Puuhevosurheilun ystäville

On se Poppi-Hessu vaan sakea mies. Kerran aikaisemminkin tulin kiitelleeksi hänen moottoripolkupyöräily-ystäväryhmälleen (olipa aika pitkä sana) rakentamaansa epävirallista kotisivua, mutta nyt siellä on tullut kauppaan oikein myytävääkin! (Esileikkien jälkeen valitse kohta "sisään työnnä".)

Napapapat nousuun, tuon täytyy olla hurja rahasampo. Kuka voi jättää tilaamatta esimerkiksi tällaisen joka kodin tarvekalun? (Vai onko tuo tarvekalun vastakappale?)

Puuhevosen p*rsereikä*
Mukava lahja kaikille puuhevosurheilun ystäville.
Höyläämättömästä laudasta valmistettu aidon
tuntuinen leikkihevosen b-rappu. Kelluva.
Sopii vaikka kylpyleluksi. Jäljellä hajakokoja.

Myös ÄNIM-paita viehättää kovin, sopisi kuin… äää, paita päälle?

* Sensuroin hieman (* tarkoittaa nimittäin e:tä), ettei tule epäilyttäviä kävijöitä googlen kautta. Näköjään esimerkiksi "pk-s*ura" (* taas sama juttu) on jo johtanut tänne vierailijoita… puhumattakaan "Teppoilun SM-kisoista" (Teppo tarkoittaa... tai siis, tämä on pitkä juttu, kts kommenttien loppupää). Tuskin ovat viihtyneet vierailijat. varsinkaan *nsin mainitut. (* arvaatte ehkä mitä)

Tarkkaa hommaa parantaa ripuli pierulla

Halpatuontimietelauseiden yhteydessä tulin kommenteissa maininneeksi, että ne naurattivat huolella ja pitkään kaverin luona loivennellessa. Siitä sukeutui edelleen mieleeni ne yleiset krapulariitit mitä harrastimme Arton virallisessa loivennuskeskuksessa.

Ruokaa piti tietenkin syödä, usein pastaa tai kenties jopa pihviä valkosipuliperunoiden kera. Artonki on ässä kokkaamaan.

Mutta siinähän kulahti tunteja ennen kuin pötyä sai pöytään. Väliaika piti käyttää oluen ja/tai punjun maisteluun, joskus terävienkin. Yksi perushuvitus oli Suomen Kuvalehti, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, mistä isäntä luki ääneen "jyviä ja akanoita".

Nuo 90-luvun harmaina vuosina kuullut eivät luultavasti ole jääneet mieleen, joten turvaudun esimerkkeihin muista vaiheista. Aikoinaan tavattomasti viihdytti päässäni siinnyt mielikuva näkymästä Aholaidan halpisvaatemyymälässä, kun liikkeen mainoksesta oli lainattu*:
Alushousujen poistorysäys!

Sitten on tietysti klassikko, jonka kaivan harva se vuosi esiin Elsa ja Sakari Virkkusen toimittamasta kirjasta Jyviä ja akanoita (1988):
Kysymys: Olenko mahdollisesti syönyt liikaa lakritsia, kun peräaukkoni on musta?

Epätietoinen opiskelija

Vastaus: Ette varmasti, ei se kenelläkään mikään sinisilmä ole – keskittykää varsinaiseen opiskeluaiheeseenne.
Eeva-lehti 2/70, Lääkäri vastaa -palsta.

Hakiessa takertuu aina herkästi muihin juttuihin, tällä kertaa nauratti tällainen otsikko**:
ALKO TUTKII MYÖS GININ KOTIMAISTAMISTA Karjalainen 19.2.1980

* Tuo on ulkomuistista. Siä oli varmaan sokeatkin ihmeissään, kun ympärillä alkoi rysähdellä.
** Missä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi koehenkilöksi?

Uusia haasteita aloittelijoille

Vielä 50- ja 60-luvuilla uran aloittaminen rockin tai popin saralla saattoi tapahtua käden käänteessä. Jollain oli soitin, toisella toinen – hep, bändi oli syntynyt. Jos vielä oli yksi kunnon kappale, oma tai varastettu, niin saattoi päästä leipaisemaan singlen, jolla oli jotain saumoja päästä radioon ja nousta hitiksi, koska kilpailu oli yhtä köyheröistä kuin oma pusaaminen.

Ongelma syntyi ehkä siitä, että olisi pitänyt keksiä vielä b-puoli, saati sitten follow-up seuraavalle singlelle, mutta olipa monella napakka, onnellinen ja menestyksekäs puolen vuoden levytysura, jonka jälkeen oli hyvä palata lehdenjakajaksi tai perheen nyrkkipajaan töihin.

Nykyään nyrkkejä ei myydä enää niin paljon, mutta lehtiä jaetaan yhä.

Beatles oli etulinjassa tärvelemässä onnellisten yhden hitin ihmeiden tähdenlentoja. Ensinnäkin Fab Four valtasi kärkipaikat singlelistoilla, eikä jättänyt yhtä paljon tilaa komeetoille, joten Bill Haleyn orkesterikin joutui kiertämään pikkukyliä. Toiseksi he alkoivat trendin, että bändit tekevät kokonaisia longplay-levyjä, joilla oli jopa 12 oikeaa omaa kappaletta. Ylivoimainen tehtävä yhden hitin ihmeelle.

No, olen ollut huomaavinani, että nykyään vaatimukset ovat vain kasvaneet. Ei niinkään sävellysten määrän ja musiikin tason suhteen kenties, mutta monelta vaaditaan jopa tunnin verran tuubaa täytteeksi, jos yksittäinen kappale on sattunut lyömään läpi. Siinä pitää soittaa monta ääntä enemmän. Hirmuista menoa.

Siksi kauhistuin lukiessani päivän Aamulehden pääkirjoituksen alakerrasta "Viikon luvun", joka on 300. Tuo kuvastaa suoraan kerrointa, jolla haasteet kasvavat muutamassa vuodessa aloitteleville bändeille. Hologrammi-dvd-levylle voi tallentaa 300 kertaa enemmän "tavaraa" kuin nykyisille, mikä tietää pornotuottajillekin kiireisiä aikoja.

No, onhan dvd toki eri asia kuin cd, mutta voiko äänilevy olla kaukana perässä? Sääliksi käy tällä hetkellä vielä peruskoulua käyvää orastavaa yhden hitin ihmettä, joka saa ajallaan levy-yhtiön väen innostumaan ainoasta kunnon kappaleestaan.

Jos kappale osoittaa mitään merkkejä suosiosta, artisti heitetään studioon tekemään albumia – eli noin 4800 hittimittaista stykeä lisää. Tai kenties vähän vähemmän, jos turvautuu vanhanaikaisiin progekikkoihin, että jätetään tiiliskivi syntikan koskettimille ja kitara ulvomaan feedbackia vahvaria vasten, kun itse mennään kaljalle. Niistä voi tehdä sitten kivoja looppeja – tai jos oikein innostuu, vaikka antilooppeja.*

Vielä enemmän tietenkin säälittävät fanit, jotka innostuvat hitistä ja ostavat albumin.

Hmm, valittelut. Jakaja, luultavasti entinen yhden hitin ihme, pudotti vinon lehden, mutta ehkä tuosta selvän saa. Jotenkin se rimmaa tarinan tason kanssa, ettei jaksa ruveta viilaamaankaan.

* Kannattaa perustaa studio jo nyt, sillä kyllä tuohon tarvinnee buukata aika reippaasti studioaikaakin.

A) kesän lapsi mä oon B) villi luonteeni on

Löysin Marinadin polkasta linkin persoonallisuustestiin ja ajattelin ohimennen tutkia sitä. Törmäsin samaan turskaan kuin Kriisipuuron sivuilta löytämässäni Insinööritestissä: toiset kysymykset joko eivät herätä lainkaan mielenkiintoa tai sitten eivät tarjoa mielekästä vaihtoehtoa vastauksissa.

Oikeastaan tulin siihen tulokseen, että olen häiriökäyttäytyjä näissä ovelissa testeissä, joissa muka vaivihkaa mitataan tai määritellään ominaisuuksia. Kun on tottunut pikemmin tarkkailemaan itseään aina vähän ulkoa päin kuin eläytymään ja katsomaan mitä tapahtuu, nuo muuttuvat helposti peliksi, jos nyt jaksavat edes kiinnostaa.

Jos potentiaalinen työnantaja määräisi minut johonkin psykotestiin, en luottaisi tulokseen juuri lainkaan, vaikka (ja koska) tiedän niiden laatijoilla ja tulkitsijoilla olevan runsaasti kokemusta myös häiriövastailusta. Epäilisin yhtä lailla myönteisiä, kielteisiä kuin välimallinkin tuloksia.

Eniten kiinnostaakin miten tuollainen testi pitäisi rakentaa, että se mielekäs ja jollain lailla tasapuolinen olisi. Koska oletusarvoksi voi ottaa esimerkiksi sen, että suurin osa ihmisistä haluaa esittää parempaa kuin on ja tähtää ennen kaikkea "hyvään", siis mieleiseensä tulokseen, millaisen tuloksen mahtaisi saada yltiörehellinen ihminen, joka pyrkii mahdollisimman tarkasti tulkkaamaan ja kuvaamaan itseään. Miten nämä asenne-erot voi laskea tuloksiin?

Tämä ongelma tuli mieleeni lääketieteellisissä yhteyksissä. Nelikymppistarkastuksessa mietin mm. päihteiden ja tupakan käyttöä koskevissa kysymyksissä, että millaiset mittarit arkistoihin on kertynyt. (Vähän toki sitäkin, minne tiedot taltioidaan.) Näitä tyypillisiä asioita, että kaikilla on päässään ideaaleja, joiden suuntaan vastauksiaan taivuttaa ihan luonnostaan, koska useimmat ainakin hitusen valehtelevat itselleenkin. Että jos osaisi olla poikkeuksellisen rehellinen itselleen, tekeekin jonkinlaisen karhunpalveluksen ja saa vääriä tuloksia.

Kuten seksipuolen gallupeissa: jos miehillä on keskimäärin enemmän halua rehennellä tai väittää saaneensa ja naisilla taas keskimäärin häveliäisyyttä tai halua pimittää, niin syntyy selviä eroja sukupuolten välille. Miehet saavat naisilta tuplasti useammin kuin naiset antavat, noin tökerösti karrikoituna.

Tein persoonallisuustesteistä ensin suomenkielisen, joka turhautti aika vahvasti. Tässä spoilerina pari kysymystä, joihin en oikeasti löydä mielekästä vastausta:

Pidän itseäni
• hyvänä keskustelijana
• hyvänä kuuntelijana
Hmmm, niin. Toistelen joskus hyvässä rupattelussa sellaista prinsiippiä, että kunnon keskustelemisesta vähintään puolet on kuuntelemista, väittelystä luultavasti vielä suurempi osa. Ihanteeni siis olisi olla molempia, mutta en usko olevani kumpaakaan.
Pakkopaikassa valitsin jälkimmäisen, ihan suhteellisuusperiaatteella. Koska ehkä arvostan kuuntelemista keskimääräistä enemmän, saattaisin olla yleisessä tuomioistuimessa sitten hyvä kuuntelija… vaikka joku on määritellyt hyvän kuuntelijan olevan sellainen, joka ei kuuntele eikä siis turhaan takerru toisen puheisiin.

Lapset eivät yleensä
• tee mitään hyödyllistä
• käytä tarpeeksi mielikuvitustaan
Mitä helkuttia? Lapset käyttävät usein loistavasti mielikuvitustaan, mikä on erittäin hyödyllistä. Ehkä tässä mitataan kumman vaihtoehdon kohdalla on hanakampi hässimään pilkkua: hyödyllisyyden vai mielikuvituksen käytön määrittelyn. Pyritäänkö tällä siihen, että jos käyttää tarpeeksi mielikuvitustaan, ei tee mitään hyödyllistä?
Lapset eivät hirveästi urakoi markkinataloudellisesti tuottavan työn parissa, paitsi valitettavasti hikipajoissa, joten alistuneena valitsin ylemmän, vaikka se edustaa minulle perin surkeaa asennetta.

Vaikka hiljattain lainasin täällä Tinnerin Mustavalkoista maailmaa, en ihan täpöillä ole sellaisen kannattaja, vaan vuosien edetessä eksyn yhä tukevammin harmaan puolelle, enkä pelkästään ulkonäön suhteen. Olisivathan musta ja valkoinen silti helpompia käsiteltäviä testissä kuin tällaiset aniliini vai jakoavain -mallin ratkaisut.

Tsekkasin vielä englanninkielisenkin linkin, missä vastailu tuntuikin paljon luonnikkaammalta ja tulokset olivat pelottavia. Tavallaan se tuntui osuvaltakin tällainen iNTp, mutta huumorina ja haihatuksena kai koko hommaa täytyy pitää, sanoo Neil Jung ja koleerisuuttaan taannoin kiitellyt Paavo Väyrynen mitä hyvänsä.

Ja avaintietona pitää kertoa, että olin muistaakseni 40-prosenttinen insinööri. Mutta oliko tuo tulos, johon halusin vastauksillani päästäkin? Käsi ylös, kuka haluaa olla sataprosenttinen insinööri?

Kiitokset Marinadille ja Kriisipuurolle, että taas tuli sentään jotain ajateltua, eihän elämä pelkkää elvistä ole. Otsikon vaihtoehtoihin vastaukseni on jyrkästi a ja b.

Keisarin makuukammari

Maanantai on hieno päivä. Pojan kuume laski lämmöksi, joten uskalsin saattaen vaihtaa hänet äitinsä hoteisiin. Sitten piti nopeasti kurkistaa kirjakauppoja, josko alessa olisi mitään repäisevää tai varsinkin täydennystä työhommajuttukirjastoon. Englanti-Suomi-sanakirjani on nykyään kanneton rehjake. Ruotsi-Suomi taas on surkea vehje sanakirjaksi, Lea Lampen ei ole suosikkini. Ja sitä kieliopin peruskirjaa piti katselemani, mistä jotain jupinaa oli aiemmissa kommenteissa.

Olihan siä monenlaista tarjolla, mutten osannut tehdä päätöksiä. En arvannut edes Englanti-Suomi-suursanakirjaa ostaa, vaikka sen olisi puoleen hintaan Akateemisesta saanut. Onneksi pysyin kylmänä kuin kalkkuna enkä ostanut hupipuoleltakaan kuin viitisen kirjaa, jotka olivat niin halpoja ettei muuta voinut. (Tekijöitä: H. Böll, P. Roth, Alivaltiosihteeri, E. Leonard, H. Pinter ja hupipuolen kruunasi Nicholas Murrayn Kafka-elämäkerta.)

No, nuo olivat niin halpoja, että säästin rutkasti verrattuna siihen, jos olisin ostanut sanakirjan. Niinpä piipahdin viä kurkona Epekseen, joka oli kätevästi nurkan takana. Sieltä tarttui mukaan Paladinsia, Erkki & Aulista, TV Smithia ja J. Karjalaisen Juhlakokoelma, koska nekin olivat halpoja.

Kruununa oli kuitenkin Elvis Costello & the Attractions, jonka cd-painoksia oli muutama myynnissä kympällä. Niistä Imperial Bedroom taitaa olla kaikkien aikojen suosikkilevyni, vaikka en ole sitä noin 20 vuoteen omistanut enkä kokonaan kuunnellut.
Nyt se pyörähti koneessa. Tänään on näköjään kylmien väreiden päivä, mikä sopikin nasakasti oloon kun pääsin tuolta tuulella höystetystä -14 asteen ulkoilmasta sisään.

Ostin saman tien myös siitä seuraavan Costello-levyn Punch The Clock, jonka muistan niin täydellisen kuuloisena poppilevynä, että se on jo liikaa. Jos Imp on väliin karhean rosoisena kimpoileva, niin Punch on hierottu, sliipattu ja puunattu. Hulvattoman hienoja kappaleita on riittänyt jälkimmäisellekin, mutta edellinen on uskomaton kokonaisuus.

Täytyy testata vielä muistikuvia Punchin osalta, mutta joka tapauksessa äijä oli hirveässä iskussa vuosina 1982-83. Näille kahdelle levylle on löytynyt tuolta ajalta 16 kappaletta vielä bonareiksi, osa kyllä covereita ja vaihtoehtoversioita, mutta suurin osa omia. (Rhinon 2000-luvun tuplapainoksilla olisi näköjään vielä demoversioita yms. noin 30 esitystä lisää.)

En uskalla laskea, kuinka paljon ollenkaan säästinkään aamupäivän mittaan. Mutta onpa hienoa saada hyllyyn uusia levyjä… vielä kun jostain lipsahtaisi sekaan kymmenen vuoden sisään tehtyä kamaa.
Juhlistan Costelloa silti karhupullolla ennen kuin jatkan hommia. Elvis elää.

El Condor Basso

On herättänyt hiukan uteliaisuutta meikäläisen itseni henkilökohtaisella taholla käsin, millainen mahtaisi olla Damon Albarnin "superbändi" The Good, The Bad and The Queen. Nythän sitä albumia näyttää saavan Kalle Anttilalta ihan kohtuuhintaan, mutta oli pieni ylläri kuinka kovia nimiä orkesterissa on mukana.
Akustisen kitaran maestro, New Yorkin lyyrinen kääpiö, Art Telefunkenin ex-kaveri ja erinomainen biisinikkari on näköjään lähtenyt basson varteen. Sitä en kyllä tiennyt, että hän on Clashissakin vaikuttanut, varmaan myöhempinä rahastusvuosina sitten.

"Hei, Damon! Onks sun bändissä tosiaan Paul Simon? Kuka sitä bassoa veivaa?"
"Kyä se Paul Simon on!"

Sori, vähäinen juttu, mutta tökkäsi silmään uudessa Soundissa (1/07).

Tavaralla, Laina puhelimessa

Pelikielto on edelleen voimassa, mutta sen verran kyrsii tuo edellinen sisäsiittoisuus, että tuuppaan sitä etelään tästä etusivulta. Kierrän pelikieltoa toki kaikin keinoin, esimerkiksi kommentoinnin sallin itselleni, kunnes toisin määrätään.

Sain Aforismiblogista taannoin kimmokkeen muistella Halpatuontimietelauseita, jotka ovat jääneet jokseenkin viimeisenä riehakkaan hauskana asiana mieleen, mitä olen lukenut Pahkasiasta. Niitä ilmestyi joskus 90-luvun alussa ainakin kolme satsia, varmaan neljä tai enemmänkin. Eräs toimittajani mulle kopsasi ekan setin, kun en enää silloin itse tuota lehdykkää lukenut. (Rikos lienee vanhentunut.)

Nyt koin onnen tunteita, kun lehtipinojen seasta pullahti kopionippu "Harmaatuontimietelauseita dumppaushintaan", johon harmittavasti ei ole merkitty mistä numerosta tai miltä vuodelta ne ovat, eikä edes kenen käsialaa nämä neronleimaukset ovat. Vahva uskoni on, että Martti A. Vasamaa niitä viritteli. Lainaan silti röyhkeästi tähän niistä muutaman, kun en tiedä onko niistä koskaan omaa kokoelmaansa julkaistu:

– Älä välitä, poliisi sanoi epärehelliselle maahantuojalle.

Meillä oli niin köyhä lapsuus, että leikimme taskunpohjalta löytyneiden nukkien kanssa.

Kampauskilpailuissa koetettiin tupeerata.

Keilahalliin hankittiin yökäyttöä varten valokeilat.

Nikottelulääkkeen keksijä sai hikoilla omaisuutensa.

– Tuumasta toimeen, sanoi erittäin heikosti varustautunut gigolo.

– Pidä silmällä näitä piilolinssejä, optikko sanoi apurilleen.

Tuomariston oli vaikea valita rinnakkain seisovista misseistä.

– Ajattelen, siis olen, kersantti sanoi ja passitti seuraavan alokkaan parturiin.

– Täällä sitä ollaan täytenä käkenä, sanoi käkirouva kun puolisonsa ornitologilla näki.

– Ratkesin juomaan, sanoi saumasta revennyt nalle boolimaljassa.

Gorbatshovilla oli omituinen päähänpinttymä.

Luontoaktiivinen juoppo yritti välttää kiljuastian tyhjäkäyntiä.


Siinä tuli jo täysi tusina, ja yksi hyvää, mutta niitä on julkaistu uskoakseni satamäärin lisää, ja taso pysyi hämmästyttävän vakaana. Nämä ovat ilmeisesti häntäpäätä Pahkasian sarjassa, päätellen otsikon paisumisesta dumppausvaiheeseen.