Jonset ole lääkäri, jolla on erityisen kookas... MacGyver

Hujahti taas pari viikkoa kuin huomaamatta. Vaan ei huolen aihetta, skannailin äsken talteen erinäisiä pilettejä, joiden mukaan voin ajoittaa kulkuni melkein yhtä tarkasti kuin työpaikat nykyjällänsä tekevät alasistaan. Taidan aloittaa tästä päivästä taakse päin. Onkos sitä paiten freelancer oma työnantajansa?


Piipahdin tänään kaupungilla, kun poika siirtyi äidillens. Piti ensisijaisesti palauttaa veljelle laina-dvd:t sekä poimia paremmalla onnella kotelon lisäksi tutkittavaksi myös itse levy, jolla on Stanley Kubrickin varhaisehko teos The Killing (1958). En ole sitä nähnyt, Kubrickin toka Killer's Kiss (1955) sen sijaan ehti jo säväyttää. (Molempia näköjään nimitetään toiseksi täyspitkäksi, syynä lie se, että ihan ekan Fear and Desire (1953) Kubrick poisti itse kierrosta.)
Vaan liha oli heikko. Populaariaarteistosta tarttui lainaan myös pari k.d. langin levyä (kuvissa), joista Shadowland (1988) on onnellinen liittoutuma Patsy Clinen vanhan huipputuottajan, Nashvillen kurkon Owen Bradleyn kanssa (parivaljakko myös kuvassa, levyvihkosen takakannesta).

Tuo toinen, hämärästi tuttuja viitteitä heittävä kansi taas on kokoelma Reintarnation vuodelta 2006. Näkyivät siellä kaapeissa jokseenkin kaikki muutkin albumit olevan, vielä tarttui mukaan myös dvd Harvest of Seven Years, jolla on kuvan kera parikymmentä erilaista neidon esitystä vuoteen 1991 asti.

Pahempaan hulluuteen saattavat johtaa huikea pubrock-kokoelma Goodbye Nashville, Hello Camden Town ja erityisesti kuuden ceedeen boksi The Instant Monty Python CD Collection. Nyt raikaa Live At Drury Lane, joka on tappokamaa, mutta ekaksi piti pyöräyttää vallaton rallatus I Bet You They Won't Play This Song On The Radio, jonka Alivaltiosihteeri muistaakseni aikoinaan soitti radio-ohjelmassaan, nimeä uhmaten. Sehän löytyi juutuubilta, minne linkki vie.
Boksille on pakattu neljä normilevyä, yksi live ja kolme soundtrackia. Sairauttani jotenkin kuvaa, että monet sketsit naurattavat vielä enemmän pelkkinä kuulokuvina, ilman visuaalisesti todennettua ilvehtimistä.

Myöhäislounaalle nappasin vielä seuralaiseksi kirjan Shawn Levy: Rat Pack Confidential , joka hätkähdytti sopivasti kiinalaisevään ohessa kertoessaan Frank Sinatran kuuluisan lauman päiväohjelmasta Las Vegasissa.

* * *
Eilen puolestaan hain poijaan kyytiin ratagolfkentältä, missä hän oli käynyt kurssia. Oli tykännyt puuhailusta ja saanut kehuja, että jaksaa keskittyä ihmeen hyvin lyömiseen. Illalla menimme elokuviin, minne tuli myös pari hänen luokkakaveriaan. Matkalla sälli muisteli, että kurssilla oli kutsuttu oikein "ihmepojaksi", ja hän meinasi katketa naurusta kysyessään, että "Oonkohan mä sitten Ihmepoika MacGyver".

Kuten skannatusta tiketistä voisi arvata, kävimme katsomassa Kung Fu Pandan, joka olikin aivan mainio piirretty. Pidin menoa hurjana pahimmoillaan, mutta eipä se tokaluokalle meneviä lainkaan hätkäyttänyt. Innostuivat vain aulaan päästyä keskenään treenaamaan "legendaarista mahaiskua" (ja mahatorjuntaa) aika railakkaasti. Hauska sivujuonne oli, että yhdellä pojista on kiinalaistaustat, joten sain kysäistä hänen isältään miltä amerikkalainen populaarinäkemys kiinaperinteistä vaikutti. Kuulemma upposi mainiosti, ihan oikeaa sisältöä oli ympätty mukaan. Esimerkiksi "master Oogway", kilpikonnahahmo, oli nimetty sikäli oivallisesti, että erisnimi on kiinaa ja tarkoittaa kilpikonnaa. Niinpä pojan lemmikkikilpikonna, joka kantaa samaa nimeä, sai nyt kunnia-arvon mestari.

Katsoimme tekstitetyn version, alkuperäisillä äänillä, koska pojat englantia harrastavat ja mainittu isä ei oikein suomea osaa. Oma kölvi kertoi lukeneensa tekstejäkin, vaikkei sitä ennen juuri ole harrastanut. Häppöninki oli niin mukava, etten osaa arvailla, olisinko pitänyt elokuvasta yhtä paljon itsekseen katsellessa.

* * *


Alkaa puhti loppua, ja Conan aloittaa pian. Mainittakoon nyt edelliseen polkkaan silti pari oikaisua: eksyin sittenkin katsomaan puolihintaan Thin Lizzyä, kerta kaverilla olisi mennyt lippu muuten haaskuun. Ketut siinä Downey ollut rummuissa, vaan joku nuori ja hurja sankari, joka soolossaan leipoi kannuja myös paljain käsin, kuin Bonzo entivanhaan. Päätäni oli kai sekoittanut tieto, että kaksi "alkuperäistä" on mukana, he olivat Scott Gorham ja John Sykes. En mahda kyllä sille mitään, että mulle Phil Lynott oli ainakin puoli Thin Lizzyä. Ehkä coverbändi olisi saanut samat sävärit aikaan, tai sitten ei, sillä parissa kohdassa kahden kitaran vonkuminen unisonossa oli kuin sitä ihtiään.


Jää toiseen kertaan kertoa, kuinka hienon keikan rykäisi The Sparrow Brothers, eli noin kolme viidesosaa Nightingalesista. Ja erittäin valikoidun yleisön joukossa muuan pienlevymoguli sovitteli päähänsä aitoa Devo-kuuppaa, sitä muovista porrastettua pyöreää tötteröä.
Tai kuinka vierailin välillä työmatkalla Bengalissa. Tai kuinka kävin jopati Kalevan Kisoissa, kun sinne tyrkytettiin pääsyä hyvässä seurassa. Oli komeaa nähdä Jukka Keskisalon soolojuoksu kolmen tonnin esteissä, upea on juoksutyylinsä.

Hoh, Conan the Librarian aloittaakin tänään vasta 00:35, joten jälkisanaksi mainittakoon, että sekä Deborah Harrya ruotinut kirja että kesken oleva Patsy Clinen kirja ovat tuoneet monenlaisia mietteitä päähän, ilmeisesti ovat ansiokkaita teoksia lajissaan. Niistäkin toivottavasti lisää myöhemmin, Annie Lennox ei vielä imaissut mukahansa. Skitsofreenisehko Debbie/Blondie-jako on mielenkiintoinen, ilmeisesti takana oleva nai... eiku ihminen on itse vielä jännittävämpi tapaus.