Soittolistaa meemitellen

Olen kovin tykästynyt listoihin, joten oli hauska katsoa Loistavan puhalluksen nippua levyjä, jotka hän oli valinnut soimaan ja joista hän laajensi aiheen meemiksi.

Itse laitan koneelta soimaan milloin mitäkin, usein ihan suffelina sekalaista tai jonkin aihepiirin kamaa arvotussa järjestyksessä. Onneksi iTunes taltioi tiedot viimeksi soineista, niin voin osallistua meemiin katsomalla sieltä, mitkä albumit ovat pyörineet viime viikkoina. Tässä tuoreusjärjestyksessä, ykkönen viimeksi.

1. Deke Dickerson & The Ecco-Fonics: More Million Sellers
Menee melkein vimmaisen puolelle, kuinka paljon olen kuunnellut Dickersonia viime kuukausina. Tämä on suosikkilevyni, mutta hyvin tasalaatuista on tuotanto. Hilpeää, muhevaa ja hulvatonta roots-kamaa, kitara soi rivakan sävykkäästi.

2. Mickey Jupp: Live At The BBC
Pitkäaikaisen suosikkiäijäni pätevää luentaa parhaista kappaleistaan vuosien varrelta, kuten Cheque Book, Switchboard Susan, Down At The Doctors, Anything You Do ja paljon muuta. Jopa vanha sotaratsu St. James Infirmary kuulostaa komealta.

3. Martti Servo & Napander: Avatkaa ovi!! Live & Sydämen amiraali
Ajoittain nämä hupsuttavat suuresti, sitten voi tulla kuukausien tauko ennen kuin viitsii ottaa uusinnan.

4. M. A. Numminen ja Jani Uhleniuksen uusrahvaanomainen orkesteri: Swingin kutsu
MAN teki 1970 huimia suomennoksia swing-ajan klassikoista (All Of Me, Whispering, One of These Days, Tea For Two) ja Uhleniuksen orkesteri soittaa "neekeri-jatsimusiikkia" erittäin svengaavasti, pehmeästi ja taitavasti. Pitkän linjan lempilevyjä.

5. Lynyrd Skynyrd: Gimme Back My Bullets
Lynyrdiä kaipaa tämän tästä, kahden tai jopa kolmen kitaran boogieatakki on iskenyt aina. Valitettavasti koneella ei ole vielä muita levyjä, mutta toimiihan tämäkin hienosti.

6. Love: Forever Changes
Yksi persoonallisimmista rocklevyistä ja hienoimmista kans, hippihörhöilyyn sotkeutuu ovelasti mehikaanovaikutteita torvissa ja kitaroissa. Julman komeita kappaleita.

7. Elvis Costello & The Attractions: Imperial Bedroom
Tästä olen polkannutkin, ei siitä tämän enempää, mutta mielenhäiriö ei ollut tilapäinen.

8. Reverend Horton Heat: Spend A Night In The Box
Uudempi tuttavuus, psykoon vivahtavaa rockabillyä ja rokänrollia. Viihdyttää verevyydellään, mutta vaatii lisää perehtymistä.

9. Nightingales: Sentimental Hospital & Circus Delirium
Tuorein albumi (2007) ja kakkoslevy (1995) ovat näköjään räikyneet viimeksi.

10. Kasettikokoelma 3 CD
Veli teki niin herttaisen eleen, että hankittuaan piuhat analogikamojen siirtämiseksi tietokoneelle poltti minulle kolme ceedeellistä vanhoja suosikkipiisejä, jotka olin 80-luvulla nauhoittanut hänelle. Helmiltä nauhassa ovat kuulostaneet esim. Fun Boy Three, Big Country, Monochrome Set, Nits, Magazine, Squeeze, Joe Jackson, Man, Madness, Thin Lizzy, Smiths, Jim Pembroke ja monet muut. Harmittavaista, että mulla oli silloin niin surkeat stereovehkeet, mutta ydin välittyy rahinan seasta edelleen.

Jep jep, olisi hupaisaa lukea muidenkin listoja, jos huvittaapi tarttua meemiin.

Kuva-arvoitus II

Hyvä on sitten, jos edellinen oli liian lelli, nokitetaan vähän. Ilmeisesti edellinen palkinto jäi vielä odottamaan noutajaa, joten uskallan luvata saman panoksen jälleen. Kysymys kuuluu tutuhkoon tapaan:

Mikä 50-luvun rok-hahmon suurhitti?





Jos tämäkin ratkeaa sekunnissa, otan kovemmat aseet käyttöön.

Neiti Uskolllinen

Osui tuolla Jäniksenselässä käydessäni kohdalle linkkejä Marianne Faithfullin esityksiin juutuubilla. Siinä on erikoisen, monivaiheisen uran tehnyt taiteilija.

Ensin 17-vuotiaana läpimurto herkkänä folklaulajana, Rolling Stonesin tuella, kappaleella As Tears Go By 1965. Kappale on kuulemma Jagger/Richardsin ensimmäinen oma sävellys, jonka Rollarit levyttivät vasta vuotta myöhemmin 19th Nervous Breakdownin b-puoleksi. Manageri Andrew "Loog" Oldham sulki sällit keittiöön ja käski tehdä kappaleen, jonka tekijätietoihin hän sai itse nimensä vaihdettuaan elokuvaklassikko Casablancasta reväistyn nimen As Time Goes By tuohon lopulliseen muotoonsa.

Vuodelta -65 ovat myös sellaiset Faithfull-suosikkini kuin This Little Bird ja Summer Nights, jotka "Suomen Marianne" Anki Lindqvist levytti samalle singlelle tuoreeltaan: Ne kesäyöt / Pikku lintu (Columbia my 121, 1965). Topi Sorsakoski ja Agents teki tuosta a-puolesta vuonna 1988 nimellä On kesäyö jonkinlaisen hitin, jossa minua on aina vaivannut se, että Topi tuntuu olevan toistuvasti jäljessä muusta ryhmästä, vaikka ajoittain kurookin etumatkaa kiinni, ellei jopa ryntää edelle kooruksessa.

Faithfull eteni (tai taantui, en tiedä) rollaritähtien kullannupuksi ja skandaalihahmoksi, kun brittilehdet revittivät huumekäryjä etusivuille. En viitsi erikseen mainita Mars-patukkaa, jonka löytyminen arveluttavasta paikasta on (perätön?) huhu, josta Marianne itse on vääntänyt vitsiä ja väsynyt puhumaan jo muinoin. Tuolta 60/70-luvuilta on myös meriiteissä lukuisia elokuva- ja teatterirooleja.

Paluu vaikean huumekierteen ja kadulle päätymisen jälkeen oli hieno ja yllättävä, albumilla Broken English vuonna 1979. Tuon levyn herkkuja olivat ainaskin nimikappale ja Dr Hookin styke Ballad Of Lucy Jordan, joka säväytti elokuvakerholaisia Dusan Makavejevin leffassa Montenegro eli helmiä ja herjoja (Ruotsi, 1981). Eniten ällistytti se, että Faithfull uskalsi tarttua suureen John Lennon -suosikkiin Working Class Hero ja tehdä siitä järäyttävän version.

Myöhempää uraa en ole seurannut kovin tarkkaan, mutta yksi pysyvästi pollajukeboksiini jääneistä kappaleista on A Child's Adventure -albumin (1983) raita Falling From Grace.

Täydennykseksi Jäniksenselkäläisiin linkkeihin halusin tuupata tänne vastakohdat uran alusta ja läheltä nykypäivää, kuten YouTube ne esittää…

This Little Bird (pari otetta vuodelta 1965 sekä muistelua 2000-luvulta, 1:32)

Working Class Hero (jäätävä live vuodelta 2000, 6 min)


Juttu oli karata täysin käsistä, koska kytkennät lukuisiin muihin hahmoihin musiikin ja elokuvan puolella ansaitsisivat oman kappaleensa, mutta jääkööt Kenneth Anger -, Dr Hook - ja erityisesti Lennon- ja Jagger-viittaukset tekemättä.

Have Guild, Will Travel

Uupuneena miehenä kirjoittelin eilen potaskaa Paladinsin nokkahahmosta Dave Gonzalezista, joten suoritan pikaisen oikaisun, koska herra on ollut suosikkikitaristejani parikymmentä vuotta. Guild se hänen perustyökalunsa on ollut koko tuon ajan, vaikka muillakin on limputellut.

Kävin vappuna viitisen vuotta sitten katsomassakin äijää, kun hän vieraili ilman perusbändiään Rock'n'Roll Jamboreessa Ellivuoressa. Kyllä silloinkin helähti komeasti joitakin kovimpia blueshenkisiä numeroita, kuten "Keep On Lovin' Me Baby", vaikka pääpaino oli kevyemmän rockabillyn suunnalla.

Tutkailin vähän netistä hänen kitarapolitiikkaansa, niin vastaan osui hyvä haastattelu, jossa hän kertaa Paladinsin historian. Tässä ote, mitä hän kertoo vehkeistään, koko juttu löytyy linkin takaa ja kuvatkin on lainattu sieltä:

"DG: Well, I'm a Guild man. I'm still playing the same guitar as on Years Since Yesterday, the Guild X-550. I'm still using the Fender 410 Bassman and an old Echoplex. I've been using the same rig pretty much since we started The Paladins. When we first started out I got a Gretsch and I went through a few of those until I got a Gibson, which I thought was a little better. And I've still got a few Gibsons but then I got a Guild which smoked 'em all. I got my first Guild in '85 and then I got another one in '88, which is the one I'm playing now. In the studio I've used another little Guild called the Bluesbird, which is a 1959 and kind of looks like a Les Paul, and I've used a D-35 Guild acoustic guitar."

Pari näytettä taas tuubilta:

Paladins Live in Holland (2 min)

Sooloja, kitara muistuttaa epäilyttävästi kyllä Telecasteria. (2:48)

Jep jep, tarjonta ei ollut säihkyvintä, mutta kai noista makuun pääsee, jos haluaa.

Vastoinkäymistilassa

Otsikko voisi kuvata sitä kun menee koivulärväkkeen kanssa kiljunkatkuiseen kerrostalosaunaan, sillä parilla opiskelukaverille on taannoin ollut sellaisiakin puuhia turvallisen lämpimässä suljetussa tilassa. Olenpa nähnyt yhden keittelevän kirkastakin tällaisista liemistä keittiötasolla. Tulos oli päihdyttävä, mutta sangen karmea maultaan.

Oikeasti otsikko viittaa siihen, kuinka työ voi joskus käydä hämmästyttävän raskaaksi ilman mitään varsinaista syytä. Olen tahkonnut yhtä sarjakuvahommaa sunnuntaista alkaen, vaikka tavallisesti vastaavan paketin saisi tehtyä päivässä ja tarkistettua tunnissa seuraavana. En tajua, lause kulkee ihan mukavasti ja juttu on mainio, mutta koko ajan on joutunut pakottamaan itseään kirjoittamaan aina seuraavan lauseen. Kaikki tekosyyt koneelta karkailuun pitää käyttää siinä ohessa.

Ikävä pusertaa pisaraa hepistä, kun olevinaan luuli että olisi kusihätä. Kahvinkeitinkin varmaan ylikuumeni tärviölle, koska pihisytin sumppia hanakammin kuin jaksoin sitä juoda.

Ei tullut edes kauheasti törkeiltyä omia käännösten sekaan, mitä nyt panin yhden ranskalaisen käyttämään Top Secretistä (muistaakseni) opittua vitsikästä sadattelua: "Sacre coeur!" Saa nähdä selvittääkö se tiensä oikoluvusta, jos se sille alistetaan.

Työn sankarini on ollut Deke Dickerson, joka piristi soitollaan silloin kun eniten alkoi ahdistaa. Huikea roots-kundi, joka viskoo menemään verrattoman Ecco-Fonics-yhtyeensä tuella monenmoista 50-luvusta muistuttavaa tavaraa: väliin tulee mieleen Jerry Lee Lewis, väliin Les Paul ja usein ihan vaan muhkean omaperäinen kiteytys laajoista vaikutteista.

Pari juutuubin näytettä pitää tyrkyttää, olisikohan tuo Red Headed Woman studiolive, tai tarkemmin radiostudiolive. Kitarasoolossa kuuluu hieno Les Paulin nauhakaikukikkojen jäljittely, vaikken tajua miten se onnistuu noissa oloissa. Toisessa näytteessä lavalle tulee vieraaksi Crazy Joe, joka varastaa show'n Bumble Bee Twistissä.

Herra on selvästi letkeämpi veikko kuin Brian Setzer ja tuntuu tekevän parempia piisejä kuin Dave Gonzales, jonka yhtye Paladins soittaa kyllä komeasti turhan kaavamaisista kappaleista huolimatta. Muita saman alan kitarasankareita ei tule heti mieleen, nämä kaksi saavat temmottua ihmeitä orkesterikitaroistaan (tai mitä 50-luvun puoliakustisia ovat, toisella on Gretsch ja jälkimmäisellä taisi olla Rickenbacker pääkirveenä). Dickersonilla taas on veikeä kaksikaulainen (kuten kuvasta pitäisi näkyä), josta pitää vielä selvittää, mitä se on syönyt.

Mitäpä tässä muuta, seuraava urakka on kuulemma jo postissa, joten taidan käydä rentoutumassa paarissa sitä odotellessa.

Kurjat lentävät

Aika polkkaukseen on kortilla, mutta huvitti lainata tänne päivän mietelauseista yksi (kuukle tämän tarjoili, Victor-Marie Hugon kuva vieressä):

There is always more misery among the lower classes than there is humanity in the higher.
- Victor Hugo

Eli pikakäännöksenä:
Alemmissa luokissa on aina enemmän kurjuutta kuin ylemmissä humaanisuutta.

Sen verran vielä haircuttia, että pääsin taas eilen ja tänään roudariksi. Nimittäin kantamaan pojan kitaraa. Siinä tuntee olevansa rok, kun soitin pakataan äitiyspakkauksesta tulleeseen makuupussi/täkkiin, joka edelleen tungetaan muovipussiin. Plastiikkikuoren voi valita kätevästi mielialan mukaan, nyt oli kopeasti Silja Linen pussukassa, aiemmin on suosittu Siwaa.

Eihän tuo mikään juttu ole, mutta jossain välissä pilkahti mieleen oma muutos. Jonain 15-25-vuotiaana oli niin arka pelkuri, ettei olisi suostunut kantamaan tuollaista vehjettä, koska olisi pelännyt jonkun kiinnittävän siihen huomiota. Vaikken yrittänyt kuulia olla silloinkaan, itsetunto oli niin hutera, että pelkäsin näyttäväni typerältä ja jonkun siitä pilkkaavan.

Nykyään tietää näyttävänsä typerältä joka tapauksessa, pilkka ei paljon hetkauta. Ylpeänä kuskailen pojan akustista.