävät jo notkuu." (Pasi & Mysiini: Tiritomba, 1985)

Jos kirjaston levyosaston nostalgiakierrokset tuottavat antoisia elämyksiä, niin löytyy niitä merkillisiä menneisyyden haamuja muualtakin. Paarikaveri, jonka yksi suuri meriitti ja merkkipanos suomalaisessa rockissa on osallisuus E. Normaalin kappaleen Kaljaa nuorille sanoituksessa, innostui pari viikkoa sitten taas höyryämään musiikista.

Olin kyllin tuiterissa, että lupauduin kuuntelemaan Pasi & Mysiiniä, kun hän sitä uhkasi tyrkyttää. Maanantaina kahlasin läpi ensin pari singleä, Marokko/Marie ja Tiritomba/Tyttö metsässä, sitten vielä pari ekaa älpeetä, Nimim. Tiukkaa penalii ja Todellista elämää.

Aiheeseen liittyy muutama tunnelmakuva opiskeluvuosilta Turussa, sillä Pasi Raappana oli aika unohtumaton hahmo vastaan sattuessaan. Tiikeritoverin kanssa olimme luultavasti lounastaneet Iskerissä, kun notkuimme alakerrassa pelikoneiden kimpussa. En ihan millintarkasti muista miten dialogi eteni, mutta toveri taisi olla digitaalipajatson äärellä, kun römeä ääni hätkäytti selän takaa vonkumalla, että "eikö täällä oo akustista pajatsoa". Se oli pari askia colttia päivässä (EDIT! Anteeksi, tuosta skannatusta jutusta paljastuu, että "kolme poksia norttia".) ylläpitoon vaatinut kultakurkku, jolla Pasi omaperäisiä sanoituksiaankin lausui.

Alkuperäinen Mysiini ehti käsittääkseni hajota, koska erinomaisella kitaristilla Ilpo Murtojärvellä oli yltäkyllin hommia studiossaan, mutta olisiko ollut syksyllä 1984 kun luiskahdin Pasin keikalle Kårenille. Uusi bändi ei ollutkaan luvannut hoitaa sovittua keikkaa, joten Pasi oli hankkinut pikahälytyksellä vanhan Mysiinin kasaan. Se jäi mieleen yhtenä parhaista keikoista mitä olen seurannut, ehkä osin sen ansiosta etten odottanut oikein mitään. Komppi toimi hienosti ja Murtojärvi oli murhaavassa lennossa, jos oikein muistan.

Pystyn vieläkin eläytymään myös seuraavan aamun morkkikseen, kun muinaistyttöystävä vähän muistutteli miten paljon olin innostunut. Olin keksinyt outoja vertauksia Dire Straitsista alkaen ja päässyt kai J. J. Caleenkin asti. Vaan ei se ollut pelkkää humalaista haihatusta, olen myöhemmin tavannut parikin paikalla ollutta, jotka ylistivät yhtä lailla keikkaa. Ehkä se oli kuin vanhaa suolaa, siis esimerkiksi erotiikkaa entisen kanssa, kun paineet ja odotukset ovat haihtuneet, voi vain nautiskella.

Sittemmin osuin pari kertaa Portissa samaan pöytään Pasin kanssa, koska hän tunsi joitain kavereitani. Muuan Marucella (nimi ehkä keksitty) taisi saada hänet laulamaan serenadin Tyttö metsässä, jonka hän tuuppasi myös singlelleen. Aika rupinen esitys, mutta tunnelma oli hauska. Tiritombaa Pasi hyräili muuten vaan, nämä taisivat olla juuri vuoden 1985 aikoja, jolloin hän nuo singlenä julkaisi, ellei sitten vähän myöhemmin.

Pitäisi opiskella syvällisemmin foneettisia merkkejä, että saisi lainattua vanhaa kunnon Pasia tekstissä, esimerkiksi lespaava r oli ainutlaatuinen tyylikeino. Hän oli hyväsydäminen hulttio, jollaiset harvinaisina yksilöinä piristävät ihmeesti paarielämää. Rauha vaan muistolle.

En osaa varsinaisesti suositella noita levyjä, ovat aika epätasaisia ja varmaan melko hätäisesti rykäisty nauhalle, mutta kyllä niissä henkeä on ja persoonallisuutta. Erityisesti innostuin singlepiisistä Marie, jonka eloisassa kitaroinnissa Murtojärvi toi taas mieleen Knopflerin varhaiset Dire-levyt, vaikkei se yhtään apinoinnilta kuulosta.

Sain bonuksena skannauksia vanhoista Soundi-jutuista, tuuppaanpa tähän yhden.

Debyyttialbumi (1980) herätti hämmennystä ainakin Tampereella ja Soundissa, koska Pasi & Mysiiniä oli toisaalta vaikea sijoittaa sujuvasti silloisen suomirockin kenttään, toisaalta taas rennosti sääntöjä rikkova laulutyyli herätti epäilyksiä Dave Lindholmin jäljittelystä, varsinkin kun merkillisessä levynnimessä esiintyi outo sana "penalii" ja Davella oli niihin aikoihin bändi Pen Lee. Vähän erilaista hässäkkää Pasi taisi kuitenkin tarkoittaa.

Eipä kovin moni Suomessa kytkenyt reggaerytmejä tuohon aikaan yhtä luontevasti musiikkiinsa. Myöhempiä levyjä en tunne, ehkä niitäkin osuu joskus maisteltaviksi.

Olkoon sirkkeli rikkumaton

Tuota otsikon folk-klassikkoa ei tarvihe suomentaa, mutta houkutti laittaa sen tilalle esimerkiksi Humalainen sirkkeli – Full circle.

Sivuseikkana haluaisin kertoa, että nyt jokin ympyräntynkä on sulkeutunut. Kuten oheisesta kirjastolapusta voi lukea, Metsosta löytyi Elvis Costellon albumi, johon ensimmäisenä huolella tutustuin jokseenkin 30 vuotta sitten: This Year's Model. Loistava levy edelleen.

Toinen ympyrä hakee sulkeutumistaan. Hurriganes oli pikkupoikana kova juttu, mutta niitä levyjä on tullut kuunneltua aika vähän. Luin juuri Honey Aaltosen eläväisen bändielämäkerran, josta tuli innoitus kuunnella tallenteita läpi. Vielä puuttuu eniten höyläämäni Roadrunner, vaan onneksi Fortissimolla kerrotaan:

The moon is rising down down down down

Juventus johtaa Realia vastaan kaksi muna, katson lopun.

Nimeni on Nomer… Miss Nomer

Lunki ja hauska viikonloppu takana, vaikka taivasta katsellessa Sunday tuntui virhenimikkeeltä, olikos se 'misnomer' englanniksi, kerta möllykkä ei juuri pilkahtanut.

Ensteeks pitää kitistä siitä, että pojan seurassa joutuu jos ei katsomaan, niin ainakin kuulemaan runsaasti telsukamaa, seassa aika rasittaviakin viihdeohjelmia. Pe-iltana Frendien ja Simpsonien päälle Mirtu takkiin. La otettiin ensin uusinta Risto Räppääjä -elokuvasta lainalevyltä, se tuottaa vilpitöntä riemua sällille, sitten illan pakollinen kuvio oli Jackpot.

Lisänurinana, että iki-ihana Björsu lähetti tarkistamaan, mikä kieli se flaami oikeasti onkaan. Hollannin kieleksi tituleeraaminen otti korvaan, kun se tietääkseni nimenomaan Belgian puolella Flanderin alueella käytettyä kieltä tarkoittaa. Jos wikiin on uskominen, koko flaami joutaa kielen nimenä unohdettavaksi vain historiallisiin yhteyksiin, eli belgialaisillakin on käytössä hollanti, omana murteenaan. Pilkunkoinimista siis, mutta Jackpotin elokuvanäytteessä puhuttu kieli ei tainnut olla flaamia, eivätkä flaami ja hollanti ole synonyymeja, vaikka flaami pitää näköjään laskea historialliseksi osaksi hollantia. Tällä tietoa.

Nyt su on Frasierin ja Simpsonien jälkeen tullut silmille Meidän isällä on isompi kuin teidän isällä, tjsp. Kruununa poika tälläytyi yökuntoon ja halusi katsoa vielä Idolsia, mutta armahti sen verran, että saan kääntää selkäni. Kivaa hänen kanssans on jutella ohjelmista, ei siinä mitään, ja ehkä on aiheellista joskus nähdä mitä tuolta tuutataan, kun itekseni en millään jaksaisi.

* * *

Viikko sitten oli vähä erihenkistä katseltavaa, kuunneltavaa ja horittavaa. Kaveri piipahti Turusta visiitillä ja toi tullessaan näytteitä originaaleista, joista olemme jauhaneet eri vaiheissa. Esimerkiksi alkuperäinen Hush (Billy Joe Royal), Route 66 (Bobby Troup), Hippy Hippy Shake (Chan Romero), Everybody's Talkin' (Fred Neil) ja Hetki lyö eli Beat the Clock (McCoys) ovat kaikki mielenkiintoisia, vaikka eivät välttämättä parhaita esityksiä.

Jonkinlainen huipentuma oli kuulla vihdoin alkuperäinen Dazed and Confused (Jake Holmes), jonka Jimmy Page källi nimiinsä Led Zep -versiossa, tällä evidenssillä sangen törkeästi.

Toinen huipentuma lykkäytyi lauantaille, jolloin kurkkua oudosti kuivasi heti heräillessä. Emme olleet ainoita, myös blogilistoillakin taannoin piipahtanut Theodor ilmoittautui rinkiin. Kaikkea hupsua puhuessa ja kuunnellessa hän intoutui kaivamaan esiin juutuubilta huikean pätkän, joka valottaa 50-luvun suurartistien ja -hittien taustoilta kahta suurta tekijää. He hoitelivat hämmentävän määrän niin taustalauluja kuin rytmillisiä erikoistehosteita. Elviskin piti kaksikkoa ratkaisevana tekijänä hittilevyissä.

Legends of Doo Wop (melki 7-minuuttinen pätkä, mutta sen arvoinen, jos rokänrollista piittaa)

Tämä tuli viikolla uusiksi esiin, kun Turun toveri lähetti ensin sangen hauskan leikkeen, jossa Anssi Kela ja Jarmo Nikku (onnea vaan viiskymppiselle) käyvät Kitarasotaa. Ilahduttavaa, että vertyvät tuollaiseen toimintaan, kun en ole tiennyt osaisiko heitä suursuosikkeina pitää.

Näköjään olen hapertumassa muutenkin kalkkijauhoksi, sillä ei tuo Idols niin karsealta kuulosta kuin pelkäsin. Vain joka toinen esitys riipii pahasti, joku on kuulostanut jo hyvältäkin.

Korkeampien voimien agentti

Ehtoota vain. Urakkaa painetaan taas kerrassaan pitkiä päiviä, mutta ehtiihän tässä sentään koklata välissä testejä, niin turhanaikaisia tai puolijauhoisia naamakirjahommeleita kuin tällaisen mielenkiintoisemman kirjoihin nivoutuvan luonnearvion.

Tiinan enimmäkseen harmittomasta, hänen vakuutuksensa mukaan, blogista löysin linkin kirjatestiin, tulos oli tällainen:

You're A Prayer for Owen Meany!

by John Irving

Despite humble and perhaps literally small beginnings, you inspire
faith in almost everyone you know. You are an agent of higher powers, and you manifest
this fact in mysterious and loud ways. A sense of destiny pervades your every waking
moment, and you prepare with great detail for destiny fulfilled. When you speak, IT
SOUNDS LIKE THIS!


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Harmittavaisesti en nyt saa mieleeni, millainen kirja tuo Owen Meany olikaan, mutta Irvingistä olen joskus tykännyt paljonkin ja luulisin tuonkin lukeneeni. KYLLÄPÄ MINÄ PUHUN LUJAA!

Vilken fealing

Otsikkoon saattoi luiskahtaa virhe. Voipi olla, että se on "vilket", minä kun en ruotsin sukuja niin tunne.

Ruotsinsukuisuudesta saa kuitenkin pyllysillan (ass bridge) käsipalloon, jossa perinteisesti ovat maassamme jyllittäneet suomenruotsalaiset seudut ja pelaajat. Tykkäsin aikoinaan joskus vilkuilla maajoukkueen otteluita, kun siellä tähtinä olivat Mikael Källman ja Jan Rönnberg. Sehän oli muinoin juhlatapaus, jos Urheiluruudussa kerrottiin liigan estrogeenejä – vai mitä ne oli – tihkuvasta kärkitaistelusta Dicken–Cocks.

Äsken kun palailin poikaa muiluttamasta kouluun busseitse, niin tiikeritoveri oli silpaissut vielä vaikuttavamman otteen Ylen teksti-tv:ltä, olikohan tuo kenties lauantailta. En tiedä nauttivatko jotkut tahot, käsi palloilla, ääliömäisestä leimasta, mitä junttilassa on pyritty ruotsalaisiin ja samaa kyytiä suomenruotsalaisiin urheilijoihin lyömään. Ja mahtoiko Lapin Kansa sensuroida nämä tulokset tyystensä?

Eiköhän käsipallo lähde uuteen nousuun, kuin peeniks ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tiikeritoverit imehtelivät mitä HC tarkoittaa, kuulemma normimalliin "hard core". Hohhoijaa, "mä tykkään ridata ja jörniä".

* * * * *

Bussiretkestä pojan kanssa pitää mainita vielä tähtihetki. Ekalla tunnilla hällä odotti Environmental studies eli ympäristöoppi, jota varten oli läksynä joukko juureksia tunnistettavaksi suomeksi ja englanniksi. Pyynnöstä hän lopotti niitä matkalla: porkkana, lanttu, retiisi, peruna… vähän yllyttämällä nauris. Eli carrot, swede, radish, poteitou eiku potaatou… Isän tyrkyttämä rutabaga ei kelvannut sweden kohdalle lantun nimeksi, emmekä keksineet mikä se nauris olikaan, näköjään turnip, tieteskin.

Meinasi unohtua listasta kokonaan punajuuri, jolle poika ei muistanut vinkeittä anglonimeä. Yllytin että siinä on alussa juuri ja pyysin miettimään mitä juures on, ikään kuin juurivihannes.

Meni viaton tenttaus sitten ihan viihteeksi, kun rupesimme laulamaan Sydämen asialla -sarjan tunnarin mukaan Buddy Hollyn sävelin:
Rootbeet, why do you miss, when my baby kisses me
Rootbeet, why does a love kiss stay in my memory…

Tapiksi vielä liikennevalotolpassa osui pojan silmään tarra, jossa luki "HARD BEAT". Siitä hän rupesi muovaamaan jatketta juuresperheelle, suomeksi tietysti kovajuuri.

* * * * *

Lauantaina oli hauska ruoanlaittopäivä, melko arkisia eväitä oli mellevää laitella, kun ne sutjakkaasti pojalle upposivat. Ensiksi aamusella hutjautin uuniin olutleipää, jota Pastanjauhantaa osasi esitellä viikolla. Kun uuni oli kerran lämmin, ja leipä viipyi siellä tunteroisen, niin jatkoksi kasasin makaronilaatikon.


Sorvasin pussin ohjetta (Myllyn paras, kuten ehkä arvaisi) sen verran, että keitin täyden paketin makaroneja (400 g) lihaliemessä ja jauhelihaa maustoin hiukan rempseämmin, mustapippurilla ja kuivabasilikalla mainittujen lisäksi, mutta tuohon sopivat yllättävän hyvin suositetut curry ja valkopippuri. Munamaitoon lisäsin desin kermaa, koska kamaakin oli hiukan enemmän. Päälle sipaisin emmentaalinjämän raasteena ja munamaidon kaatamisen jälkeen vielä vähän korppujauhoja.

Peruskamaa, uppoaa aina hyvin. Iltaruoaksi keittelin sitten kalasoppaa, johon katsoin vähän mallia lohikeiton ohjeesta. Nyt oli vain niin, että kalan virkaa sai toimittaa pakastepussi pangasiusfileitä (haimonnia toiselta nimeltään näköjään), joita muistelen Kulinaarimurulan suosittaneen. Ja kun soppahommiin ryhtyy, halusin tuupata sekaan pojan opiskelemia juureksia. Ohje muovautui tähän suuntaan:

1 pkt keittojuureksia (300 g, tuoreehkoja)
2 pienehköä sipulia
5 isohkoa perunaa
1,5 litraa kalalientä (2 liemikuutiota)
2 laakerinlehteä
5 maustepippuri
10 mustapippuria
400 g pakastekalaa (pangasius)
kuivattua ruohosipulia, basilikaa, timjamia
2 rkl voita
2 dl kermaa
persiljaa

Tuossa järjestyksessä viskoin niitä kattilaan, ensimmäiset ehtivät pulputella reilun tunnin, kala loppuvaiheissa ehkä vartin, sitten voi ja kerma vain hetkisen, että kuumenivat.

Tuo oli laiskan miehen soppa, otin valmispaketin keittojuureksia, koska lantun, palsternakan, juurisellerin, purjon ja persiljan ostaminen erikseen on työlästä ja kallista, mutta porkkanaa ostin silti oheen kilon. Enkä jaksanut napata edullista lohta, jonka rääppeistä olisi voinut lientä keitellä, koska pakastimessa oli tuo haimonnipussukka, joka olisi mennyt vanhaksi kuukauden tai parin päästä.

Soppakin maistui hienosti molemmille, kummastakin pääruoasta otimme uusinnat sunnuntaina. Olutleipä oli vinkeää vaihtelua, vaikka hiukan jäin aprikoimaan, oliko olvipullo paras valinta. Leipään tuli vienona häivähdyksenä kuin pesuaineen tuoksua, josta en tiedä oliko syynä ylimäärä leivinjauhetta ja ruokasoodaa, vaiko kenties ölvin osuus.

Päätin seuraavaksi kokeilla tummaa tshekkiolutta ohjeeseen. Toisaalta ajattelin sämpyläohjeessa vaihtaa osan nesteestä olueen, eiköhän sillä konstilla saa hiivapohjaisen olutleivän.