Troppia, ma non troppo

Elokuu on tainnut tuoda vaivihkaa hauskoja virikkeitä, sillä päässä on pyörinyt sekalaisena mylläkkänä asioita, myönteisiä ja kielteisiä, mutta eipä ole ollut pää puutunut.

Koppaan lennosta pari, joissa kuvittelin jonain hetkenä olevan jutun juurta:

– Alan boikotoida elintarvikealan suurliittoutumia. Lussa- ja Setu-kortit sieppaavat lujasti, kun tarjonta muuttuu yhä röyhkeämmin monopolihenkiseksi: Ei kuluttajan mielipiteen ole niin väliä, tänne ne joutuvat kuitenkin tulemaan. Sen totesin jo aikaisemmin, että setu-ravintoloissa tulee tarjouksista mieleen lähinnä, että näköjään kortittomilta nyhdetään ylimääräistä.Entä ne vaihtoehdot? Jaa, torilla pitää käydä enemmän, kenties kauppahallissa, sitten pikkuliikkeissä ja edullisen erilaista tarjontaa pitävässä Liiterissä, olkoon se muuten sitten kuinka epäilyttävä vain toimintatavoiltaan. Nyt kilometrin säteellä ainoa ruokakauppa on liian iso suuppärmarket, jossa käymisestä tulee aina paha mieli.

– Ihme ja kumma, mutta olen alkanut kaivata vanhoja kankeita pitkäripaisia. Eivät nämä tavaratalojen kainaloon ängetyt hienostokaupat ole hääppöisiä, jos vaikka pitäisi flunssaan saada rosenteilla siunattua lääkitystä. Kus on rommiviina? Siihen jäi suomalaisen suosiminen, ostin lekan halpaa skottiviskiä.

– Kun viimeksi tein hiirenpipanakeittoa, jota snobit ovat myös jauhelihasopaksi tituleeranneet, totesin lantun olevan kilohinnaltaan kalliimpaa kuin esimerkiksi hunajameloni. Onhan se tuhdimman makuistakin periaatteessa, tämä yksilö oli kyllä rajoilla, mutta jos hinnanousussa vedotaan öljyn kallistumiseen, niin milläs orjalaivoilla kaukomaiden hedelmät tuodaan?

– Sämpylöitä on kivaa, edullista ja palkitsevaa leipoa, sillä ne maistuvatkin paljon eläväisemmiltä kuin valmis peruskama. Arkinen sämpyläjauho ei vaadi oheen kuin maitoa (tai vettä), hiivaa, suolaa ja margariinia. Sekä ehkä puolitoista tuntia aikaa, josta tehokasta vain alle puolet, ja laitoin minä ripauksen sokeriakin, koska ajattelin sen varmistavan kohoamisen.

– Randy Newman tulee Suomeen. Lainasin kirjastosta viitisen levyään, joista erityisesti alkupään 12 Songs ja Sail Away iskivät. Siitä edelleen jatkoin Tom Russelliin, jonka tuotantoa Metso tarjoili kerralla kahdeksisen albumia. Hieno äijä hänkin, vaikka syntyi vaara yliannostuksesta. Indians Cowboys Horses Dogs (2004) nappasi aamupäivällä töiden lomassa.

EDIT: Katselin linkkejä tähän ja mietin, ettei Russellin kannata ehkä tehdä captainbeefhearteja, siis että luottaisi ihmisten kuuntelevan mieluummin hänen kuvataidettaan kuin musiikkiaan. Olisikohan omaa tuotantoa myös tämä kansi alla:

– Hurja matkustusvimma valtaa. Huomena tarttis jyskyttää junalla kaikki 23 minuuttia Toijalaan saakka, jotta tiikeritoveri pääsee koukkaamaan minut kyytiin. Hän meni hommaamaan, houkka mieletön, kätevältä etäisyydeltä mökin. Luulisin että piirsi kolmella harpilla kaaret pääkaupunkiseudulta, Turusta ja Tompereelta, sitten valkkasi kohteen leikkausalueelta. Kätevämpi olisi käyttänyt yhtä harppia ja nostanut välillä keskipisteen uuteen paikkaan.

– Kävin myös tilaamassa passin, mutten saanut sitä vielä, joten yritän livahtaa jänösenä Akaalle ilman sitä. Lontoo kuitenkin kutsuu kohdakkoin, menen kannustusjoukoiksi halpiaiskoneella, kun Nightingalesin kavereita kutsuttiin pikku pubikeikoille. Olikohan niin, että hurahtanut englantilaisfani kävi katsomassa bändiä Saksassa ja siellä kutsui pistopiipahdukselle ainakin puolikkaan bändiä.

– Jouduin pitkästä aikaa valokuvaan, nimittäin automaattiin passikuvaa varten. Järkytti nähdä millainen kenopää olen ja kuinka kieroon silmät hakeutuvat, kun yritin olla mahdollisimman asiallisesti. Näkisiköhän tuosta, että pirteästi selvin päinkin silmät menevät törkeästi ristiin.

Jaaha, ryhdyn conanoimaan vivacissimamente ja otan vahvikkeeksi viskimoukun, ma non troppo. Tähän sietämättömään snobismiin (tai musiikkitermien väärinkäyttöön) löytyvät käännökset esimerkiksi täältä. Kenties jaksan myöhemmin linkittää muutakin tärkeää, kuten Newmanin ja Russellin.