16.8.2008

Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

5 kommenttia:

Varapygmi kirjoitti...

Testi testi

hdcanis kirjoitti...

Hmm, pitipa lahtea itsekin katselemaan tuota, kun ei naamakirjassa ollut viela tuota itunes-sovellusta...

Kolme testia vasta, Cohen meni aika hyvin (pari osuvaa arvausta tuli myos, linjalla "en tunne tata kappaletta, niinpa se on varmana tuo"), Lou Reed hieman heikommin (taytyy kaivaa esiin se Coney Island Baby, ja ne 80-luvun levyt ovat jaaneet vahemmalle), ja Bowie-kisassa ensimmainen kierros meni niin nolostuttavan heikosti etta piti ottaa uusiksi, josta lohkesikin sitten maukas 98 pistetta :)

Saapi nahda mita muita rohkenee kokeilla, pikaveikkauksena voin kuvitella etta mm. Tom Waits -visa olisi aivan liian vaikea...

Varapygmi kirjoitti...

Yllytinkö ajanhukkaan?

Se onkin aika olennainen konsti, että tuntee vaihtoehdoista 2-3, jotka pois sulkemalla pääsee suuren totuuden äärelle. Joissain tapauksissa vain on outoa kikkailua, että oikealta näyttävässä vaihtoehdossa onkin painovirhe tai vaihtoehtoina on kaksi eri miksausta, joita on paha lonkalta äkkiä erotella.

FGTH ja FYC olivat ainakin näitä kiusankappaleita, joilla oli kai kolmeakin eri miksausta samasta stykestä.

Kovasti se taso heittelee, Waitsia en ole testannut, mutta se voisi kai mennä mihin vain haarukalla 0-90.

hdcanis kirjoitti...

Ja oli kylla kanssa eroja siina mista kohtaa se kappale lahtee liikkeelle, etta osutaanko alussa keskelle jotain neutraalia instrumentaalivaliosaa, vai tuleeko sielta ensisekunnilla "hallelujah!" tai "...protein pills and put your helmet on"...

Joops, saapi nahda minka verran noita tekee, kun kanssa monen tutummankin yhtyeen tuotannossa on niita kausia jotka tuntee aika epamaaraisesti...kuten siina Lou Reedissakin Berlinin kappaleet tunnistin lennosta, mutta se Coney Island Baby ja New York on kuultu muutaman kerran vuosia sitten...

Varapygmi kirjoitti...

Jou, joissakin tulee nimi sanoissa heti silmille, kun taas esimerkiksi Kate Bushin ja Pink Floydin The Wallin näytteet olivat paikoin aika kryptisiä.