Kirjastamassa

Kaikista vuodenvaihteen alehäsäköistä suosikeiksi on muodostunut pari erityistapausta. Toinen on se sekamelska, minkä Antilah läväyttää dvd- ja levyosastollens, koska sieltä löytyy usein pilkkahintaan esimerkiksi vanhaa klassikkorokänrollia, -soulia, -bluesia ja -jatsiakin sekä ylläreitä elokuvien ja telkkusarjaboksien puolelta.

Tällä kertaa lompsa oli niin nuiva, että yritin pysytellä etäällä, mutta silti Seinfeldin viimeinen kausi (Vol 8/kausi 9) ja tarkkailusarjassani seuraava Simpsons (kausi 9) veivät voiton, kun hinta oli vain pari kypää. Veljeenkin törmäsin penkomassa, hän kaappasi ainakin hienon Staxin kokoelman sitä jykevintä 60-luvun kamaa, jossa Blues Brothersiin päätyneet herrat monella raidalla jytkyttävät.

Toinen suosikki on sitten kirja-ale, joka on vuoden se hetki, jolloin tarkimmin tutkin mitä Akateeminen ja Suomalainen haluavat kaupustella. Tuossa vierellä on kuvia viidestä tuoreimmasta tutkittavasta, joista pari ylintä tilasin Akateemisesta ja kolmattakin yritin, mutta kun se oli loppuunmyyty, paikkasin asian eilen löydettyäni opuksen Suomalaisen hyllystä, josta mukaan tarttui myös neljäs. Alimmainen taas tuli jo joululahjaksi oikein nimmaroituna, koska toimittaja on sukua ja tapaa jalomielisesti hienoja teoksiaan lähettää.

Muutaman kirja-aleissa toistuvan virheeni olen huomannut, mutta en osaa niitä silti aina väistää. Kuten tällaisia:
– Edulliset perhepaketit. Luiskahdan ahnehtimaan halvempaa hintaa per sivu ja innostun hinkuamaan paksuja opuksia, vaikka monesti ohuet ja tiiviit tuottavat enemmän auvoa. Uskon teoriaan, että tietokoneaikana sanallinen ripuloiminen on yleistynyt, kun taas toimittaminen ja tiivistäminen on voinut jäädä tekemisen helppouden jalkoihin. Kullannuppuja ei tapeta.
– Snobbailu. Muissa suhteissa tämä on voinut vuosien kertyessä vähentyä, mutta kirja-aleissa jotenkin houkuttaa ostaa kaikkea hienoa, kun niitä kerrankin näkee esillä ja vieläpä edullisesti. Vaikka taustalla on sekin ajatus, että painavat klassikot eivät kulu, niin jotkut "löydöt" ovat olleet sellaisia, etteivät tosiaankin kulu ainakaan minun käsissäni.
– Nimiin takertuminen. Liikaa kahmiessa horjahtaa ostamaan hyvien kirjailijoiden vähäpätöisempiä ruikauksia tai kiinnostavista hahmoista kirjoitettuja heikkoja teoksia.

Onhan nuo virheensä kestettävä, kun vastapainona on ihmeellinen onni herkuliaanisten kirjojen plaraamisesta. Ale tuottaa vastaavaa äimistelevää riemua kuin kirjastossa käyminen parhaimmillaan, koska hyvin vaihtelevia virikkeitä on tarjolla ja kotiin saatavissa niin runsaasti.
Jos pari sanaa mainitsen valinnoista, niin Sidney Lumet näyttää kertovan kiinnostavasti sisävinkkelistä elokuvien tekemisestä, joten se tulee varmaan lukaistua aika pian.

Bergson on outo törmäys ja pakollinen siksi, että tajusin äkkiä tietoni tuosta filosofista perustuvan lähinnä Monty Pythonin sketsiin, jossa Terry Jones räävinä tätinä kisaa John Cleesen lipevästi juontamassa visailussa pääpalkinnosta, joka on isku päähän tai kenties jopa tikari klitorikseen. Johonkin syvälliseen kysymykseen täti vastaa "Henri Bergson" ja hämmästelee kuultuaan sen olevan oikein: "That was lucky. I've never even heard of him!"
Jou mama, ehkä heikko peruste hankkia kirjaa, kun en edes tiedä ovatko Pythonit perehtyneet filosofien teoksiin vai pudottelevatko vain nokkelasti nimiä (kts. ylempää snobbailu). Vaan vetreältä näyttää Bergsonin tapa eritellä naurua.

Twain on ehdoton pukemaan tarinoita novelleiksi, joten tuo Kaksipiippuinen juttu houkutti, koska en muista sitä lukeneeni.

Hyvää suomea taas oli hidassytytteinen ratkaisu ajatukselle, sillä jo vuosi sitten puntaroitsin, että pitäisi perushuoltaa omaa kielenkäyttöä.
Zepa silloin kommenteissa vahvasti epäili, etten jaksaisi millään kurssilla roikkua, ja suositti hankkimaan hyvän kirjan aiheesta. Toivon tuon olevan sellainen, ei ainakaan hinta pahasti kirpaissut. Edullisia nuo kaikki olivat, kalleimmasta kiskottiin kymäläinen.

Hyllyyn on itse asiassa kertynyt aika monta suomea ja kirjoittamista käsittelevää opusta. Niistä ehkä oppisi vielä tehokkaammin, jos joskus viitsisi availlakin. Kun kerta pelataan olisi pitänyttä, niin hyväksi lopuksi ansaitsee todeta, jotta vaatteita niistä aleista tietysti olisi pitänyt etsiä.