Suuri polkan tila -polkka

Apaattista menoa kyperaalloilla, noin meitsin itsensä omalta kannalta käsin henkilökohtaisesti. Syitä on tyypilliseen tapaan monta, ranskalaisia viiruin:
– Lujempi työrysäys takana, pää meni jumiin jo alkuviikosta.
– Pojan kanssa huuhailu siihen perään määrää irtoavan puhdin käytettäväksi tääkeempiin asioihin, kuten ruoanlaittoon, siivoiluun, pelailuun ja Spitfiren kiinnittämiseen siimalla kattoon.
– Bistro Kampissa. Ilkikurisuudet suuntautuvat hetkellisesti munansaannoksiin tai lähinnä niiden tutkimiseen Naamakirjasta. Tuo pilaa myös sosiaalista elämää, Poppi-Hessun kanssa esimerkiksi tärväsimme pari tuntia epäonnistuneiden miettimiseen, koska se on hänen keppihevosensa. Ehdotin alalajia malliin: hervoton heppi, pinkeä pimsloora, rehtorin rectum. Nuo eivät juuri parane käännettäessä.
– Itsesensuuri. Olen jättänyt lupaavia aiheita käsittelemättä osin ajanpuutteen takia ja vielä enämpi siksi, että motiivit kirjata niitä tänne ovat epäilyttäneet.

Vimosesta voisin elaboroida pari esimerkkiä. Yksi oli viime tiistain kaljoittelun ja visailun yhdistelmä, joka käynnistyi Poppi-Heikin kanssa ja johti vahvempiin kierroksiin. Meinasin kirjoittaa millaista rok-väkeä tuli kylillä vastaan, ihan bändärihengessä, mutta totesin liian vaikeaksi kirjoittaa A) ilman reteää nimien pudottelua, joka olisi ollut koomillista lähinnä Treen rok-piirien tuntemilla nimillä, B) välimalliin etunimiä ja heidän edustamiaan bändejä mainitsemalla, mikä olisi tuntunut vielä mottipäisemmältä, tai C) omana odysseiana, joka taas ei tuntunut kiinnostavalta sen enempää itse kirjoitettavaksi kuin toisten luettavaksi järjestettäväksi.

Eräs usein toistunut itsesensuurin peruste on se, jos alkaa tuntua, että voisin muuttaa käytöstäni kohentaakseni materiaalin soveltuvuutta polkkaamiseen. Tuntuisi päättömältä tehdä mitään siksi, että voisin kirjoittaa siitä tänne. Riski on alati lähellä sikäli, että tyypillistä oleskeluani on ihmetellä omia toimiani. Vähän kuin jumalan ääni tai pikemminkin fiktiossa esiintyvä kertoja, joka kuvailee mitä sankari (usein kertoja itse) tekee ja tuumailee.

En tiedä, onko se häiriintyneisyyden yksi hupaisa merkki, mutta usein joudun muovaamaan ajatuksia ja aikeita sanalliseen muotoon päässäni, jotta osaisin keskittyä toteuttamaan niitä. Muistan yleensä vain tekoni, joista ehdin antaa sanallisen käskyn, vaikkapa malliin: "ensin huuhtaisen kupin, sitten lataan kahvinkeittimen ja painan sen napista päälle". (Ei tuota niin tärkeä ole muistaa muuten, paitsi että älyää sitten myös hakea kahvia.)

Tuo oli sivuraide, sillä piti kertoa vielä esimerkki hylätyistä aiheista. Ruoanlaitto on sellaista rentoa puuhaa, jossa ehtii miettiä monenlaista muuta. Prosessi on pitkä, sillä monesti alan jo aamulla miettiä kropan ja pään tuntoja, että millaista evästä keho kaipaa sekä millaista haluaa ja jaksaa toteuttaa. Usein välissä on vielä kaupoilla käynti. Jos selviän suunnittelusta ja tarpeiden hausta miettimättä, että tästä voisi polkata, sitten ei ole hätää, vaikka laitellessa tajuaisi aiheen anekdootiksi, bagatelliksi tai vinjetiksi kelpaavan.

Muutama reppavampi ruoka on jäänyt esittelemättä, koska ne ovat saaneet leiman, etten tiedä olisinko niitä sellaisina toteuttanut, ellen olisi miettinyt niitä aiheeksi polkkaan. Esmerts quiche lorrainen väkerrys tai kiloisen brassifileen paistelu olivat nautinnollisia hetkiä niin laittamisen kuin syömisen puolesta. Kun harkitsin niistä kirjoittamista, ydinmehut tuntuivat kadonneen jo laitellessa, enkä uskonut saavani aiheesta enää mitään irti.

Itsemonitorointi voi kuulostaa sairaammalta kuin miltä se tuntuu. Jos yhtenä yllykkeenä vaikkapa ruokahommiin onkin ollut mahdollisuus kirjoittaa niistä tänne, se on lopulta pikemmin yksi ovelista konsteistani harhauttaa itseäni, että jaksaisin keksiä jotain uutta.

Tästä on varmaankin helppo huomata, jos jaksaa lukea, että ajatus kiertää kehää eikä ole saavuttanut vielä lopputulemaa. Yksi syy on tuo vintiö, joka kyllästyi jo lastenohjelmiin ja alkoi häiritä kesken joka virkkeen tääkeillä kysymyksillä. Siispä siirryn arvokkaampiin puuhiin ja katson, josko saisimme Zeldan pelimaailmassa otettua merkittäviä harppauksia.

Jälkihuomiona voi summata, että nautin polkkaamisesta silloin, kun kirjoittaminen on prosessi. Jos nautin nakuttelusta ja koen matkalla oivalluksia, silloin polkkaamisessa tuntuu olevan järkeä. Uskon sen välittyvän ajoittain myös lukijalle. Tulipa muuten köppäänen otsikko…