Kaksinaamaista speliä

Olen lueskellut perätysten aiemmin mainitsemistani alekirjoista kahta, ollen nuo Henri Bergsonin Nauru ja Sidney Lumetin Elokuvan tekemisestä. Määrittelevät kiintoisasti esimerkiksi komediaa, toinen toistaan sattumoisin täydentäen, siis minun vinkkelistäni.

Bergson on päässyt sivulla 96 tällaiseen vaiheeseen:
"Väitimme olevan mielentiloja, jotka liikuttavat heti kun ne tunnistaa, iloja ja suruja, jotka on helppo jakaa, intohimoja ja heikkouksia, jotka aiheuttavat katsojissaan tuskallista hämmennystä, tai kauhua, tai sääliä, ja vieläpä tunteita, jotka kurottuvat sielusta sieluun toisiaan heijastavina tunneaaltoina. Kaikki tämä liittyy siihen, mikä elämässä on olennaista. Kaikki tämä on vakavaa, joskus jopa traagista. Missä kanssaihmistemme hengenelämä lakkaa meitä liikuttamasta, siitä vasta voi alkaa komedia. Sen myötä alkaa myös jokin, mitä voisimme kutsua jäykistymiseksi yhteiselämää vastaan. Koominen tulee henkilöstä, joka automaattisesti seuraa polkuaan välittämättä solmia kosketusta muihin. Naurun tehtävä on tulla korjaamaan hänen epähuomionsa ja herättää hänet unestaan."

Bergson löytää naurun ja komiikan ydintä ihmisen jäykkyydestä – mekaanisesta, automaattisesta ja konemaisesta toimimisesta, kenties itseensä uppoutuneesta luonteesta, jotka seikat estävät luontevan sulautumisen ympäristöön.

Lumet määrittelee pikaisesti tarinan kertomisen perusmuotoja käsikirjoituksiin uppoutuvassa luvussa sivulla 43:
"Hyvässä draamassa henkilöhahmojen ja tarinan pitää sekoittua huomaamattomasti. Luin aikanaan erittäin hyvän käsikirjoituksen, jossa oli ensiluokkainen dialogi. Henkilöhahmoilla ei kuitenkaan ollut mitään erityistä tekemistä juonen kanssa. Tämä nimenomainen tarina olisi voinut tapahtua monille erilaisille ihmisille. Draamassa henkilöhahmojen pitää määrätä tarina. Melodraamassa tarina määrää henkilöhahmot. Melodraama asettaa juonen etusijalle, ja kaikki palvelee tarinaa. Minä pidän farssia melodraaman ja komediaa draaman koomisena vastineena. Draamassa tarinan siis pitää tuoda henkilöhahmot esiin ja selventää ne."

Merkkiohjaaja ei ole erityisemmin tietääkseni kunnostautunut komedian saralla, mutta vahva teatteripohja auttaa luomaan mielenkiintoista näkemystä tyylilajeista. Erityisen jännittävää on lukea myöhemmässä kohdassa, miten hänen elokuvissaan on kehitelty ja määritelty niin tarinaa, hahmoja kuin muutosta kameran objektiivien valinnoilla ja vaihdoksilla.

x x x

Pääsi käymään niin hassusti, että tammikuu loppui ennen aikojaan. Viime viikolla jo katkaisin tipattoman tammikuun ja starttasin hulvattoman helmikuun, koska jano. Rontti kolme viikkoa meni lunkin onnellisesti törpöttelemättä, eikä koko asiaa tarvinnut edes ajatella, mutta kun urakan valmistuessa menin toisena perättäisenä päivänä visailemaan, totesin jo matkalla olon olevan niin auvoinen, että huvitti hörpätä puhtaasti helpotusta ja iloa täydentämään.

Pientä kenosta oli seuraavana päivänä, mutta morkkiksesta ei tietoakaan. Maanantaina iski uudestaan hinku hölmöillä mukin ääressä, joten toteutin tarpeita hyvässä seurassa. Kävimme visailemassa ja sieltä palaillessa piipahdimme Kalevassa sijaitsevaan pieneen kivijalkapaariin nimeltä Huurupiilo, koska kuulimme sinne kerääntyvän paikallisia roots-musiikin taitajia jameihin joka toinen maanantai.

Sattumoisin huomasin tänään Benropen kuvittaneen juhlapolkkaansa otoksella näistä jamioloista – ainakin soittajat ja vehkeensä näyttävät pitkälti tutuilta ja piskuinen "lava" on samainen paarin peräpääty. Ulkoistan täten kuvitukseni näiltä osin sinne.

Tampereelle on kasvanut vaivihkaa erinomainen perinnebluesin taitajien joukko, soittavat he toki laajemmalla skaalalla myös jatsia, rokänrollia ja sen sellaista. Olen ollut putkella sellaisesta rytmikaksikosta kuin Ville Rauhala (läskibasso) sekä Juppo Paavola (rummut), jonka isä kuulemma tuota paaria nykyään pyörittää.

Ennen se olikin aika lopunajan mesta, kalsaan lähiöbaarin henkeen, vaikka nimenä oli komeasti Cosmos ja sijainti on lähellä keskustaa. Elokuvakerho Solariksen 10-vuotisjuhlien alkutahdit lyötiin muistaakseni siellä ennen siirtymistä yksityistiloihin Kessu Keskiselle, missä esimerkiksi järjestettiin seurapeli, jossa kukin vuorollaan pienryhmissä näytteli pantomiiminä Solariksen esittämien elokuvien nimiä.

Jameissa Tommi Laine taisi alkuun kannatella juonenkuljetusta akustisella kitaralla. Gibson S1 oli myös käytössä, nuorta soittajaansa en tuntenut. Olin nurkan takana ilman näköyhteyttä soittajiin, kun havahduin Louis Jordanin kappaleen Caledonia käynnistymiseen. Rytmiä käsiteltiin niin ovelasti, että ensin arvailin ja sitten olin jo varma, että Jussi Raulamo on kehissä. Piti paikkansa, hän heiluikin sitten hyvän tovin edeten kitarasta rumpujen kautta marakasseihin ja laulaen useita kappaleita.

Iski niin lujaa, että heräsin eilen hyräillen Groovy Eyesin instrumentaalia Penquine (Laine–Raulamo) ja yömyöhällä vielä jaksoin selittää eräällekin yleis- ja jatsitietäjälle, että pitäisi tehdä kunnon tutkielma "Jo' Buddy"Raulamon nurinkurisen kulkevasta ja svengaavasta tavasta käsitellä rytmiä. En yhtäkkiä keksi sille suoraa vertailukohtaa, vaikka jotenkin Louisianan suuntaan jäljet viittaavat. Se taitaa jakaa mielipiteitä, enkä ihmettele jos erilaisiin rytmeihin tottuneet eivät ole hanakoita hyppäämään kakistelematta kelkkaan. Onpa muuan tamperelaistunut studio- ja kitaristihahmo paarinpöydässä ihmetellyt session jälkeen, ettei Raulamo tajua rytmiä. Musiikillisia erimielisyyksiä, otaksun.
(En löytänyt juutuubilta erityisen osuvaa esimerkkiä, mutta Ragtime Man kulkee vetreästi rumpujen säestyksellä tuossa Jo' Buddyyn ympätyssä linkissä.)

Jamittelu on ehtinyt välissä jättää puolivillaisen mielikuvan, mutta tuo ryhmä löytää oivallisen meiningin keskenään, eivätkä solistiset suoritukset tunnu ajavan hienon yhteissoiton edelle.

Tiedote teppoilusta

LEHDISTÖTIEDOTE 28.1.2008
Julkaisuvapaa HETI

Positiivisella näytteellä SM-kisoihin

Nokkeluus, nopeat hoksottimet ja hyvä verbaalinen ulosanti ovat jälleen arvossaan, kun Rovaniemellä kisaillaan 1. maaliskuuta Vittuilun Suomen mestaruudesta.

Vittuilun SM-kilpailut on Rehelliset Lapin miehet ry:n järjestämä leikkimielinen viihdetapahtuma, jonka perimmäisenä tarkoituksena on osoittaa, että fyysisen väkivallan sijasta kaikki erimielisyydet voidaan ratkaista puhumalla. Samalla järjestäjät haluavat muistuttaa, että myös itselleen voi ja saa nauraa. Kilpailu on avoin kaikille täysi-ikäisille suomalaisille, ja osallistuminen on maksutonta.

Vittuilun SM-kilpailu on siitä harvinainen SM-tason kisa, että mukaan pääsee vain antamalla positiivisen näytteen. Vittuilunäytteen voi antaa internetissä osoitteessa www.vittuilunsm.fi

Kilpailun tuomaristo tutkii määräaikaan mennessä annetut vittuilunäytteet, ja kaikki positiivisen näytteen antaneet pääsevät kisaamaan Suomen mestaruudesta.

Mukaan pääsee myös osallistumalla Vittuilun SM 2008 -karsintakilpailuun, joita on kolme: 8.2. Saariselällä, 16.2. Rovaniemellä ja 23.2. Kajaanissa. Karsintakilpailujen parhaat pääsevät 1. maaliskuuta Rovaniemellä käytävään Vittuilun SM 2008 -finaaliin.

Vittuilun SM-finaalissa kahdeksan parasta selviytyy pudotuspeleihin, jotka käydään pareittain aina mestaruuteen asti.

Kisassa tuomaristo arvostaa nopeaa reagointia ja hyvää verbaalista ulosantia, mutta rankaisee virhepisteillä, mikäli kilpailija kiroilee. Fyysinen väkivalta kilpailussa on ehdottomasti kielletty.

Vittuilun SM-kisat järjestetään nyt toisen kerran. Viime vuonna voiton vei ylitorniolainen Reijo Myyryläinen.

Lisätietoja tapahtumasta:
www.vittuilunsm.fi

x x x

Kun nyt täsmätiedotteen sain, menköön edellisen polkan täydennykseksi. Siinähän esitin varovaisesti ja osaksi arvaillen, miten loppukilpailijat valikoidaan. (Otsikkopalkki edelleen lainattu Rehelliset Lapin miehet ry:n pitämiltä virallisilta kotisivuilta.)

Teppoilu alkoi taas

Eilen tuli tärkeä tiedote, kun Poppi-Hessu kertoi Kettuilun SM-kisojen 2008 ilmoittautumisen käynnistyneen. Tänä vuonna järjestetään kirjallisen karsinnan ohessa kolme alkukarsintakisaa ennen finaalia, joka pidetään rockravintola Grandessa Rovaniemellä, päivämääränä ollen 1. 3. 2008.
Ilmoittautumiskuponki (ja ylle lainaamani otsikkorivi) löytyypi Rehelliset Lapin miehet ry:n kisoja varten laatimilta kotisivuilta: V*ttuilun SM-kisat. Jos nyt oikein ymmärrän, loppukisoihin voi päästä pelkän ilmoittautumislomakkeen täyttämällä, eli antamalla siinä positiivisen v*ttuilunäytteen, mutta ottelukuntoaan ja saumojaan finaalipaikkaan voi kohentaa menemällä alkukarsintakisaan, jollaiset järjestetään keskeisissä taajamissa Saariselällä, Rovaniemellä ja Kajaanissa.

x x x

Vuosi sitten olin hurvittelemassa, kun Poppi-Heikki lähetti laatimansa kisakutsun tämän Teppoilu-kisan ensimmäiseen toteutumaan 2007. Ilahduin komeasta logosta ja mainoksesta, joka piti tänne tuupata otsikolla Talven kohokohta. Enpä aavistanut, että seuraavina viikkoina joutuisi niin moneen otteeseen ihmettelemään kisojen nousua esiin mediassa sekä raportoimaan kuulumisia Rovaniemeltä.

Aihe taisi kiinnostaa erilaisia tahoja ja laajempaa ryhmää kuin aikaisemmat satunnaiset polkkani, sillä kävijämäärä kasvoi tuntuvasti tammikuun hiljaiselosta helmikuun vilskeeseen. Tässä näyte Technoratin taltioimista kävijämääristä viime vuodelta, aika vuoristorataa näyttää olleen, vaan vastaavaa rataa ovat kulkeneet semikirjalliset ruilautuksenikin.
Mikäs siinä, hauskan irrationaalisena on jäänyt mieleen vatvoa kisaa, jonka suunnittelun esiasteita kuuntelin epäuskoisen huvittuneena pari vuotta aiemmin ja jonka yllättävästä menestyksestä sain melkoiset kiksit, kun näin terveen mottipäinen idea osataan sinnikkäästi ajaa päätyyn asti.

Arvokisan järjestäville Rehellisille Lapin miehille toivotan taas menestystä, joten suositankin, että menkää kaikki kilvan laatimaan v*ttuilunäytteitä tuonne kotisivuille, jotta finaalissa on sitten ympäri Suomen edustajia, jotka osaavat nasakkaan henkeen käyttää luovaa sanallista ilmaisua tylsemmän nakkarilla turpaanlyönnin sijaan.

Maalaa se, musta!

Sain epäilemättä kimmokkeen Arinan kertomista kappaleista, jotka ovat tallentuneet hänellä väärin sanoin pollajukeboksiin. Ihtellä on päässä sellaisia Villejä rubiineja -sarjan lipsuja lukemattomasti, koska en ole kaikkein hanakin kuuntelemaan varsinkaan tylsistä renkutuksista sanoja. Siis toisin kuin EV, olen varmaan kuullutkin väärin. Harva niistä omista ohilyönneistä ihmeemmin huvittaa, vaikka olisin virheen huomannutkin.

Sitten on aika ajoin toistettuja jonkun muun sovituksia, kuten melko klassiset "Sisko tahtoisin syödä, mutta makkarasoppa on kuumaa" tai sopivassa nousukiidossa esiin pulpahtava "Siskot, veikot, baarikaapeille".

Tylsää, uskon kyllä. Tupsahti vain taas mieleen pari sellaista vienompaa sovellusta, jotka kääntävät jotain oleellista seljälleen, joten nämä vanhat sotaratsut oli tarpeen merkitä ylähä.

Frank Sinatra: Stranglers In The Night
Jossain visassa tuo painovirhe lipesi mukaan vuosia sitten, ja siitä riehaantuneina kajautimme Biljardikuiskaajan kanssa hyvän pätkän Sinatraa herkästi väärin sellaisella volyymilla, että Deep Purplen vanha desibeliennätys oli vaarassa. Tuli aika yllättyneitä ilmeitä ympäristöön, ehkä se nauratti etupäässä itseä.

Pekka Streng: Sisältäni sportin löysin
Tästä muistan sen verran, että biljardiporukkamme autoili Kangasalle liigamatsin merkeissä, kun tämä tupsahti päähän. Hekottelin sitä pitkin matkaa, koska sain voimakkaan kuvallisen vision hauraasta miehestä, joka mullistaa elämäntapansa ja veteleepi tuulipukua ja lenkkareita päälle. Joku voi nähdä sen törkeän makaaberina tai hienoa kappaletta lokaavana, mutta eipä se muuten olisi nenässä niin iskenytkään. Rauha vaan herran muistolle.

Saattaisi nuita lisääkin olla, nämä kosahtivat nuppiin ihan omia aikojaan. Otsikko tuli siitä, että alle kouluikäisenä kuulemma tykkäsin hoilata Sammatissa mökillä Rollareiden Paint It Blackia omilla sanoilla, jotka kirjattiin näin muka nimeksi: Häppö niis tu juu.

Kirjastamassa

Kaikista vuodenvaihteen alehäsäköistä suosikeiksi on muodostunut pari erityistapausta. Toinen on se sekamelska, minkä Antilah läväyttää dvd- ja levyosastollens, koska sieltä löytyy usein pilkkahintaan esimerkiksi vanhaa klassikkorokänrollia, -soulia, -bluesia ja -jatsiakin sekä ylläreitä elokuvien ja telkkusarjaboksien puolelta.

Tällä kertaa lompsa oli niin nuiva, että yritin pysytellä etäällä, mutta silti Seinfeldin viimeinen kausi (Vol 8/kausi 9) ja tarkkailusarjassani seuraava Simpsons (kausi 9) veivät voiton, kun hinta oli vain pari kypää. Veljeenkin törmäsin penkomassa, hän kaappasi ainakin hienon Staxin kokoelman sitä jykevintä 60-luvun kamaa, jossa Blues Brothersiin päätyneet herrat monella raidalla jytkyttävät.

Toinen suosikki on sitten kirja-ale, joka on vuoden se hetki, jolloin tarkimmin tutkin mitä Akateeminen ja Suomalainen haluavat kaupustella. Tuossa vierellä on kuvia viidestä tuoreimmasta tutkittavasta, joista pari ylintä tilasin Akateemisesta ja kolmattakin yritin, mutta kun se oli loppuunmyyty, paikkasin asian eilen löydettyäni opuksen Suomalaisen hyllystä, josta mukaan tarttui myös neljäs. Alimmainen taas tuli jo joululahjaksi oikein nimmaroituna, koska toimittaja on sukua ja tapaa jalomielisesti hienoja teoksiaan lähettää.

Muutaman kirja-aleissa toistuvan virheeni olen huomannut, mutta en osaa niitä silti aina väistää. Kuten tällaisia:
– Edulliset perhepaketit. Luiskahdan ahnehtimaan halvempaa hintaa per sivu ja innostun hinkuamaan paksuja opuksia, vaikka monesti ohuet ja tiiviit tuottavat enemmän auvoa. Uskon teoriaan, että tietokoneaikana sanallinen ripuloiminen on yleistynyt, kun taas toimittaminen ja tiivistäminen on voinut jäädä tekemisen helppouden jalkoihin. Kullannuppuja ei tapeta.
– Snobbailu. Muissa suhteissa tämä on voinut vuosien kertyessä vähentyä, mutta kirja-aleissa jotenkin houkuttaa ostaa kaikkea hienoa, kun niitä kerrankin näkee esillä ja vieläpä edullisesti. Vaikka taustalla on sekin ajatus, että painavat klassikot eivät kulu, niin jotkut "löydöt" ovat olleet sellaisia, etteivät tosiaankin kulu ainakaan minun käsissäni.
– Nimiin takertuminen. Liikaa kahmiessa horjahtaa ostamaan hyvien kirjailijoiden vähäpätöisempiä ruikauksia tai kiinnostavista hahmoista kirjoitettuja heikkoja teoksia.

Onhan nuo virheensä kestettävä, kun vastapainona on ihmeellinen onni herkuliaanisten kirjojen plaraamisesta. Ale tuottaa vastaavaa äimistelevää riemua kuin kirjastossa käyminen parhaimmillaan, koska hyvin vaihtelevia virikkeitä on tarjolla ja kotiin saatavissa niin runsaasti.
Jos pari sanaa mainitsen valinnoista, niin Sidney Lumet näyttää kertovan kiinnostavasti sisävinkkelistä elokuvien tekemisestä, joten se tulee varmaan lukaistua aika pian.

Bergson on outo törmäys ja pakollinen siksi, että tajusin äkkiä tietoni tuosta filosofista perustuvan lähinnä Monty Pythonin sketsiin, jossa Terry Jones räävinä tätinä kisaa John Cleesen lipevästi juontamassa visailussa pääpalkinnosta, joka on isku päähän tai kenties jopa tikari klitorikseen. Johonkin syvälliseen kysymykseen täti vastaa "Henri Bergson" ja hämmästelee kuultuaan sen olevan oikein: "That was lucky. I've never even heard of him!"
Jou mama, ehkä heikko peruste hankkia kirjaa, kun en edes tiedä ovatko Pythonit perehtyneet filosofien teoksiin vai pudottelevatko vain nokkelasti nimiä (kts. ylempää snobbailu). Vaan vetreältä näyttää Bergsonin tapa eritellä naurua.

Twain on ehdoton pukemaan tarinoita novelleiksi, joten tuo Kaksipiippuinen juttu houkutti, koska en muista sitä lukeneeni.

Hyvää suomea taas oli hidassytytteinen ratkaisu ajatukselle, sillä jo vuosi sitten puntaroitsin, että pitäisi perushuoltaa omaa kielenkäyttöä.
Zepa silloin kommenteissa vahvasti epäili, etten jaksaisi millään kurssilla roikkua, ja suositti hankkimaan hyvän kirjan aiheesta. Toivon tuon olevan sellainen, ei ainakaan hinta pahasti kirpaissut. Edullisia nuo kaikki olivat, kalleimmasta kiskottiin kymäläinen.

Hyllyyn on itse asiassa kertynyt aika monta suomea ja kirjoittamista käsittelevää opusta. Niistä ehkä oppisi vielä tehokkaammin, jos joskus viitsisi availlakin. Kun kerta pelataan olisi pitänyttä, niin hyväksi lopuksi ansaitsee todeta, jotta vaatteita niistä aleista tietysti olisi pitänyt etsiä.

Palaan asiaan

Oli vähän kiirehiä, mut nyt palaan asiaan. Vaikka vielä on pari asiaa siivoamati, kuten yksi käännöshomma (jonka piti olla valmis pari viikkoa sitten, mutta ensin juutuin loppuvaiheisiin, sitten painoi kaksi muuta deadlinea hurjana päälle. "The sea was angry that day, my friend." Hatunnosto, jos joku tietää mistä tv-jaksosta tuo on.), toisen homman sivujen lopulliset tarkastukset, tiskit ja olisihan näitä.

Herkistyin tuossa alkuvuuesta, kun minulle lähetettiin kukkia ja vaihtoehtoisesti pokaaleja. Interfloran virkaa toimittelivat Kulinaarimurulan kokki Välispiikki, Viistolla pinnalla rönsyävä Kaura ja syvällisimmässä Afrikassa vaikuttavan Timbuktun väki. Kiitän ja pokkaan melki tippa housuissa. Teitin juttuja on ilo lukea.

Tuli mieleeni, että nykyisten lihatiskien ollessa mitä ovat, voisi perustaa Interfaunan. En luota ollenkaan näihin kylmähyllyjen "takuumureisiin" lihankimpaleisiin, sillä annospakattuna jopa sisäfile on ollut joskus masentavan sitkeää, vaikka isommista uunipaisteista (tms) on hyviäkin kokemuksia.
Vaan ollapa sellainen lihalähetti, joka toimittaisi kunnon lihaksen kotiovelle sopivasti riiputettuna ja autossa hölskytettynä. Eikö olisi kiva yllättää kaverikin satojen kilometrien päässä lähettämälle hällen nätti kasslerpuska komiana grillauspäivänä?

Vaihtoehdoksi lihaa karttaville voisi tietysti olla vielä Interfungi, jotta saisi herkkusienet samaan grilliin, puhumattakaan ohiammutusta jäniksestä metsästäjänleikkeen kastiin.

Hmmm jaaaa, vieläkö on lupa ja tarve lähettää You make my day -palkintoa etiäpäin? Listoilla on monta luottopolkkaajaa, joilta luen aina uutukaiset tuotannot, mutta moni heistä on tainnut jo kukkaspäivänsä viettää, kun olen ollut vähän hitaalla. Enkä halua kovistella ketään Sotta-Harrin tapaan, että: "Go ahead, punk. Make my day.", koska osaan repiä riemun irti valikoiden tai harvempaankin tahtiin toisten päivittelyistä. (Sivumennen, sotken varmaan kaksi kohtausta, joista toisessa Clint taas tivaa: "You might ask yourself one question, do I feel lucky. Well, do you, punk?" Sehän on ehdoton tapaus.)

Listaanpa silti pari näissä yhteyksissä harvemmin mainittua, joille soisin kukkia, pokaaleja tai lihanpaloja. Joukossa voi olla niin eri tai omiin piireihinsä kuuluvia hahmoja, ettei kimppu säväytä, mutta ovatpa sellaisia joita kernaasti silmäilen. Kuten Arina, Paholaiskylpyankka, Jukeblogi, Krapulablogi, Lohi aseenaan, Tehtaan varjosta ja Jazmanaut. Sitten olisi tietysti instituution asemaa omilla tavoillaan läheneviä blogeja, joita on myös mukava tutkailla, kuten Kemppinen, Populaari, Pastanjauhantaa, Sedis Blog, Dionysoksen kevät, Kirsi Pihan lukupiiri, Pulpetti ja mitähän muuta. Herkimmästä visuaalisesta otteesta pitäisi palkita tämä, jolla on kiintoisa alajaostonsa.

Vaan älyttömältä tuntuu listailu, koska a) en ole harrastanut kylliksi tutkivaa smurffailua Polkkalandiassa, b) aina tuntee pyllistävänsä johonkin suuntaan, jos toisia nöyrästi kiittelee, ja ennen kaikkea c) riemua on repinyt niin monelta taholta, ettei niitä kaikkia kannatakaan luetella. Kyllä kai suosikkini ovat huomanneet viihtymiseni, sillä olen häärinyt kommenttiloorissa riesaksi asti. Terveisiä kaikille teillekin, jos haamupäivitysten suman jälkeen vielä tänne horjahdatte. Tää ny o vaan tällasta.

Jopa jotakin, etten peräti sanoisi

Poika herätti aamukuudelta, koska oli ahdistunut nähtyään pahaa unta. Juttelimme vähän, minä ajatus takkuisena, mutta illalla silmäillyt sarjakuvat tai luetut Nikke-tarinat eivät olleet kuulemma vainonneet. Poika oli niin hereillä, ja minä en, että kysäisin auttaisiko joku leppeä äänikirja koneelta rauhoittumaan, jottei vielä tarvitsisi ponkaista aamutoimiin. Esimerkiksi Uppo-Nalle ja uudet ystävät on taannut monena iltana hyvät unet.

Tuli merkillisen hilpeä ailahdus, kun poika sanoi tietävänsä jotain, mikä ainakin toisi hyvää mieltä. Sitten hän näytti käsieleen, jolla herra Hulot pätkii murskaavasti vastustajansa tenniksessä elokuvassa Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot). Hän näki vuosi tai pari sitten Teemalta elokuvasta pitkän pätkän ja on siitedes kihertänyt tuota syöttöliikettä, josta on kattava leike myös juutuubilla. Tennismailan myyvä täti siihen antaa yllykkeen. (Elokuvasta kaapatussa kuvassa Jacques Tati esittelee alkua liikesarjaan.)

Jou, leffan löysin dvd:nä lainaan Metsosta, katsoimme levyltä jo edellisiltana mukavia lyhytelokuvia nyrkkeilystä, postikoulutuksesta ja huumorin iltakoulusta. Panin Riemuloman pyörimään ja sain uinahtaa vielä tuokioksi merkillisen hienoa äänimaailmaa sekä pojan hykertelyä kuunnellen. Hän on ollut Mr Bean -fani jo vuosia, joten ei ollut sinänsä yllätys lempeämmän pantomiimisen esikuvankin kelpaaminen, mutta auvoa tuottaa silti löytää tällaisia jaettuja suosikkeja.

(En jaksa tässä yhteydessä märistä elokuvan alkusointuisesta suomennoksesta, kuinka se johtaa harhaan, koska herra Hulot lomailee itse asiassa Atlantin rannalla jossain Loire-Atlantiquen maastossa, siis Ranskan 44. departementissä kuten me kaikki tiedämme, eikä suinkaan Rivieralla Välimeren rantamilla.)

* * *

Ihan muualle. Pikkuruisia polkkausaiheita ei kannata jättää kasvamaan, jos haluaa saada tänne aineistoa. Olen jo kuukausia sitten aikonut älähtää sanan 'jopa' käytöstä, mutta jätin sen sitten pelkkiin urheilu-uutisiin liittyvänä pikkuasiana. Muutama päivä sitten mietin asiaa taas, mutta nyt oli vaikea muistaa miksi.

Kyse on siitä, että pääni mekanismeihin on iskostunut jopa-sanalle mainosväen suosima käyttötapa, jossa merkitys on jokseenkin sama kuin parhaimmillaan. Siis enimmillään tai vähimmillään. Tämä on levinnyt urheilukieleen, jossa kaivataan usein tällaisia tilkesanoja, ja vastinpariksi on tullut sana 'peräti', joka osoittaa ihmettelyä saavutetusta. Keksitty esimerkki erosta:
Hän voi yltää jopa 30 maaliin tällä kaudella.
Viime kaudella hän pyssytti peräti 30 maalia.

Korvani sanoisi, että peräti kelpaa kumpaankin, mutta jopa ei kelpaa alempaan, jos menneet tilastot on jo vahvistettu. Niinpä Urheiluviikko-uutisblogista taannoin poimittu esimerkki, vain yksi monista vastaavista siellä näkemistäni, sotii korvaani vastaan:
Tällä hetkellä sairastuvalla oleva Nummelin on tehnyt koko NHL-urallaan vain seitsemän pelitilannemaalia, mutta rankkareissa tahti on ollut toinen. Yhdeksästä rankkarista mies on iskenyt maalivahdin taakse jopa kahdeksan.

Minulle syntyy mielikuva, että on epäselvää, onko Numpalla todella kahdeksan onnistumista takana vai käsittelevätkö tilastoniilot tai hovi vielä asiaa. (Lihavointi on oma, koska boldaus on bjuutifulia.)

Nyt muistinkin, missä yhteydessä asiaa viimeksi aprikoin. Tv-mainoksessa Citymarketin kassalla hikoileva mies helpottuu kassapersoonan silpaistessa kuitin keskeltä poikki plussakortilla. Kulutusjuhlassa linkattiin asiaan eri syistä, itse jäin miettimään mainoksen sanomaa, että kauppa lupaa "jopa 5 prosenttia alennusta". Pinttymä päässäni vänkää, että silloin ei ole mitään takeita, saako alennusta sittenkin vain vaikkapa yhden prosentin. Kaipasin pysäytyskuvaa, jotta voisin lukea pienellä painetun.

Onhan niitä mainoksia nähty maailman sivu, joissa luvataan vaikkapa alusvaatteiden poistorysäystä ja jopa 70 prosentin alennuksia. Jos erehtyy paikalle, siellä saattaa olla muinaisvarastosta löytyneet raappahousut 70 prosentin alennuksella, mutta vaatii tuuria löytää mitään järkevää edes 10 persenttiä normihintaa halvemmalle.

Enkä tosiaan ole varma, olenko vain koulinut päähäni vinoutuman vai onko tällainen ero sanoilla jopa ja peräti oikeasti olemassa. Yksi viite tähän suuntaan eksymiseen olisi haarukoiva käyttö: Saatan nakata illalla kaljan, jopa viisi. Vaan kai siihenkin kelpaisi myös peräti. Tarttee tutkia tätä mullistavaa löytöä.

Kympin kirjailijat, isona luetut

Koen vaikeuksia käynnistää kone tuottavaan tahtiin luppovaiheen jälkeen, joten aikaa ei riitä muka polkkaamiseenkaan, koska työtuoli hylkii takamustani ja heittää joko telsutuoliin lepoasentoon tai sänkyyn pötkölleen. Mainittakoon, että ennen joulua töiden tultua valmiiksi kiittelin vielä, että selkä kesti kiivaan urakan hyvin. Jäykkyys iski muutaman päivän viiveellä, enkä tahdo nyt löytää uusiksi sen paremmin kirjoitusrytmiä kuin mukavaa työasentoa.

Sitten asiaan, lisää kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 kirjaa. Johdanto, säännöt ja perusteet koko touhuun edellisissä kahdessa polkassa. Nyt olen edennyt niihin sanataitureihin, joita olen lukenut päästyäni lähelle aikuisuutta, ainakin vuosistandardeilla mitattuna.

Kymppinä toimineet kirjailijat, 1980-2007

Louis Masterson
Olisikohan se tapahtunut armeijassa, kun isoveljeni innostui lukemaan Morgan Kaneja. Joka tapauksessa Mastersonin tuotantoa ilmestyi kotiin suurina annoksina, joten minunkin piti kahlata niitä himokkaasti läpi. Opin monta tärkeää asiaa näistä teoksista, esimerkiksi revolvereihin, Floridan soihin ja kuubalaisiin naisiin liittyviä seikkoja. Jostain näistä lähti rassatessa makea, sokeriruokoa muistuttava tuoksahdus. Olen lukaissut Kaneja myös uusiksi, kioskikamaksi ovat jäntevää menoa. Kypärajan ylittivät myös Carter Brownit, mutten tiennyt kummastakaan olivatko kirjaset yhden tekijän työtä. Kane ainakin näköjään oli, norjalainen Kjell Hallbing ne näyttää kirjoittaneen.

Veikko Huovinen
Kestosuosikki, jolta luin poikasena Lampaansyöjät, Havukka-ahon ajattelijan, Hamsterit, Veitikan sekä Rasvamaksan ja Ronttosauruksen perheen intoilijoiden siivittämänä. Yläasteella luetutettiin Siintävät vuoret, jota en ollut tunnistaa saman tekijän työksi. Vasta lukioikäisenä ja siitä eteenpäin ymmärsin kunnolla monipuolisen miehen huumorin oveluuden, jos aiemmin takerruin sanoihin tai rohkeisiin seksuaali- ja alkoholiväritteisiin asioihin. Suosikeiksi ovat kohonneet monituiset kertomuskokoelmat, kuten Lyhyet erikoiset ja Mikäpä tässä.

John Steinbeck
Oikutteleva bussi oli luultavasti eka Steinbeck, josta nautin täysin siemauksin teininä. Yläasteella taidettiin lukea Helmi ja lukiossa Hiiriä ja ihmisiä, mutta pakkopulla harvoin iski, vaikka teos olisi ohutkin. Lukioaikoina Cannery Row -trilogia oli herkkua, sen jälkeen luin urakalla lisää, ja muinaistyttöystävän kotoa löytynyt In Dubious Battle (Taipumaton tahto) laajensi sarkaa alkukieleen. Edelleen luottomiehiä, joku klassikkojärkälekin on vielä lukematta, joten tiettyä henkeä ja sakeaa tunnelmaa kaivatessani voin lukea vaikka Eedenistä itään. Tai Ystävyyden talon ehkä neljännen kerran.

Georges Simenon
Maigret ei viihdyttänyt kiihkeimpinä lukuvuosina monen muun dekkarin tavoin, mutta silloin tällöin kokeilin uudella niteellä, josko nappaisi. Luulen, että kymmenes saattoi lykkäytyi välivuoteen lukion jälkeen. En ole vieläkään kummoinen fani, mutta tiedän kuinka pari mukavaa tuntia saa vietettyä piippuherran seurassa. Jotain muutakin Simenonin tuotantoa kokeilin, en enää muista mitä.

Graham Greene
Murrosiässä tajuntaan rysähtänyt kertoja, jonka tuotantoon on saanut myöhemmin uutta otetta ja löytänyt lisää syvyyttä. Brittiherran olosuhteita, uskontoa ja ajatusmaailmaa ei voinut ymmärtää poikasena, mutta sitä terävämmin kirjat iskivät suoneen uteliaisuutta taitavasti kuvattua vierasta kulttuuria kohtaan. Kolmas mies, Kiveä kovempi ja Miehemme Havannassa olivat luultavasti johdantona, vuosien mittaan tuli luettua suuri osa muustakin monipuolisesta tuotannosta. Jutun loppu ja Inhimillinen tekijä maistuivat hiljattain uusintoina.

Ian Fleming (kuvassa)
James Bondeja urakoin ensi kertaa englanniksi, kun veljet kaivoivat divareista melko täyteläisen sarjan Pan-pokkareita 80-luvun alussa. Ne olivat mukavan pehmeitä ja keveitä niteitä, miksei sisällöltäänkin. Kaikki on pitänyt lukea, osa moneen kertaan, ja nykyään hyllyssä on Bondia sekä suomeksi että englanniksi. Eniten iloa irrotti se, että Lukulaarista löytyi Kingslay Amisin Raportti James Bondista, joka käsittelee hartaasti Flemingin vahvuuksia ja heikkouksia. Myös John Pearsonin Mies James Bondin takana oli valaiseva. Flemingiltä suosikki on ehkä ensimmäinen Bond-seikkailu Casino Royale.

Stephen King
Jälleen veljen usutuksia, hän hommasi ripeään tahtiin Kingiä englanniksi pokkareina, joita kuskasin lainaan Turkuun, missä olin opiskelevinani englantia. Alkupään tuotannossa upposin imevään kerrontaan, esimerkiksi Dead Zone, Shining, Firestarter ja Richard Bachmanin nimellä julkaistut ensimmäiset harjoitelmat (neljän teoksen omnibus) pitivät otteessaan. Myöhemmin sivarissa It oli suuri seikkailu ja jykevä kirja, jota muistan lukeneeni pitkinä sessioina sängyssä. Hiljattain kokeilin paria kirjaa suomeksi, eikä ainakaan Carrie napannut. Parhaimmillaan King kuljettaa silti lukijaa murhaavan tehokkaasti.

Arto Paasilinna
Jostain Paasilinnasta olin pitänyt, joten kun sivarissa oli aikaa, lainailin sarjassa Huutoniemen sairaalan kirjastosta näitä köykäisiä veijaritarinoita. Mukavahan niitä oli lueskella, Onnellisia miehiä ja Jäniksen vuosia, mutta tuorein lukemani saattaa olla Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä. Nämä ovat kelvanneet MacLeanin lailla kirjoiksi, joita on paremman puutteessa lukenut emännän tai isännän hyllystä, kun on ollut vierailulla. Siinä tilanteessa tulee joskus outoja aluevaltauksiakin, esimerkiksi Tukholman-kesänä luin varmaan kymmenisen Harlekiinia, mutta ne olivat tuskin saman kirjailijan työtä.

Patricia Highsmith
Ripley-saagan siivittämänä lainailin kirjastosta muita Highsmithin kirjoja englanniksi ja nautin synkistä käänteistä sekä moraalittomista hahmoista, jotka tekijää tuntuivat erityisesti sytyttävän. Viimeksi luin uusiksi Strangers On A Trainin (Muukalaisia junassa), joka kehittyy yllättävän eri tavalla kuin Hitchcockin merkkielokuva, mutta molemmat ovat laatutavaraa.

Elmore Leonard
Suosikkien kaartia, näitä olen lainaillut ja ostellut pitkin vuosia. Viimeksi käteen tarttui Be Cool, jossa oli ainesta, mutta kokonaisuus hajosi oudosti. Hommasin sitten katseluun leffankin, joka on erilainen ja hajoaakin eri tavalla. Sen henkinen edeltäjä Get Shorty – Hyvä pätkä taas on maanmainio sekä kirjana että elokuvana.

Charles Willeford
En tiennyt äijästä oikein mitään 80-luvun lopulla, kun lähdin Englantiin johtaneelle automatkalle kaverien ohjastamana. Veli pyysi etsimään Lontoosta Willefordin kirjoja, joita löytyikin kourallinen viihdykkeeksi. Alkupään tuotantoakin tutkittuani myöhemmän Hoke Moseley -sarjan Miami Blues ja New Hope For The Dead (Uutta toivoa kuolleille) olivat suurtapauksia. Arjen kyllästämät tarinat väsyneen poliisin selkkauksista olivat kaukana tavallisesta dekkarikaavasta.

Donald E. Westlake / Richard Stark
Dortmunderin seikkailuista tuli luettua ainakin Kuuma kivi, Ottakaa pankki kiinni ja Ihmisryöstäjän käsikirja jo koululaisena, vaikka ne tuntuivat vähän ylihauskoilta. Pari muuta Westlakea ehti ilahduttaa välivuosina, mutta valaistuminen tapahtui, kun vasta 90-luvulla kohdalle osuivat kioskipokkareina Suomessa julkaistut Starkin nimellä tehdyt Parker-kirjat. Tylyn ammattilaisrikollisen keikat, väkivalta ja erikoisesti järjestelty elämä on kuvattu tiukan säästeliäillä lauseilla. Tunnelma on sakean omaperäinen.

Kinky Friedman (kuvassa)
Kesti pari kirjaa saada otetta Kinkystä, jolla on hulvattomia sutkauksia, mutta juoni tuppaa karkaamaan käsistä. Veli antolainasi ekan omnibuksen ja sisko toisen, joissa on kuusi ensimmäistä newyorkinteksasilaisen amatööridekkari Kinky Friedmanin seikkailua. Kun alkukynnys ylittyi ja tajusin kuinka sarkasmin kyllästämää kerronta on, pahimmat iskut alkoivat putoilla suurella voimalla. Aikani kuluksi kääntelin alkua kirjasta Musical Chairs, koska tehtävä näytti niin vaikealta. Myöhemmin totesinkin, ettei vastaan osunut suomennos Elvis, Jeesus ja Coca-Cola ainakaan tuntunut onnistuvan. Dekkari/juutalaiscowboy (ja kantrimuusikko/kuvernööriehdokas) palasi sitten Teksasiin, missä jatkuneita seikkailuja lainasin nipun Metsosta. Pitäisi tutkia onko henki säilynyt tämän vuosituhannen teoksissa, esimerkiksi Kill Two Birds And Get Stoned kuulostaa lupaavalta.

John Dickson Carr / Carter Dickson
Kloppivuosien dekkariharrastuksessa Carrin suljetun huoneen arvoitukset jäivät ehkä yhteen kirjaan. Lipsahdin paikkaamaan aukkoa 90-luvulla, kun kirjoja osui kohdalle, ja olen ostellutkin näitä melko elottomia vanhan koulun meccanomaisia rakentelupaketteja.

P. G. Wodehouse
Jeeves ja Bertie Wooster tulivat tutuiksi jo poikasena, mutta en yhtään muista montako kirjaa tavailin kotihyllystä. Välivuosikymmeninä nautiskelin ensimmäiset alkukieliset Wodehouset lainastosta. Tällä vuosituhannella olen ostellut divareissa ja kirppareilla vastaan kävelleitä kirjoja, niin suomeksi kuin englanniksikin. Lyhyet Jeeves-tarinat ovat edelleen ehkä parasta, vaikka käyvät turhankin tutuiksi. Vasta viime vuosina tutustuin Mr. Mullineriin, joka kertoilee hulvattomia tarinoita kantakuppilassaan tuttavapiirilleen. Säkenöivää kielenkäyttöä.


Huh, nyt saa riittää. On aika varmaa, että joku on unohtunut listalta, mutta onko tuolla niin väliä. Monenmoista Amanda Crossia, Ross Thomasia, Sujata Masseyta, Wexi Korhosta, Mika Waltaria, Leena Lehtolaista ja Oscar Wildea on tullut luettua kourallinen, mutta menneiltä vuosikymmeniltä on voinut jo unohtua tekijöitä, joilta on ollut täysi kymppikin saman tien tyrkyllä.

Kympin kirjailijat, nuoruusvaiheet

Kuten edellisessä polkassa kerroin, sain yllykkeen muistella kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 eri teosta. Sellaisiakin voi olla, että olen lukenut samoja paria kirjaa vähintään kymmenen kertaa, mutta niille pitää perustaa oma listansa.

Säännöt muotoutuivat suoraviivaisesti aineiston mukaan: kaunokirjallisuuteen luokiteltavaa matskua, ei väliä millä kielellä, kirjoina julkaistuja eikä mitä vaan lipareita, pamfletteja tai peflettejä. Sarjakuvat jätin suosiolla sivuun, koska kirjamuoto rajaisi ne aika satunnaisesti joka tapauksessa, mutta lapsuusvuosilta poimin lyhykäisempään nuorisomalliin panostaneita kynäniekkoja.

Lähdin luonnostelemaan aikajärjestystä, vaikka lukeminen menee tietysti limittäin, mutta asiallisen järjestyksen saanee sillä, milloin valtaosa tekijän tuotoksista on näppeihini osunut. Pitemmittä puheitta:

Sen kymmenen kertaa valaisseet kirjailijat, vuodet 1970-80

Gösta Knutsson
Sain varmaan joululahjaksi 7-vuotiaana (tai jo kuutiaisena) täyden paketin Pekka Töpöhäntää, kun isä oli semmoisen työpaikaltaan Kansanvalistusseurasta pokannut leimalla "Arvosteltavaksi" varustettuna. Luin ne kyllä, mutten muista arvostelua tehneeni edes Kevätpörriäiseen. Kai ne kivoja olivat, en ole tutkinut uusiksi.

Astrid Lindgren
Alta kymmenen vanhana taklailin jo vahvan kulmapelaajan lailla Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä. Katto-Kassinen, Saariston lapset ja Melukylän lapset kelpasivat myös. Paras oli silti mestarietsivä Kalle Blomkvist. Näitä tarjoilen vaivihkaa nyt pojalle, koska ytimessä on jotain aitoa ja hienoa, muttei täky kunnolla nappaa ainakaan vielä.

Enid Blyton
Joo, pakollisia kuvioita monelle 60-luvulla syntyneelle. Ainakin Seikkailu-, Salaisuus- ja Viisikko-sarjan opukset olivat johtamassa vahvempiin aineisiin. Tarttis joku Seikkailu lukea uusiksi mielenkiinnosta, Viisikko ei tuntunut aikuisena hääviltä.

Erle Stanley Gardner / A. A. Fair
Jos Blyton oli eka poikkeus, että niitä ei löytynyt kotihyllyistä, niin näitä olikin sitten ylenpalttisesti. Kummallakin meni kymppi puhki, niin Perry Masoneilla kuin Fairin nimissä tehdyillä Donald Lamin ja Bertha Coolin leikkisämmillä seikkailuilla. Kummankin kaavat kävivät tuskaisen tutuiksi, mutta Masonin pingviinipainoksilla pääsin vielä alkuun englanniksi kahlaamisessa. Näitä luin kymmeniä, ehkä eniten mitä keltään kirjailijalta. En tunne tarvetta uusintoihin, vaikka jonkun Fairin ostin muutama vuosi sitten.

Ed McBain
Kovempaa sarjaa, rikokset olivat aidommin verisiä ja raakoja, suurkaupungin eli maineikkaan Isolan syke ravisutti myös. 87. piiri koukutti mukaansa, kun seurailin Steve Carellan perhe-elämää, Bert Klingin pääsyä naisiin, Meyer Meyerin ahdistusta nimensä ja juutalaisuutensa kanssa ynnä muuta. Sekä tietysti poliisityön rattaiden jauhamista. Näitä olen ajoittain lueskellut lisää myös viime vuosikymmeninä ja taso tuntuu säilyneen aika hyvin, vaikka Ilves-sarjan laitoksissa on oma nostalginen hohtonsa.

Agatha Christie
Kotihyllyssä oli runsas valikoima myös Poirotia, niin Riksin sarjaa, SaPoa kuin muitakin laitoksia. Yllättävät juoniratkaisut jännittivät suuresti ja viihdyttivät aikansa, vasta yliopistoaikoina tajusin, että olihan niissä kuvattu kiintoisasti myös englantilaista ylempien luokkien elämää. Neiti Marple taisi mennä täysin ohi, eikä joissakin kirjoissa ollut tuttua sankaria lainkaan.

Mauri Sariola
En tiedä mikä iski yläasteen aikoina. Ehkä rokänrollia ja punkkia kuunnellessa piti kapinoida lukemalla kirjastosta raijattuja Susikosken ja varatuomari Viiman edesottamuksia. Eivät ne koskaan ihan vakuuttaneet, pikemmin nauratti suoraselkäisten tai jäykkäniskaisten kunnian miesten äsähtely ja päsähtely partahippiradikaaleille. Sariola osasi poimia muilta kirjailijoilta epäilyttäviä tyyliseikkoja, kuten merkeillä snobbailua ja seksismiä Ian Flemingiltä tai väkivaltaisia ratkaisuja Mickey Spillanelta. Jotain taitoakin rakentelussa ilmeisesti oli, sillä jaksoin kirjoja paksun pinon lukea.
Paljon myöhemmin ratkeilin, kun luin herran päiväkirjateoksia Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä ja Hyvästi, Sammatin kuu. Ehkä camp-osaston valioita.

Jules Verne
Ekat Vernet tuli luettua aika nuorena siniselkäisinä NTK-laitoksina, tuo Nuorten toivekirjasto tarjoili paljon muutakin viihdyttävää. Uusi Verne-buumi iski SciFi-sarjan (WSOY) julkaisujen myötä. Oikein huimasi, kuinka paljon jännittäviä ideoita joku erikoisherra oli keksinyt jo edellisellä vuosisadalla. Kerronta saattaa paikoin takellella ja tarpoa, mutta ideat huvittavat minua edelleen.

Rex Stout
Archie Goodwin tuntui hauskimmalta etsivältä kloppivuosina sukkeluuksineen, eikä jyrkkänä styrankina häärinyt Nero Wolfe häirinnyt, koska osasi päätellä ja jymäyttää niin etevästi. Näitä oli hyllyssä vain kourallinen, eikä suomeksi ylipäänsä ollut kuin pieni osa tuotannosta, joten sain täydennellä Wolfe-sivistystäni edullisilla pokkareilla pitkään, ne olivat esimerkiksi hyvää junaluettavaa. Suosikkini on moneen kertaan uusittu Plot It Yourself, jossa Wolfe hakee kirjoitustyylistä viitteitä, ovatko rikokseen liittyvät teokset todella eri ihmisten kirjoittamia. Näköjään suomeksi Murhaajan tyyliin.

Kurt Vonnegut
Yläasteen suuri löytöni oli Vonnegut, jolta julkaistiin 70-luvulla runsaasti suomennoksia Keltaisessa kirjastossa. Esimerkiksi Mestarien aamiainen, Hui hai, Kissan kehto ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater nappasivat. Kymppi meni ehkä puhki vasta lukioaikoina tai yliopistoon lähtiessä, kun ostelin englanniksi pokkareina kaiken mahdollisen lukematta jääneen, kuten novelleja, esseitä ja näytelmiä.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö
Komisario Beckistä luin varmaan jonkun teoksen aikaisemmin, mutta eiköhän se lukioikää ollut, kun jyräsin koko kymmenosaisen sarjan (Romaani rikoksesta) läpi. Erinomaista kudelmaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, vaikka kapitalismin surkeutta, porhojen ahneutta ja ihmisarvojen tärkeyttä väliin räikeästikin tökkien piti nostaa esiin.


En ehdi nyt jatkaa pitempään, pitää kertoilla aikuisuuden kynnyksellä ja myöhemmin täyttyneistä kympeistä tuonnempana. Seuraavaksi vuorossa voisi olla Veikko Huovinen tai Louis Masterson, kumpikin alansa valioita, vaikka tyyleissään on toki eroja.

Ahmittuja, osa II

Palautin eilen kirjastoon poikaa varten lainattuja äänikirjoja ja innostuin samalla pitkästä aikaa tutkimaan hyllyjä. Metsosta löytyi muun muassa mainio valikoima dvd-elokuvia, juuri sellaisia, jotka on hauska silmäistä, muttei niitä omaan hyllyyn välttämatic kaipaa.

Otin selailukirjoiksi monenmoista sarjakuvaa, jääkiekkoa, pulpia ja muuta kulttuuria koskettelevaa. Polkkaamaan äidyin siitä, kun kahlasin yöllä enämpi hutiloiden (toimitus ja oikoluku jääneet vähälle) koottua teosta Ekholm–Haasio: 100 parasta dekkaria. Siitä kumpusi päähän pienoispoikana ahmittuja teossarjoja, kuten Erle Stanley Gardnerin liukuhihnalta tulleet tarinat Perry Masonista tai nimellä A. A. Fair julkaistut Donald Lam/Bertha Cool-pokkarit.

Aloin ihmetellä laajemmin kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 teosta, kaunokirjallisia ne tuntuivat järjestelmällisesti olevan. Lista on vielä työn alla, mutta tässä on osa 2, jossa on niukasti riman alle jääneitä. Näitä voi olla paljon enemmänkin… yllättäen oikealle listalle yltäneitäkin on reilusti yli 20.

Tämä määrällinen hahlo paljastaa jotenkin puhtaimmin kuinka köykäistä tai jännärivoittoista kamaa on pääosa lukemastani kirjallisuudesta, vaikka sekaan osuu helmiä, joita olen valmis puolustamaan Kynsin ja hampain (Bill S. Ballinger, The Tooth And The Nail, 1955, Mauri Sariolan plagiarisoima salanimellään Esko Laukko). Toisaalta tätä kevyempää osastoa on nopeampi niin kirjoittaa kuin lukeakin, joten tarjonta ja kysyntä kohtaavat paremmin.

Alla kuplivat eli kirjailijoita, joilta olen lähes lukenut 10 teosta
(tai lukenut lähes 10 teosta)

Raymond Chandler: Marlowe-romaaneja on vain seitsemän (plus Poodle Springs), mutta jos novellikokoelmat ja RC Speaking lasketaan, kymä tulisi täyteen.
Dashiell Hammett: Romaaneja vain viisi, novellikokoelmia muutama lisäksi.
Roald Dahl: Jos novellikokoelmien oheen lasketaan lastenkirjat, kypä voi särkyä.
Juhani Peltonen: Joululahjaksi ammoin saadun Elmon jälkeen olen lueskellut suuren osan tuotannosta, paitsi runoja. Novellit ovat hienoa kamaa, hauskasta vihaisen kautta hämmentävään alakuloon. (Sainpa jätettyä sanan 'slaavilainen' pois.)
Alistair MacLean: Paremman puutteessa osunut silloin tällöin käteen, menee sekaisin mitkä olen lukenut, mitkä nähnyt leffoina.
Jörn Donner: Angela-sarja nostaa listoille, ei silti aivan kymmeneen.
John Irving: Ainakin seitsemän ekaa luin, Owen Meanyyn asti, voi olla ettei ole tullut lisäyksiä.
Veijo Meri: Vuosien mittaan ollut luottomiehenä; kotihyllystä muinoin, kirjastoista ja divareista löytynyt uusia palasia tuotannosta.
Mark Twain: Osa luettu lapsukaisena, osa myöhemmin, en tiedä määrää. Novellit ovat suosikkeja, Matkakirjeitä Maasta pitäisi ottaa uusiksi.
Antti Tuuri: Uusin juuri Lakeuden kutsun, nautin lauseista ja vähäeleisestä huumorista.
Joseph Wambaugh: Näitä luin nipun 80-luvulla. Jos etsisi uudempaa tuotantoa, kymppi tulisi täyteen.
Lawrence Sanders: Amerikkalainen ammattilainen hyvässä ja pahassa. Kuolemansynnit olen lukenut kahdesti, muu on ollut aika silppua.
Carl Hiaasen: Ekat neljä (Tourist Season, Double Whammy, Skin Tight, Native Tongue) ehdotonta, yhä hurjemmaksi kasvavaa menoa. Ei sellaista voi jatkaa loputtomiin.
Henning Mankell: Vuosituhannen taitteessa jouduin Mankeliin, ei niitä ihan kymmentä silti ole tullut luettua.
Harri Nykänen: Juudaspelin ja Takapirun olin kai lukenut aikaisemmin, muutama vuosi sitten ahmin Raideja, jotka ovat sujuvaa, nopeaa ja kiinnostavaa luettavaa.

Jou, virallinen lista (osa I) on siis työn alla, saattaa ilmestyä vielä tänään.
(Kuvassa Juhani Peltonen)