Koen vaikeuksia käynnistää kone tuottavaan tahtiin luppovaiheen jälkeen, joten aikaa ei riitä muka polkkaamiseenkaan, koska työtuoli hylkii takamustani ja heittää joko telsutuoliin lepoasentoon tai sänkyyn pötkölleen. Mainittakoon, että ennen joulua töiden tultua valmiiksi kiittelin vielä, että selkä kesti kiivaan urakan hyvin. Jäykkyys iski muutaman päivän viiveellä, enkä tahdo nyt löytää uusiksi sen paremmin kirjoitusrytmiä kuin mukavaa työasentoa.
Sitten asiaan, lisää kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 kirjaa. Johdanto, säännöt ja perusteet koko touhuun edellisissä kahdessa polkassa. Nyt olen edennyt niihin sanataitureihin, joita olen lukenut päästyäni lähelle aikuisuutta, ainakin vuosistandardeilla mitattuna.
Kymppinä toimineet kirjailijat, 1980-2007
Louis Masterson
Olisikohan se tapahtunut armeijassa, kun isoveljeni innostui lukemaan Morgan Kaneja. Joka tapauksessa Mastersonin tuotantoa ilmestyi kotiin suurina annoksina, joten minunkin piti kahlata niitä himokkaasti läpi. Opin monta tärkeää asiaa näistä teoksista, esimerkiksi revolvereihin, Floridan soihin ja kuubalaisiin naisiin liittyviä seikkoja. Jostain näistä lähti rassatessa makea, sokeriruokoa muistuttava tuoksahdus. Olen lukaissut Kaneja myös uusiksi, kioskikamaksi ovat jäntevää menoa. Kypärajan ylittivät myös Carter Brownit, mutten tiennyt kummastakaan olivatko kirjaset yhden tekijän työtä. Kane ainakin näköjään oli, norjalainen Kjell Hallbing ne näyttää kirjoittaneen.
Veikko Huovinen
Kestosuosikki, jolta luin poikasena Lampaansyöjät, Havukka-ahon ajattelijan, Hamsterit, Veitikan sekä Rasvamaksan ja Ronttosauruksen perheen intoilijoiden siivittämänä. Yläasteella luetutettiin Siintävät vuoret, jota en ollut tunnistaa saman tekijän työksi. Vasta lukioikäisenä ja siitä eteenpäin ymmärsin kunnolla monipuolisen miehen huumorin oveluuden, jos aiemmin takerruin sanoihin tai rohkeisiin seksuaali- ja alkoholiväritteisiin asioihin. Suosikeiksi ovat kohonneet monituiset kertomuskokoelmat, kuten Lyhyet erikoiset ja Mikäpä tässä.
John Steinbeck
Oikutteleva bussi oli luultavasti eka Steinbeck, josta nautin täysin siemauksin teininä. Yläasteella taidettiin lukea Helmi ja lukiossa Hiiriä ja ihmisiä, mutta pakkopulla harvoin iski, vaikka teos olisi ohutkin. Lukioaikoina Cannery Row -trilogia oli herkkua, sen jälkeen luin urakalla lisää, ja muinaistyttöystävän kotoa löytynyt In Dubious Battle (Taipumaton tahto) laajensi sarkaa alkukieleen. Edelleen luottomiehiä, joku klassikkojärkälekin on vielä lukematta, joten tiettyä henkeä ja sakeaa tunnelmaa kaivatessani voin lukea vaikka Eedenistä itään. Tai Ystävyyden talon ehkä neljännen kerran.
Georges Simenon
Maigret ei viihdyttänyt kiihkeimpinä lukuvuosina monen muun dekkarin tavoin, mutta silloin tällöin kokeilin uudella niteellä, josko nappaisi. Luulen, että kymmenes saattoi lykkäytyi välivuoteen lukion jälkeen. En ole vieläkään kummoinen fani, mutta tiedän kuinka pari mukavaa tuntia saa vietettyä piippuherran seurassa. Jotain muutakin Simenonin tuotantoa kokeilin, en enää muista mitä.
Graham Greene
Murrosiässä tajuntaan rysähtänyt kertoja, jonka tuotantoon on saanut myöhemmin uutta otetta ja löytänyt lisää syvyyttä. Brittiherran olosuhteita, uskontoa ja ajatusmaailmaa ei voinut ymmärtää poikasena, mutta sitä terävämmin kirjat iskivät suoneen uteliaisuutta taitavasti kuvattua vierasta kulttuuria kohtaan. Kolmas mies, Kiveä kovempi ja Miehemme Havannassa olivat luultavasti johdantona, vuosien mittaan tuli luettua suuri osa muustakin monipuolisesta tuotannosta. Jutun loppu ja Inhimillinen tekijä maistuivat hiljattain uusintoina.
Ian Fleming (kuvassa)
James Bondeja urakoin ensi kertaa englanniksi, kun veljet kaivoivat divareista melko täyteläisen sarjan Pan-pokkareita 80-luvun alussa. Ne olivat mukavan pehmeitä ja keveitä niteitä, miksei sisällöltäänkin. Kaikki on pitänyt lukea, osa moneen kertaan, ja nykyään hyllyssä on Bondia sekä suomeksi että englanniksi. Eniten iloa irrotti se, että Lukulaarista löytyi Kingslay Amisin Raportti James Bondista, joka käsittelee hartaasti Flemingin vahvuuksia ja heikkouksia. Myös John Pearsonin Mies James Bondin takana oli valaiseva. Flemingiltä suosikki on ehkä ensimmäinen Bond-seikkailu Casino Royale.
Stephen King
Jälleen veljen usutuksia, hän hommasi ripeään tahtiin Kingiä englanniksi pokkareina, joita kuskasin lainaan Turkuun, missä olin opiskelevinani englantia. Alkupään tuotannossa upposin imevään kerrontaan, esimerkiksi Dead Zone, Shining, Firestarter ja Richard Bachmanin nimellä julkaistut ensimmäiset harjoitelmat (neljän teoksen omnibus) pitivät otteessaan. Myöhemmin sivarissa It oli suuri seikkailu ja jykevä kirja, jota muistan lukeneeni pitkinä sessioina sängyssä. Hiljattain kokeilin paria kirjaa suomeksi, eikä ainakaan Carrie napannut. Parhaimmillaan King kuljettaa silti lukijaa murhaavan tehokkaasti.
Arto Paasilinna
Jostain Paasilinnasta olin pitänyt, joten kun sivarissa oli aikaa, lainailin sarjassa Huutoniemen sairaalan kirjastosta näitä köykäisiä veijaritarinoita. Mukavahan niitä oli lueskella, Onnellisia miehiä ja Jäniksen vuosia, mutta tuorein lukemani saattaa olla Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä. Nämä ovat kelvanneet MacLeanin lailla kirjoiksi, joita on paremman puutteessa lukenut emännän tai isännän hyllystä, kun on ollut vierailulla. Siinä tilanteessa tulee joskus outoja aluevaltauksiakin, esimerkiksi Tukholman-kesänä luin varmaan kymmenisen Harlekiinia, mutta ne olivat tuskin saman kirjailijan työtä.
Patricia Highsmith
Ripley-saagan siivittämänä lainailin kirjastosta muita Highsmithin kirjoja englanniksi ja nautin synkistä käänteistä sekä moraalittomista hahmoista, jotka tekijää tuntuivat erityisesti sytyttävän. Viimeksi luin uusiksi Strangers On A Trainin (Muukalaisia junassa), joka kehittyy yllättävän eri tavalla kuin Hitchcockin merkkielokuva, mutta molemmat ovat laatutavaraa.
Elmore Leonard
Suosikkien kaartia, näitä olen lainaillut ja ostellut pitkin vuosia. Viimeksi käteen tarttui Be Cool, jossa oli ainesta, mutta kokonaisuus hajosi oudosti. Hommasin sitten katseluun leffankin, joka on erilainen ja hajoaakin eri tavalla. Sen henkinen edeltäjä Get Shorty – Hyvä pätkä taas on maanmainio sekä kirjana että elokuvana.
Charles Willeford
En tiennyt äijästä oikein mitään 80-luvun lopulla, kun lähdin Englantiin johtaneelle automatkalle kaverien ohjastamana. Veli pyysi etsimään Lontoosta Willefordin kirjoja, joita löytyikin kourallinen viihdykkeeksi. Alkupään tuotantoakin tutkittuani myöhemmän Hoke Moseley -sarjan Miami Blues ja New Hope For The Dead (Uutta toivoa kuolleille) olivat suurtapauksia. Arjen kyllästämät tarinat väsyneen poliisin selkkauksista olivat kaukana tavallisesta dekkarikaavasta.
Donald E. Westlake / Richard Stark
Dortmunderin seikkailuista tuli luettua ainakin Kuuma kivi, Ottakaa pankki kiinni ja Ihmisryöstäjän käsikirja jo koululaisena, vaikka ne tuntuivat vähän ylihauskoilta. Pari muuta Westlakea ehti ilahduttaa välivuosina, mutta valaistuminen tapahtui, kun vasta 90-luvulla kohdalle osuivat kioskipokkareina Suomessa julkaistut Starkin nimellä tehdyt Parker-kirjat. Tylyn ammattilaisrikollisen keikat, väkivalta ja erikoisesti järjestelty elämä on kuvattu tiukan säästeliäillä lauseilla. Tunnelma on sakean omaperäinen.
Kinky Friedman (kuvassa)
Kesti pari kirjaa saada otetta Kinkystä, jolla on hulvattomia sutkauksia, mutta juoni tuppaa karkaamaan käsistä. Veli antolainasi ekan omnibuksen ja sisko toisen, joissa on kuusi ensimmäistä newyorkinteksasilaisen amatööridekkari Kinky Friedmanin seikkailua. Kun alkukynnys ylittyi ja tajusin kuinka sarkasmin kyllästämää kerronta on, pahimmat iskut alkoivat putoilla suurella voimalla. Aikani kuluksi kääntelin alkua kirjasta Musical Chairs, koska tehtävä näytti niin vaikealta. Myöhemmin totesinkin, ettei vastaan osunut suomennos Elvis, Jeesus ja Coca-Cola ainakaan tuntunut onnistuvan. Dekkari/juutalaiscowboy (ja kantrimuusikko/kuvernööriehdokas) palasi sitten Teksasiin, missä jatkuneita seikkailuja lainasin nipun Metsosta. Pitäisi tutkia onko henki säilynyt tämän vuosituhannen teoksissa, esimerkiksi Kill Two Birds And Get Stoned kuulostaa lupaavalta.
John Dickson Carr / Carter Dickson
Kloppivuosien dekkariharrastuksessa Carrin suljetun huoneen arvoitukset jäivät ehkä yhteen kirjaan. Lipsahdin paikkaamaan aukkoa 90-luvulla, kun kirjoja osui kohdalle, ja olen ostellutkin näitä melko elottomia vanhan koulun meccanomaisia rakentelupaketteja.
P. G. Wodehouse
Jeeves ja Bertie Wooster tulivat tutuiksi jo poikasena, mutta en yhtään muista montako kirjaa tavailin kotihyllystä. Välivuosikymmeninä nautiskelin ensimmäiset alkukieliset Wodehouset lainastosta. Tällä vuosituhannella olen ostellut divareissa ja kirppareilla vastaan kävelleitä kirjoja, niin suomeksi kuin englanniksikin. Lyhyet Jeeves-tarinat ovat edelleen ehkä parasta, vaikka käyvät turhankin tutuiksi. Vasta viime vuosina tutustuin Mr. Mullineriin, joka kertoilee hulvattomia tarinoita kantakuppilassaan tuttavapiirilleen. Säkenöivää kielenkäyttöä.
Huh, nyt saa riittää. On aika varmaa, että joku on unohtunut listalta, mutta onko tuolla niin väliä. Monenmoista Amanda Crossia, Ross Thomasia, Sujata Masseyta, Wexi Korhosta, Mika Waltaria, Leena Lehtolaista ja Oscar Wildea on tullut luettua kourallinen, mutta menneiltä vuosikymmeniltä on voinut jo unohtua tekijöitä, joilta on ollut täysi kymppikin saman tien tyrkyllä.
9.1.2008
Kympin kirjailijat, isona luetut
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
16 kommenttia:
Morgan Kaneista muistui mieleen muutama huvittava huomio.
Yritin joskus laskea montako ukkoa herra Kane pistää kylmäksi koko 80 kirjan sarjassa. Kun ekan teoksen lopussa tappotili näytti noin kymmentä, päätin luopua koko lasku-urakasta. Nykyään laskeskelen mielummin vaikkapa kuluneen viikon aikana juotuja kaljoja.
Ja toinen hauska yksityiskohta olivat ne tappajat, jotka käyttivät kahta revolveria vetäen ristiin. Heistä käytettiin yllättäen nimitystä harvinainen ristiinvetäjä. Ehkäpä kyseessä oli harvinainen tappajien lajityyppi, mutta näitäkin ukkoja esiintyi noin joka kolmannessa kirjassa. Ja taisipa Morgan tappaa heitäkin jokusen tusinan.
poppi-hessu
Huumorkvalitet, se on tärkeää Kaneissa. Kohtasin kaksi voittajaani jollain jatkoilla, kun Golfmoguli ja eräskin Jussi intoutuivat Markan Koneen syvimpiin saloihin viinin ja chilimuikkujen äärellä. Jouduin voipumaan selälleni, kun en pysynyt vauhdissa.
Hämmentävää listaa, lukuunottamatta niitä jotka olen maininnut en ole kai lukenut yhtään mitään keneltäkään listaamaltasi kirjailijalta...eikun olen, yhden Flemingin (ja Wodehouse on ikuisena "pitäisi lukea joskus" projektina...)
Paasilinnalla on nippu hyviä kirjoja, mutta ei niitä kovin montaa voi peräkkäin lukea.
Paasilinna ja Kinky eivät pääse kympin sarjaan, muut kyllä.
Olisin laittanut Bukowskin ja Anne Tylerin heidän tilalleen.
Hdc, ylläri, kun niissä alkupään nimissä oli yhteistä pohjaa. Sattumalla on merkitystä kevyiden tekijöiden kohdalla; mitä on sopivasti tyrkyllä sopivana hetkenä. Paasilinna oli varmaan hyvä esimerkki: Vaasaan ei jaksanut kuskata paljon kirjoja, ostamiseen ei ollut varaa, kirjaston valikoima oli aika pieni ja varman päälle suunnattu.
Susup, Bukowski onkin kiintoisa. Taitaa jäädä hahloon 5-10, jossa on paljon enemmän tunkua. Tyler kuuluu kastiin 1-5, eikä ekasta ole kuin pari vuotta, mutta lisää pitää saada. Kinkyä suosittelen, jos satiiri, vallitsevien arvojen pilkka ja englanti maittavat, vaikka kirjat uivat syvällä omassa kulttuurissaan ja liemessään.
Juuh, dekkarien sijaan oma kevyempi suunta meni sitten sinne scifiin ja fantasiaan.
Greene on myös näitä kirjailijoita jotka silloin tällöin pulpahtavat mieleen, että pitäisi varmaan kokeilla joku kirjansa. Ehdotuksia aloituspisteeksi?
Steinbeckiin en ole uskaltanut koskea, kun niin moni henkilö joiden makuun kiinnitän huomiota on haukkunut Vihan hedelmät...
Jaa-a, monisäikeinen mies tuo Greene. Alkupuolelta esimakua voisi antaa lyhyen tiivis Kolmas mies (Third Man, 1949, myös elokuvakässäri), keskivaiheilta hulvaton Miehmme Havannassa (Our Man In Havana, 1958) ja kypsästä päästä Inhimillinen tekijä (Human Factor 1978), jonka Eila Pennanen on etevästi suomentanut.
Joku toinen suosittaisi aivan muita, kuten ehkä Voima ja kunnia (The Power And The Glory, 1940), Hiljainen amerikkalainen (The Quiet American, 1955) ja Kunniakonsuli (The Honorary Consul, 1973).
Steinbeckiltä nautiskelen mieluiten niitä tiiviimpiä teoksia, kuten se trilogia Ystävyden talo, Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä tai ne muutkin polkassa mainitut. Vaan mikä minä olen Pulitzeria vastaan kinnaamaan.
Siis kauheeta, sulla on joku viis listaa joissa kaikissa on joku kymmenen kirjailijaa joilta olet lukenut about kymmenen teosta. Hitto, mä en saa päähäni kuin ehkä John Irvingin, Marguerite Duras´n, Tove Janssonin, Astrid Lindgrenin,Anni Polvan, Merri Vikin ja... siinä ne tais ollakin. Tai no, ehkä Philip Rothilta olen lukenut melkein kaiken. Mutta jotenkin tuntuu, ettei näitä mun kirjailijoita lasketa, paitsi nuoruuden vaikeassa lulutoukka-vaiheessa olleet, joihin toki Enid Blyton kuuluu. Pienenä luulin, että Enid on mies ja kuvittelin hänet isopäiseksi, punakaksi ja harmaahiuksiseksi irlantilaismieheksi, joka röhöttää kovalla äänellä ja vittuilee kaikille. Jos näin olisi ollut, miksi Enid kirjoitti klassisia englantilaisia tarinoita hyvistä porvarislapsista ja englantilaisesta ruuasta? Ei voi tietää, mutta kun pää sanoi niin..
-minh-
Terve, Minh. Merri Vik? KVG paljasti: Lotta-kirjat! Ehkä tutkin niitäkin, muistikuvaa ei kyllä jäänyt tarinoista. Duras ja Polva ovat jääneet noin yhteen, Irvingiltä luin alkupään (5-10) ja Rothia olen tutkinut muutaman (1-5). Mulla on sama tunne, ettei näitä mun nimiä lasketa, mutta hauska niitä oli miettiä yksi ilta ja rääpiä tekstiä useampana.
Virallisia löysin noin 25, joista puolet on yhtä nopeaa luettavaa kuin nuortenkirjat. Niitä voi lukea kuin piru raamattua eikäkö Väyrynen Dostojevskia: kymmenen hujahtaa viikossa.
Kiinostavaa olikin, että joskus on ollut aikaa, sopivasti ahmittavia käsillä ja tarpeeksi tyhjä mieli, jotta voi yltää lähelle kymppiä ihan vaivihkaa. Mulla oli selvä etu, että isä oli koonnut muhkean kirjaston kotiin, jolloin luonnostaan oppi kokeilemaan monenlaista ja jatkamaan päätyyn asti, jos innostui.
Nykyään vaatii ihmeen, että löytäisi uuden nimen, jolta äityisi ahmimaan kypän. Dekkaripuolella on joku ollut lähellä, kuten Mankell, Massey, Lehtolainen, Mäki, Nykänen ja Carr/Dickson sinne ylsikin. Vaan eivätpä nuo ihan uusia nimiä olleet, paitsi ehkä Rei Shimuraa hyppyyttävä Massey.
Aivan sairaan paljon kiitoksia tuosta Ian Flemingistä. Amisista olen tautisen kateellinen, mutta Pearson löytyi sopuhintaan Oulun kirja & antikvariaatista. Kiitos, kiitos, kiitos!
Kah moro, Maureen! Ihmettelin aikani, mitenkäs vanha Fleming kirvoittaa kiitoksia, mutta polkkasi paljasti sen lahjavinkiksi. Tykkäsin itse lukea Pearsonin kuvausta Flemingin elämästä, sillä erikoinen haihattelu ja haaveilu itsestä salaperäisenä agenttina valaisivat ovelasti taustoja. Vähän samanlaista poikamaista rehentelyä sekä ristiriitaa haavekuvien ja arjen välillä kuin Sariolalla, mikä voisi näkyä teoksiakin vertaamalla.
Toivottavasti kirja kelpaa ja eiköhän Amis jostain tarvittaessa löydy myös, se on kyllä hauska puolitieteellinen tutkielma.
Laitan Lakuluuriin haun päälle Amisista, ollaan pojan kanssa siellä jo aika tuttuja ja kaikkea kivaa Bond-kamaa on löytynyt. Hienoja lehtiä ja soundtrackejä, meille kelpaa kaikki JB.
Tekisi mieli itsekin tehdä tuo 10 kirjaa. Minunkin listalla on ehdottoman tanakasti Patricia Highsmith. Jopa sinne saattaisi tuo John Steinbockelinenkin päästä, jos vaan muistaisi kaiken. Miten sinä muistat kaiken?
En toki muistakaan, ylläreitä sattuu, että lainaa tai ostaa sellaisen, jonka huomaa ennenkin lukeneensa. Varmasti toisinkin päin, että kirja on ollut hyppysissä ja sitä on tutkinut, kenties nähnyt elokuvan, niin muisti sanoo että sen olisi oikeastikin lukenut.
Varsinkin kloppina oli paljon kirjoja, jotka lojuivat odottamassa vuoroaan, enkä tiedä tuliko sitä koskaan, mutta esineinä ne ovat kiusallisen tuttuja.
Ei ole auringontarkkaa tiedettä tämä minun muisteluni, mutta antaa se vahvasti suuntaa.
Hmm, menin lainaamaan Highsmithin novellikokoelman kirjastosta, ja näin ensikosketuksena...neutraali. Mieleen tulee Roald Dahl mutta laimennettuna, sama tyyli mutta ei niin pureva...
Sen verran sujuva kuitenkin että enköhän johonkin romaaniinsakin tartu...
Kas, terve. Siitä on aikaa kun luin hänen novellejaan, ainakin joku kissa-aiheinen jäi mieleen enemmän välipalana. (Ehken vain tajua elukoita ja lemmikkejä ja isän/emäntiään.)
Dahl-viittaus kiinnosti, olen luonut päähäni hyvin erilaiset ydinseikat ja vahvuudet näille kahdelle.
Highsmithilla omaperäisimpänä puolena ajattelen paheellisten tekojen, moraallittomuuksien ja rikosten suorittajien päähän menemistä. Milloin kunnon ihminen on heikko ja johdettavissa, milloin taas patologinen lurjus ajautuu outoon kierteeseen, jossa voi tapahtua hirmuisia.
Tietty sukupuolettomuus ja päähahmojen otteesta lipsuva oma luonne ovat niin vahvasti läsnä, että olen ajatellut sen liittyvän kirjailijan erikoiseen persoonaan.
Muuten, sattui mieleen, että Wodehousen Mulliner-tarinoiden kohdalla ajattelin niissä olevan vähän samaa henkeä kuin toisissa Dahlin novelleissa. Arjesta irtoavia merkillisiä kommelluksia vanhanaikaisen tarinankerronnan malliin.
Dahlilla on usein vielä melkein scifi-henkisiä keksintöjä, mutta nekin ankkuroituvat elävän oloisiin ihmisluonteisiin.
Lähetä kommentti