Troppia, ma non troppo

Elokuu on tainnut tuoda vaivihkaa hauskoja virikkeitä, sillä päässä on pyörinyt sekalaisena mylläkkänä asioita, myönteisiä ja kielteisiä, mutta eipä ole ollut pää puutunut.

Koppaan lennosta pari, joissa kuvittelin jonain hetkenä olevan jutun juurta:

– Alan boikotoida elintarvikealan suurliittoutumia. Lussa- ja Setu-kortit sieppaavat lujasti, kun tarjonta muuttuu yhä röyhkeämmin monopolihenkiseksi: Ei kuluttajan mielipiteen ole niin väliä, tänne ne joutuvat kuitenkin tulemaan. Sen totesin jo aikaisemmin, että setu-ravintoloissa tulee tarjouksista mieleen lähinnä, että näköjään kortittomilta nyhdetään ylimääräistä.Entä ne vaihtoehdot? Jaa, torilla pitää käydä enemmän, kenties kauppahallissa, sitten pikkuliikkeissä ja edullisen erilaista tarjontaa pitävässä Liiterissä, olkoon se muuten sitten kuinka epäilyttävä vain toimintatavoiltaan. Nyt kilometrin säteellä ainoa ruokakauppa on liian iso suuppärmarket, jossa käymisestä tulee aina paha mieli.

– Ihme ja kumma, mutta olen alkanut kaivata vanhoja kankeita pitkäripaisia. Eivät nämä tavaratalojen kainaloon ängetyt hienostokaupat ole hääppöisiä, jos vaikka pitäisi flunssaan saada rosenteilla siunattua lääkitystä. Kus on rommiviina? Siihen jäi suomalaisen suosiminen, ostin lekan halpaa skottiviskiä.

– Kun viimeksi tein hiirenpipanakeittoa, jota snobit ovat myös jauhelihasopaksi tituleeranneet, totesin lantun olevan kilohinnaltaan kalliimpaa kuin esimerkiksi hunajameloni. Onhan se tuhdimman makuistakin periaatteessa, tämä yksilö oli kyllä rajoilla, mutta jos hinnanousussa vedotaan öljyn kallistumiseen, niin milläs orjalaivoilla kaukomaiden hedelmät tuodaan?

– Sämpylöitä on kivaa, edullista ja palkitsevaa leipoa, sillä ne maistuvatkin paljon eläväisemmiltä kuin valmis peruskama. Arkinen sämpyläjauho ei vaadi oheen kuin maitoa (tai vettä), hiivaa, suolaa ja margariinia. Sekä ehkä puolitoista tuntia aikaa, josta tehokasta vain alle puolet, ja laitoin minä ripauksen sokeriakin, koska ajattelin sen varmistavan kohoamisen.

– Randy Newman tulee Suomeen. Lainasin kirjastosta viitisen levyään, joista erityisesti alkupään 12 Songs ja Sail Away iskivät. Siitä edelleen jatkoin Tom Russelliin, jonka tuotantoa Metso tarjoili kerralla kahdeksisen albumia. Hieno äijä hänkin, vaikka syntyi vaara yliannostuksesta. Indians Cowboys Horses Dogs (2004) nappasi aamupäivällä töiden lomassa.

EDIT: Katselin linkkejä tähän ja mietin, ettei Russellin kannata ehkä tehdä captainbeefhearteja, siis että luottaisi ihmisten kuuntelevan mieluummin hänen kuvataidettaan kuin musiikkiaan. Olisikohan omaa tuotantoa myös tämä kansi alla:

– Hurja matkustusvimma valtaa. Huomena tarttis jyskyttää junalla kaikki 23 minuuttia Toijalaan saakka, jotta tiikeritoveri pääsee koukkaamaan minut kyytiin. Hän meni hommaamaan, houkka mieletön, kätevältä etäisyydeltä mökin. Luulisin että piirsi kolmella harpilla kaaret pääkaupunkiseudulta, Turusta ja Tompereelta, sitten valkkasi kohteen leikkausalueelta. Kätevämpi olisi käyttänyt yhtä harppia ja nostanut välillä keskipisteen uuteen paikkaan.

– Kävin myös tilaamassa passin, mutten saanut sitä vielä, joten yritän livahtaa jänösenä Akaalle ilman sitä. Lontoo kuitenkin kutsuu kohdakkoin, menen kannustusjoukoiksi halpiaiskoneella, kun Nightingalesin kavereita kutsuttiin pikku pubikeikoille. Olikohan niin, että hurahtanut englantilaisfani kävi katsomassa bändiä Saksassa ja siellä kutsui pistopiipahdukselle ainakin puolikkaan bändiä.

– Jouduin pitkästä aikaa valokuvaan, nimittäin automaattiin passikuvaa varten. Järkytti nähdä millainen kenopää olen ja kuinka kieroon silmät hakeutuvat, kun yritin olla mahdollisimman asiallisesti. Näkisiköhän tuosta, että pirteästi selvin päinkin silmät menevät törkeästi ristiin.

Jaaha, ryhdyn conanoimaan vivacissimamente ja otan vahvikkeeksi viskimoukun, ma non troppo. Tähän sietämättömään snobismiin (tai musiikkitermien väärinkäyttöön) löytyvät käännökset esimerkiksi täältä. Kenties jaksan myöhemmin linkittää muutakin tärkeää, kuten Newmanin ja Russellin.

Muutan ulkomaille

Kui se oikein on, eivät kai ulkomailla uutiset kotimaasta ole yhtä masentavia kuin täällä. Katsokaa nyt tätäkin valikoimaa, minkä Aamulehden nettisivut leväyttivät etehen tänä aamuna.

En halua suurin surminkaan (krhm) vähätellä murhetta, jonka kuolema läheisille tuottaa, mutta ilskottaa tapa millä nuo muotoillaan uutisotsikoiksi: "sen-ja-sen kuolema järkyttää siellä-tai-täällä". Pidän enemmän vanhasta mallista: "Hölö kuoli täten tuolla", koska ei kai sillä suurta uutisarvoa ole, että tapaus järkyttää.
Mitä tulee tuohon keskimmäiseen, taidan olla trendikäs keskivertosuomalainen, sillä ainakin joka toinen noista osuu niin eläväisesti kohdalleen 2000-lukuni osalta.

Lueskelin vain juttua suomalaisista pystyseisojakoomikoista (stand up), jotka ovat vierailulla Edinburghin Fringe-festivaaleilla, jolloin silmään osui tuo oikeassa kainalossa. He olivat varmaan Anto… eiku Ismo Leikola ja Riku Suokas, siis ne koomikot. Tuli sellainen olo, että olisi mahtavaa olla Edinburghissa, vaikka siellä Grassmarketin pubeissa. (Ennen kuin kukaan ehtii nurista että se on Haymarket, mihin ilmiöön olen useasti törmännyt, tässä linkki.)

Kun nyt Aamulehden nettileikkeihin tai -leikkeisiin rupesin, menköön vielä toinenkin, jonka taisin kaapata eilen.


Tästä tuli mieleeni bEnropE, joka varmasti ilahtuu nähdessään vastaajakunnan olevan sataprosenttisesti hänen kanssaan samoilla linjoilla. Tai ainakaan siis ei ole innostunut tuosta laimennusideasta. En ole katsonut myöhemmin, onko gallupiin tullut muutoksia, voihan olla että äänestäjämäärän esimerkiksi kaksinkertaistuessa viisari värähtää keskemmälle. (Kannattanee huomioida tuosta kohta "Ääniä: ".) Varoitus vähän nettiä käyttäneille: tuosta ei kannata vaihtoehtoa klikata – tai mikä ettei, mutta äänesi ei välttämättä tallennu kuin perhosen siipienräpäyksen kaltaisena mullistuksena. Sitten tulee taas tsunami Kaukoitään.

Ei mulla sitten muuta, kunhan raapustin siitä riemusta, että limaa vuolaasti tuottanut ja kuumetta nosta- ja lasketellut aaltoflunssa tuntui tänä aamuna hiukan paremmalta. Ja kipeänä tahmeasti kasaan saateltu lehti saattaa tulla painokuntoon. Taidan kääräistä sen kunniaksi sätkän.

Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

Siili, krapu ja muut herkut

Törmäsin kenties viikko sitten Jukeblogin kautta Helssuran (kuten äiti lehteä muistaakseni nimittää) testiin, jolla voi selvittää mikä eläin on*. Olen näköjäns siili (erinaceus europaeus), ei siitä kai auta sitten urputtaa**.

Tästä saakin säihkyvän aasinsillan (ass!) ruoanlaittoon, sillä kaikkihan me muistamme, että Django ja manoucheromanitoverinsa pitivät siiliä erikoisherkkuna, jota oli kätevä pyytää reisussa paistettavaksi silloin kun kalojen kutkuttelulta ehti. Yksi tapa laittaa nigloa oli leipaista se savikuoreen, jolloin piikit irtosivat kätevästi saven mukana.

Mutta jotten unohtuisi sillalle (ass!) jatkan edelleen, yli synkän virran, Kulinaarimurulan mieleen palauttamaan kohtuuttomuuteen, kun laittelin Norsutanssijan seurassa hönöttelevien herrojen palanpainikkeeksi krapupastaa. Tarkoitus oli täräyttää se pienimuotoisesti eturuuaksi, jatkaa siitä tortillalla eli espanjalaisella munakkaalla ja nauttia tapiksi vielä juustoja, patonkia ja pientä kasvismukavaa. Olin liian nälkäinen kaupassa käydessä, aineksia tarttui mukaan ylenpalttisesti.

Itse katkarapukastike oli kuitenkin hyvä seuralainen tortellineille (kuvassa pussukka setu-liikkeen yllättävän maistuvaa matalan profiilin juustotäytteistä kuivatortellinia, toinen paketti oli tuoreempaa kamaa). Näin sen muistaakseni toteutin:

1 pss (250 g) juustotortellineja
1 pss (250 g) ricotta-pinaatti-tortellineja
iso pss (ehkä 450 g) katkarapuja
1/3 pkt (noin 50 g) pekonia
1/2 lootaa herkkusieniä
1 iso sipuli
2 kynttä veesipulia
1 tomaatti
1/2 ruukkua basilikaa
100 g sinihomejuustoa
2 tlk (4 dl) ruokakermaa
2 tl sambal oelekia
mustapippuria
suolaa

Laitoin pastaveden kiehumaan, otin ruuanlaittoryypin ja aloin silputa valmiiksi pekonia, sieniä, sipulia, tomaattia ja basilikaa. Pikku tippa öljyä paistokasariin, pekonit paistumaan, sitten sipulit ja hoosienet (aika isoina paloina) sekaan. Ideana oli, että sienet imevät pekonimehuja itseensä.
Juustotortellinit kiehumaan (keittoaika 15 min), munakello 10 minuuttiin ja sen soidessa mukaan ricotta-spinaci-renkulat, jotka vaativat vain viiden minsan pulputuksen.
Tällä välin kasarin keskelle vähän tilaa, siihen tilkka oliiviöljyä, jossa kiehutin mahdollisimman ohuiksi siivuiksi veistellyt valkosipulit: ne melkein sulavat öljyyn. Tässä välissä hieraisin mustapippuria ja hitusen suolaa joukkoon. Tomaattikuutiot myös pannuun.
Sitten vähän lisää lämpöä, kun kaadoin kasariin ruokakermat (olikohan 15%), veitsellä murustellun sinihomejuuston ja pari teelusikallista sambal oelekia. Pastan lähestyessä valmista basilikasilppu kastiin, samoin katkaravut, jotka runsaan määrän takia kaipasivat vähän enemmän lämpöä ja aikaa.
Lopuksi tortellinit siivilään, kippaus kastin sekaan ja pari pyöräytystä, niin pikainen mutta runsaan maistuva ateria oli valmis ahmittavaksi. Sen kunniaksi kilautimme viinilasia.

Toteutin tuon pari viikkoa sitten, joten ihan satavarma en ole, jos keksin ympätä sinne jotakin muutakin maustetta, mutta jätän edes nämä perusemmeet tänne muistiin, sillä tuota voisin tehdä uudestaan, vaikka heti ensi kesänä. Hämärä mielikuva, että jostain vastaavasta tein muistiinpanoja myös viime kesänä. Ai niin, liemestä tuli aika ohutta, sen saisi helposti paksummaksi käyttämällä tuhdimpaa kermoketta (vrt. kerma ja maidoke) tai suurustamalla vaikka maizenalla.

Tortilla-ainekset jäivät tuolta kertaa kaappiin, siis punasipuli, chorizo ja vastaavat, mutta vielä pahemmin vedin övereiksi niiden kanssa, sillä pari päivää myöhemmin silppusin ihmemies macgyverinä samaista ohjelmaa telsusta vilkuillen sekaan ainakin loput herkkusienet ja pekonit sekä yhden tomaatin ja grana padanon lastuja. Munia varasin kahdeksan, mutta ehkä tusina olisi ollut lähempänä totuutta, kun kamaa kertyi pannuun niin julma määrä.

Todettakoon, että seuraavana päivänä paistos maistui kylmänä jääkaapista oikein mannoisalta.

* Hyvä on, täsmennetään: Ei siis yleisenä kysymyksenä "mikä on eläin?", vaan mitä eläintä viisas testi katsoo testintekijän edustavan.
** Jos olisi lupa urputtaa, niin pituus, paino ja elinikä ovat hitusen alakanttiin. Hännän mitta osuu sen sijaan kiusallisen hyvin kohdallens.

Jonset ole lääkäri, jolla on erityisen kookas... MacGyver

Hujahti taas pari viikkoa kuin huomaamatta. Vaan ei huolen aihetta, skannailin äsken talteen erinäisiä pilettejä, joiden mukaan voin ajoittaa kulkuni melkein yhtä tarkasti kuin työpaikat nykyjällänsä tekevät alasistaan. Taidan aloittaa tästä päivästä taakse päin. Onkos sitä paiten freelancer oma työnantajansa?


Piipahdin tänään kaupungilla, kun poika siirtyi äidillens. Piti ensisijaisesti palauttaa veljelle laina-dvd:t sekä poimia paremmalla onnella kotelon lisäksi tutkittavaksi myös itse levy, jolla on Stanley Kubrickin varhaisehko teos The Killing (1958). En ole sitä nähnyt, Kubrickin toka Killer's Kiss (1955) sen sijaan ehti jo säväyttää. (Molempia näköjään nimitetään toiseksi täyspitkäksi, syynä lie se, että ihan ekan Fear and Desire (1953) Kubrick poisti itse kierrosta.)
Vaan liha oli heikko. Populaariaarteistosta tarttui lainaan myös pari k.d. langin levyä (kuvissa), joista Shadowland (1988) on onnellinen liittoutuma Patsy Clinen vanhan huipputuottajan, Nashvillen kurkon Owen Bradleyn kanssa (parivaljakko myös kuvassa, levyvihkosen takakannesta).

Tuo toinen, hämärästi tuttuja viitteitä heittävä kansi taas on kokoelma Reintarnation vuodelta 2006. Näkyivät siellä kaapeissa jokseenkin kaikki muutkin albumit olevan, vielä tarttui mukaan myös dvd Harvest of Seven Years, jolla on kuvan kera parikymmentä erilaista neidon esitystä vuoteen 1991 asti.

Pahempaan hulluuteen saattavat johtaa huikea pubrock-kokoelma Goodbye Nashville, Hello Camden Town ja erityisesti kuuden ceedeen boksi The Instant Monty Python CD Collection. Nyt raikaa Live At Drury Lane, joka on tappokamaa, mutta ekaksi piti pyöräyttää vallaton rallatus I Bet You They Won't Play This Song On The Radio, jonka Alivaltiosihteeri muistaakseni aikoinaan soitti radio-ohjelmassaan, nimeä uhmaten. Sehän löytyi juutuubilta, minne linkki vie.
Boksille on pakattu neljä normilevyä, yksi live ja kolme soundtrackia. Sairauttani jotenkin kuvaa, että monet sketsit naurattavat vielä enemmän pelkkinä kuulokuvina, ilman visuaalisesti todennettua ilvehtimistä.

Myöhäislounaalle nappasin vielä seuralaiseksi kirjan Shawn Levy: Rat Pack Confidential , joka hätkähdytti sopivasti kiinalaisevään ohessa kertoessaan Frank Sinatran kuuluisan lauman päiväohjelmasta Las Vegasissa.

* * *
Eilen puolestaan hain poijaan kyytiin ratagolfkentältä, missä hän oli käynyt kurssia. Oli tykännyt puuhailusta ja saanut kehuja, että jaksaa keskittyä ihmeen hyvin lyömiseen. Illalla menimme elokuviin, minne tuli myös pari hänen luokkakaveriaan. Matkalla sälli muisteli, että kurssilla oli kutsuttu oikein "ihmepojaksi", ja hän meinasi katketa naurusta kysyessään, että "Oonkohan mä sitten Ihmepoika MacGyver".

Kuten skannatusta tiketistä voisi arvata, kävimme katsomassa Kung Fu Pandan, joka olikin aivan mainio piirretty. Pidin menoa hurjana pahimmoillaan, mutta eipä se tokaluokalle meneviä lainkaan hätkäyttänyt. Innostuivat vain aulaan päästyä keskenään treenaamaan "legendaarista mahaiskua" (ja mahatorjuntaa) aika railakkaasti. Hauska sivujuonne oli, että yhdellä pojista on kiinalaistaustat, joten sain kysäistä hänen isältään miltä amerikkalainen populaarinäkemys kiinaperinteistä vaikutti. Kuulemma upposi mainiosti, ihan oikeaa sisältöä oli ympätty mukaan. Esimerkiksi "master Oogway", kilpikonnahahmo, oli nimetty sikäli oivallisesti, että erisnimi on kiinaa ja tarkoittaa kilpikonnaa. Niinpä pojan lemmikkikilpikonna, joka kantaa samaa nimeä, sai nyt kunnia-arvon mestari.

Katsoimme tekstitetyn version, alkuperäisillä äänillä, koska pojat englantia harrastavat ja mainittu isä ei oikein suomea osaa. Oma kölvi kertoi lukeneensa tekstejäkin, vaikkei sitä ennen juuri ole harrastanut. Häppöninki oli niin mukava, etten osaa arvailla, olisinko pitänyt elokuvasta yhtä paljon itsekseen katsellessa.

* * *


Alkaa puhti loppua, ja Conan aloittaa pian. Mainittakoon nyt edelliseen polkkaan silti pari oikaisua: eksyin sittenkin katsomaan puolihintaan Thin Lizzyä, kerta kaverilla olisi mennyt lippu muuten haaskuun. Ketut siinä Downey ollut rummuissa, vaan joku nuori ja hurja sankari, joka soolossaan leipoi kannuja myös paljain käsin, kuin Bonzo entivanhaan. Päätäni oli kai sekoittanut tieto, että kaksi "alkuperäistä" on mukana, he olivat Scott Gorham ja John Sykes. En mahda kyllä sille mitään, että mulle Phil Lynott oli ainakin puoli Thin Lizzyä. Ehkä coverbändi olisi saanut samat sävärit aikaan, tai sitten ei, sillä parissa kohdassa kahden kitaran vonkuminen unisonossa oli kuin sitä ihtiään.


Jää toiseen kertaan kertoa, kuinka hienon keikan rykäisi The Sparrow Brothers, eli noin kolme viidesosaa Nightingalesista. Ja erittäin valikoidun yleisön joukossa muuan pienlevymoguli sovitteli päähänsä aitoa Devo-kuuppaa, sitä muovista porrastettua pyöreää tötteröä.
Tai kuinka vierailin välillä työmatkalla Bengalissa. Tai kuinka kävin jopati Kalevan Kisoissa, kun sinne tyrkytettiin pääsyä hyvässä seurassa. Oli komeaa nähdä Jukka Keskisalon soolojuoksu kolmen tonnin esteissä, upea on juoksutyylinsä.

Hoh, Conan the Librarian aloittaakin tänään vasta 00:35, joten jälkisanaksi mainittakoon, että sekä Deborah Harrya ruotinut kirja että kesken oleva Patsy Clinen kirja ovat tuoneet monenlaisia mietteitä päähän, ilmeisesti ovat ansiokkaita teoksia lajissaan. Niistäkin toivottavasti lisää myöhemmin, Annie Lennox ei vielä imaissut mukahansa. Skitsofreenisehko Debbie/Blondie-jako on mielenkiintoinen, ilmeisesti takana oleva nai... eiku ihminen on itse vielä jännittävämpi tapaus.