En lupaa mitään

Hoplaa, olen unohtunut omiin touhuihini ja ajatuksiini, enkä muistanut raapustaa tänne juhlapolkkaa, kun tuli vuosi täyteen tämän ensimmäisen ja ainoan blogini aloittamisesta. Näköjään jo edellinen skrivaus on tehty vuosipäivän jälkeen, joten on myöhäistä rypistää. Ekan polkan päiväys oli 4.11.2006. Meinasin laittaa tähän linkin, mutta juttu näytti niin väsyneeltä, että mitä suotta. Otsikko oli rehellisesti Huonoja kehnommat, että sikäli ei hävetä. Tai no… hyvä on, kätken sen sulkujen sisään, voi kaivaa esiin omalla vastuulla. [(pst)]

Uuden vuoden alkaessa päätin olla lupaamatta mitään, mutta kiusallisen vaikea näitä lupauksia on pitää. Olisi vähän hinkua uhota, että yritän vähentää tupakointia, enkä välttämättä asymptoottisesti, vaan voisin sallia itselleni jopa nollan saavuttamisen. Vain sillä ehdolla tosin, että jos alan kiukuta jonkun muun tupakoinnista, rangaistuksena on polttaa toppa tunnin sisään.

Tänään minua oli heitetty naamakirjassa jo kalkkunalla, vaikka olen sillä lailla liukusäädöllä vasta vähän himmaillut. Sunnuntaina ärjähdin jotain pojalle, mikä on niin harvinaista, että livahdin kioskille hakemaan pikkuaskin tasoittaakseni hermojani. Katsotaan jos kylmän kalkkunan aika koittaisi vielä tällä viikolla.

Olen tuntenut itseni jo viikkoja hyvin ulkopuoliseksi kaikesta tohkailusta, mihin mustimmat otsikot käytetään. Ne liikkuvat vielä järisyttävän laajalla skaalalla absurdista mitättömyydestä ympäristöä rajusti halveksivaan mielipuolisuuteen. Tunnistan harvakseltaan kaiken metahörhöilyn keskeltä yleisiä ihmisyyttä koskevia asioita. Sairaanhoitajien työtaistelu voisi sellaista olla, mutta eivät ne muodot, missä se ilmestyy seuraamiini uutislähteisiin.

Olen siis pihalla. Nythän on vasta marraskuun puoliväli, herra nähköön, yleensä näin koditon olo on iskenyt vasta kuukauden päästä vuoden päättömimmässä mylläkässä. Taitaa aikakausi taas kärjistyä suureen yksilöllisyyden juhlaan, jolle harva keksii mitään erityistä tarkoitusta, saati osaa irrottaa siitä kuluttamisen riemua suurempaa nautintoa. En tarkoita jokavuotista juhlaa, vaan pitempää sykliä, mutta käyhän se joulukin vertauskuvasta.

Pitäisi udella taloustutkijoilta, jos joku heistä on pitänyt jalat maassa, että montako kuukautta voi arvioida kuluvan seuraavaan isoon lamaamme ja mihin se iskee ensimmäisenä ja voimakkaimmin. Tällä kertaa luulisin, ettei se voi sotkea asioitani ihmeemmin, koska ne ovat valmiiksi kyllin sekaisin, mutta kyynisesti ajatellen se voisi kohentaa suhteellisesti olojani. Ainoa vaan, ettei oma leivänkyrsä muutu minusta paremmaksi sillä, jos joku toinen joutuu järsimään pettua. Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, en osaa toivoa muille pahaa sillä verukkeella, että silloin omat asiani olisivat muka paremmin.

Sen sijaan rahan vilkkaan liikkeen luoma vauhtisokeus voisi toki talttua, jos arki iskisi välillä silmille. Enkä minä tätä kirjoita kellekään kettuillakseni, siihen en keksisi mitään syytä, kunhan tuulettelen vähän päätäni. Jokainen nauttikoon mistä ja miten haluaa, minun puolestani, jos sitä ei tarvitse suoraan muilta pois repiä.