Kaksinaamaista speliä

Olen lueskellut perätysten aiemmin mainitsemistani alekirjoista kahta, ollen nuo Henri Bergsonin Nauru ja Sidney Lumetin Elokuvan tekemisestä. Määrittelevät kiintoisasti esimerkiksi komediaa, toinen toistaan sattumoisin täydentäen, siis minun vinkkelistäni.

Bergson on päässyt sivulla 96 tällaiseen vaiheeseen:
"Väitimme olevan mielentiloja, jotka liikuttavat heti kun ne tunnistaa, iloja ja suruja, jotka on helppo jakaa, intohimoja ja heikkouksia, jotka aiheuttavat katsojissaan tuskallista hämmennystä, tai kauhua, tai sääliä, ja vieläpä tunteita, jotka kurottuvat sielusta sieluun toisiaan heijastavina tunneaaltoina. Kaikki tämä liittyy siihen, mikä elämässä on olennaista. Kaikki tämä on vakavaa, joskus jopa traagista. Missä kanssaihmistemme hengenelämä lakkaa meitä liikuttamasta, siitä vasta voi alkaa komedia. Sen myötä alkaa myös jokin, mitä voisimme kutsua jäykistymiseksi yhteiselämää vastaan. Koominen tulee henkilöstä, joka automaattisesti seuraa polkuaan välittämättä solmia kosketusta muihin. Naurun tehtävä on tulla korjaamaan hänen epähuomionsa ja herättää hänet unestaan."

Bergson löytää naurun ja komiikan ydintä ihmisen jäykkyydestä – mekaanisesta, automaattisesta ja konemaisesta toimimisesta, kenties itseensä uppoutuneesta luonteesta, jotka seikat estävät luontevan sulautumisen ympäristöön.

Lumet määrittelee pikaisesti tarinan kertomisen perusmuotoja käsikirjoituksiin uppoutuvassa luvussa sivulla 43:
"Hyvässä draamassa henkilöhahmojen ja tarinan pitää sekoittua huomaamattomasti. Luin aikanaan erittäin hyvän käsikirjoituksen, jossa oli ensiluokkainen dialogi. Henkilöhahmoilla ei kuitenkaan ollut mitään erityistä tekemistä juonen kanssa. Tämä nimenomainen tarina olisi voinut tapahtua monille erilaisille ihmisille. Draamassa henkilöhahmojen pitää määrätä tarina. Melodraamassa tarina määrää henkilöhahmot. Melodraama asettaa juonen etusijalle, ja kaikki palvelee tarinaa. Minä pidän farssia melodraaman ja komediaa draaman koomisena vastineena. Draamassa tarinan siis pitää tuoda henkilöhahmot esiin ja selventää ne."

Merkkiohjaaja ei ole erityisemmin tietääkseni kunnostautunut komedian saralla, mutta vahva teatteripohja auttaa luomaan mielenkiintoista näkemystä tyylilajeista. Erityisen jännittävää on lukea myöhemmässä kohdassa, miten hänen elokuvissaan on kehitelty ja määritelty niin tarinaa, hahmoja kuin muutosta kameran objektiivien valinnoilla ja vaihdoksilla.

x x x

Pääsi käymään niin hassusti, että tammikuu loppui ennen aikojaan. Viime viikolla jo katkaisin tipattoman tammikuun ja starttasin hulvattoman helmikuun, koska jano. Rontti kolme viikkoa meni lunkin onnellisesti törpöttelemättä, eikä koko asiaa tarvinnut edes ajatella, mutta kun urakan valmistuessa menin toisena perättäisenä päivänä visailemaan, totesin jo matkalla olon olevan niin auvoinen, että huvitti hörpätä puhtaasti helpotusta ja iloa täydentämään.

Pientä kenosta oli seuraavana päivänä, mutta morkkiksesta ei tietoakaan. Maanantaina iski uudestaan hinku hölmöillä mukin ääressä, joten toteutin tarpeita hyvässä seurassa. Kävimme visailemassa ja sieltä palaillessa piipahdimme Kalevassa sijaitsevaan pieneen kivijalkapaariin nimeltä Huurupiilo, koska kuulimme sinne kerääntyvän paikallisia roots-musiikin taitajia jameihin joka toinen maanantai.

Sattumoisin huomasin tänään Benropen kuvittaneen juhlapolkkaansa otoksella näistä jamioloista – ainakin soittajat ja vehkeensä näyttävät pitkälti tutuilta ja piskuinen "lava" on samainen paarin peräpääty. Ulkoistan täten kuvitukseni näiltä osin sinne.

Tampereelle on kasvanut vaivihkaa erinomainen perinnebluesin taitajien joukko, soittavat he toki laajemmalla skaalalla myös jatsia, rokänrollia ja sen sellaista. Olen ollut putkella sellaisesta rytmikaksikosta kuin Ville Rauhala (läskibasso) sekä Juppo Paavola (rummut), jonka isä kuulemma tuota paaria nykyään pyörittää.

Ennen se olikin aika lopunajan mesta, kalsaan lähiöbaarin henkeen, vaikka nimenä oli komeasti Cosmos ja sijainti on lähellä keskustaa. Elokuvakerho Solariksen 10-vuotisjuhlien alkutahdit lyötiin muistaakseni siellä ennen siirtymistä yksityistiloihin Kessu Keskiselle, missä esimerkiksi järjestettiin seurapeli, jossa kukin vuorollaan pienryhmissä näytteli pantomiiminä Solariksen esittämien elokuvien nimiä.

Jameissa Tommi Laine taisi alkuun kannatella juonenkuljetusta akustisella kitaralla. Gibson S1 oli myös käytössä, nuorta soittajaansa en tuntenut. Olin nurkan takana ilman näköyhteyttä soittajiin, kun havahduin Louis Jordanin kappaleen Caledonia käynnistymiseen. Rytmiä käsiteltiin niin ovelasti, että ensin arvailin ja sitten olin jo varma, että Jussi Raulamo on kehissä. Piti paikkansa, hän heiluikin sitten hyvän tovin edeten kitarasta rumpujen kautta marakasseihin ja laulaen useita kappaleita.

Iski niin lujaa, että heräsin eilen hyräillen Groovy Eyesin instrumentaalia Penquine (Laine–Raulamo) ja yömyöhällä vielä jaksoin selittää eräällekin yleis- ja jatsitietäjälle, että pitäisi tehdä kunnon tutkielma "Jo' Buddy"Raulamon nurinkurisen kulkevasta ja svengaavasta tavasta käsitellä rytmiä. En yhtäkkiä keksi sille suoraa vertailukohtaa, vaikka jotenkin Louisianan suuntaan jäljet viittaavat. Se taitaa jakaa mielipiteitä, enkä ihmettele jos erilaisiin rytmeihin tottuneet eivät ole hanakoita hyppäämään kakistelematta kelkkaan. Onpa muuan tamperelaistunut studio- ja kitaristihahmo paarinpöydässä ihmetellyt session jälkeen, ettei Raulamo tajua rytmiä. Musiikillisia erimielisyyksiä, otaksun.
(En löytänyt juutuubilta erityisen osuvaa esimerkkiä, mutta Ragtime Man kulkee vetreästi rumpujen säestyksellä tuossa Jo' Buddyyn ympätyssä linkissä.)

Jamittelu on ehtinyt välissä jättää puolivillaisen mielikuvan, mutta tuo ryhmä löytää oivallisen meiningin keskenään, eivätkä solistiset suoritukset tunnu ajavan hienon yhteissoiton edelle.