Poika ruleoi

Hauskat pari päivää takana, joiden aikana poika on määrännyt tahdin. Kun perjantaina menimme ruokakaupoille, pyysin häntä miettimään mitä huvittaisi syödä. Mainitsin jotain vaihtoehtoja kyllä, mutta enempi omasta päästään hän tuttuja ruokia luetteli. Tähän tapaan:

– Perjantaina jauhelihakastiketta ja makaronisimpukoita (bolognesen tapaan, pastaksi vaihtui kyllä kolmivärispagetti).
– Lauantaina ensin päivällä hernesoppaa ("tai siis rokkaa") ja illemmalla niitä hyviä lihapötkylöitä, joissa on sitä valkoista sisällä (jauhelihakääryleitä tuorejuustotäytteen kera), ja perunoita.
– Ai niin, aamulla mannapuuroa ja voisilmä.

Ehkä yksipuolista, kun ei tällä kertaa ollut kalaa tai kanaa ohjelmassa, mutta on mukava laitella, jos suosio on taattu. Hedelmiä oli välipaloiksi, että kohtuullinen tasapaino säilyy. Näkkäristä ja ruisleivästä ehti myös saada kuitua…

Eilen piipahdimme kirjastossa, mistä löytyi pojalle yllättävän riemukkaita löytöjä. Pari Tinttiä luettavaksi (Tiibetissä ja Castafioren korut, itse taas lukaisin viimein Aakkostaiteen). Äänikirjoista Aapelin Vinski ja Vinsentti (Radioteatterin kuunnelma) sekä Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ehtivät jo niin sytyttää kuin nukuttaakin. Varalle jäi vielä Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Mainiot valikoimat näissäkin on Metsossa.

Yllättävintä osastoa olivat silti dvd-katsottavat, mitä mukaan valikoitui. Lottovoittaja UKK Turhapuro oli yksi, joka palautti mieleen, kuinka noin 10-vuotiaana kävin katsomassa sarjan ensimmäisen jakson, kenties debyyttinäni elokuvateatterissa ilman vanhempia perheenjäseniä. Poika on vaivihkaa ruvennut Turhapuro-faniksi, isälleen on yhä koettelemus katsella muiden näyttelijöiden kankean yliampuvia suorituksia, vaikka Loiri osuu joskus häränsilmään. Pokemoneja hän valkkasi myös pari levyllistä.

Illalla 0li tähtihetki, kun ruoan päälle tämä 7-vuotias halusi katsella Buster Keatonia, lainaan saimme elokuvan Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928). Jatkuva pieni naurunkyty päällä, joka loppuvaiheen myrskykohtauksissa ratkesi hekotteluksi, kikatteluksi ja tikahtumiseksi. Isäänsä nauratti elokuvakin, mutta erikoisesti pojan reaktiot, kun hauskimmissa kohdissa painetta purkautui molemmista päistä. Jouduin kysymään, pitääkö laittaa pauselle ja pitäisikö varmuuden vuoksi käydä vessassa, koska sellaisia rusahduksia kuului housuista.

En olisi uskonut, että 1920-luvun mustavalkoinen mykkäleffa tehoaa noin voimallisesti nykyisen räiskyvän ylitarjonnan seassa, mutta onhan se nerokasta työtä ja Keatonin hahmo on tehonnut tietysti läpi vuosikymmenten. Jolsei rinta olisi pullistunut rottingille (something wicker this way comes) jo muutenkin, niin viimeistään silloin, kun vähän suomentelin tekstiä väliplanssista ja poika itse täydentämällä osoitti sen turhaksi.

Turha varmaan selittää, etten etsi paikkoja olla ylpeä pojasta tai yritä keksiä hänelle outoja huvituksia. Se käy luonnostaan, enkä toisaalta yritä ohjata häntä muuhun muottiin, koska uskon ympäristön hoitavan sen joka tapauksessa kyllin tehokkaasti.

Tänään sälli lähtee sitten ensin äitinsä luokse, mistä matka jatkuu laivaristeilylle. Hän sai lupaa yhden päivän koulusta, mutta läksyt pitäisi silti hoitaa vaikka laivalla, jos ei muu auta.

* * * * *

Aikaisemmin ihmettelin miten tämän oman plokihuuhailuni määrittelisin, sillä tarjotuista vaihtoehdoista ei tunnu osuvan sen paremmin viihde-, kulttuuri- kuin huumoriblogikaan. Eikä tämä oikea päiväkirjakaan ole. Olisin ylpeä, jos osaisin tai jaksaisin toteuttaa noista mitä tahansa, mutta olen kenties liian tosikko, kun ajattelen tuollaisen tittelin velvoittavan. Vapauden tuntu on tärkeä, että jaksan tänne soopaa naputella ja kukaties joskus osua viihteen, kulttuurin tai huumorin lähteille.

Mutta Tiina – (ennen melkein nykyään:) enimmäkseen harmiton löysi ytimen, osaksi kai onnekkaiden sattumien kautta. Tämä nappi on lainattu suoraan hänen työpajaltaan. Jolsei muissa puitteissa osaa pysytellä, niin juhlittu säilyvä arvo olkoon se, että aina nämä polkat ovat virheellisiä.