Totisesti kummastuttavaa

Raapaistaan nyt jotain pientä, kun sai pään taas auki.

Perjantaina oli harvinaisen ristivetoinen päivä, koska suuren työtaakan oheen kertyi vaihtoehtoisia huvituksia eli menoja peräti kolme samaan aikaan. Meinasin taintua, koska kaikkiin olisin halunnut osallistua, mutta yhdistäminen oli hankalaa. Niinpä otin tirsat sillä kellonlyömällä, kun ensimmäinen iltama olisi alkanut, ja haaveilin jatkavani töitä illalla.

Tuurilla osui kohdalle sopivaan aikaan hälytystekstari, jonka sytykkeestä säntäsin musavisaan vain puoli tuntia myöhässä. Siellä alkoi nuottiöljyn siivittämänä tunnelma kohota, kun laaja Lammaspullien joukkueemme vielä löysi mainiosti vastauksia ja murjoi hopean kylkeä. Eikä tämä vielä mitään, samaan aikaan tuli kahden suunnan houkutuksia, sillä irkkubaarissa oli etenkin virtuaalimaailmasta tuttuja ihmisiä, vierailevana tähtenä Saksasta aiemmin yhteyttä pitänyt blogi- ja FB-ystävä.

Mutta kun muuan joukkueemme pariskunta kertoi, että vieraslistan kautta pääsee Klubille katsomaan Raappanaa ja samalla namikoita liikuttelevaa blogitoveria Jazmanautia, ja kysyi lähdenkö, tartuin tarjoukseen. Sehän oli ilahduttava ratkaisu, sillä epämääräisesti hiphopin tai räpin suuntaan arvailemani musiikin sijaan Raappanan muikea orkesteri Sound Explosion Band irroitteli messevää reggaeta. Nuoriso näkyi olevan täysillä mukana ja itse nautiskelin taka-alalla sanottavan myönteisestä hengestä.

Hiljattain ovat eri tavoin napanneet nykyisistä suomalaisista kappaleentekijöistä ainakin Jukka Poika, Paleface ja nyt myös Raappana. Siten omasta omituisesta vinkkelistäni tuntuu, että uusia aluevaltauksia tapahtuu, kun tämä kama näkyy saavan suosiotakin. Välissä ehdin inhota muodissa ollutta uikutusta, mitä matalat angstiset miesäänet paatoksella lauloivat mahtipontisin sävelin. Naisten kontolle jäi silloin ilahduttavampi uusiosarka, mistä tosin näppituntumani on ollut hyvin hutera jo vuosikausia.

Mikä perjantain päätteeksi oli parasta, illan erinäisiä vaihtoehtoja lopulta yhdistyi Klubilla, sillä irkkubaarin seuruetta valui paikalle ihmettelemään menoa. Niinpä tuli nähtyä silmätysten pitkästä aikaa useita tutuiksi koettuja ihmisiä ja ylimittaisen sytytyslangan välityksellä käsitin myös tavanneeni ensi kertaa uudemman blogitutun. Tästä on kertonut tarkkasilmäisemmässä vireessä ollut Enimmäkseen harmiton.

Vallattoman hyvä mieli jäi kotiinviemisiksi, mistä kuuluisi kiittää ainakin bändin heppuja ja heitin takahuoneessa tarjoamaansa rommihuikkaa, sisäänpääsyn järkänneitä Virpiä ja Jazia, sekä seuraksi ilmestynyttä hilpeää porukkaa. Vaikka tunsi kolarinukkena heiluvansa kylillä, pää ryvettyneenä, seura oli valioluokkaa.

* * *

Harhauduin äsken hyräilemään kappaletta Really Mystified. Se on takertunut kallooni Elvis Costello & the Attractionsin rupisen hurmaavana esityksenä, joka liitettiin jälkikäteen loistoalbumiin Imperial Bedroom cd-bonuksena, sillä se on levytyssessioiden aikaan muistaakseni rykäisty jokseenkin laakista studiolivenä narulle. Juutuubilta löytyi kuin löytyikin siitä alkuperäinen esitys, the Merseybeatsin b-puoli vuodelta 1964 (vaikka "videon" yhteydessä mainitaan 1963). Sehän sopii sunnuntain klassikoksi muuten, paitsi taitaa olla tuon epiteetin ansaitakseen melko tuntematon.

Yksinkertaisen tehokas kitarakoukku (tuossa mukavin variaatioin ylhäältä ja myös basson äänialan tienoilta) ja mainio laulumelodia riittivät 1960-luvun alkupuolen suuren buumin aikaan tuottamaan runsaasti hienoja renkutuksia. Osasivat sen Englannissa tietysti muutkin kuin the Beatles.

Tarkistin vasta kenen työtä Really Mystified on, sillä the Merseybeats käytti myös lainakappaleita, mutta tuosta vastaavat laulaja/kitaristi Tony Crane ja alkuperäisbasistin Billy Kinsleyn välillä korvannut merkkitekijä Johnny "Gus" Gustafson.

Muistelin Gustafsonin häärineen the Piratesissa, mutta se näkyy tapahtuneen parhaiden vaiheiden ulkopuolella, eikä Johnny Spenceä olekaan helppo korvata basistina ja ärjynä laulajana. Sen sijaan Gustafsonin panos Roxy Musicissa on hyvinkin tuttua alkupään vaihetta ja näkyy hän vaikuttaneen myös Ian Gillan Bandissa.

Jep jep, jos ei varsinainen klassikko, niin harvinaisen hyvin se on tarttunut mieleeni.

Sunnuntainen klassikko

Sosiaalisessa mediassa syntyy toisinaan erikoisia mielleyhtymiä ja satunnaisia villityksiä. Yksi pitkään ja toistuvasti huvittaneista on 60-lukulainen korvamadon arkkityyppi, Herb Alpertin Tijuana Brassin kera esittämä klassikkokappale Tijuana Taxi.

Se on toiminut vuosia kaveripiirissä riivajaisena siten, että jos joku erehtyy aloittamaan hyräilyn, melodia voi kiertää eri suissa ja päiden sisällä päiväkausia. Musavisassa sillä on tuhottu monta yritystä tunnistaa näytteitä, kun kertsiä tavoitellessa joku on hyräillyt päälle tidi-tittit-tidi-tii. Olkoon tämä samalla varoituksena, että korvamatoja pelkäävien kannattaa vain omalla vastuulla kuunnella kappale linkistä, mutta video on niin riehakkaan hyvä, että se kannattaa katsoa vaikka äänettömänäkin.

Mainittakoon, että tuo video on saanut myyttisen suosion Statuskaapparien piirissä FB:ssä. Kyse on merirosvohenkisestä scimitarinheiluttajien joukosta, joka ryntäilee joskus täysin yllättäen valtaamaan kaveriensa viattomia statuksia ja täyttää kommenttiosion satunnaisilla huomioilla, puujaloilla, musiikkilinkeillä tai muulla mieleen moljahtavalla. Siinä on parinsadankin kommentin raja joskus paukkunut ja onnettoman statuksenlaatijan sposti täyttynyt. Väliaikamusiikkina toistui jossain vaiheessa mm. Tijuana Taxi. Olen itse päässyt hangaround-jäsenenä joskus mukaan kaappaamaan ja varmaan kaapatuksikin.

Aina ilahduttaa aloittaa uudestaan tuon videon katsominen: Tööt tööt!

Jälkihuomio: Mulla leikkaa Safarissa upotetusta kuvasta oikean reunan pois. Jos on sellaista pulmaa, kannattaa käyttää tätä suoraa linkkiä ja tietysti laittaa video täyttämään koko näyttö:

Herb Alpert & Tijuana Brass: Tijuana Taxi (1966)

Lisää sunnuntaiklasarei tääl.

Rihkamaa

Muutama kuvajainen satunnaisista tapahtumista.

Ruokaseikkailujen juhlavaan arkiseen osastoon pitää lukea nakkipannu. Vakaa aikomus oli tehdä jääkaappiin unehtuneesta frankfurter-paketista kunnon soppa, mutta kun alkoi nälättää ja keitettyjä puikuloitakin oli sopivasti puoli kiloa käsillä, niin ainekset kuului laittaa paistinpannuun.

Kokonaisuutta oli täydentämässä kimpale voita, sipuli, jauhettu chili, suola. Loppupäässä vielä mustapippuri ynnä koristeeksi viilleltyä granapadanoa, jotka eivät kuvassa näy. Vaativa suururakkahan se oli.

* * *

Kesän erikoisin käännöshomma oli Swamp Thingin jakso Pog, jossa oli runsaasti uudiskieltä.

Tuli se jo painostakin, mutten vieläkään tiedä miten onnistuin suomen vääntelemisessä.

Mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin lukijoitakin, mutta puuha oli jännittävää ja hauskaa.

* * *

Poijaan jännittävin hetki syksyllä osui heti hänen kymppisynttäriensä jatkoksi. Kesän futiskoulun kautta pääsi mukaan arvontaan, jossa lykky oli kohdallaan ja hän pääsi ensi kertaa elämässäns Helsingin stadionille, saman tien nurmelle saakka. Toimi junnusaattajana, kun Suomen Huuhkajat astelivat EM-karsintapeliin Unkaria vastaan.

Mieleenjäävä kokemus saletisti. Viikkoja myöhemmin vielä tunsi aavekipuja kantapäässään, kun maajoukkuepelaaja sattui astumaan vähän nilkalle, eikä sen tuottamasta ylpeyden häiläyksestä voinut erehtyä. Jos sama kosketus olisi tullut vaikka koulupelissä, kolhu olisi varmaan unohtunut jo seuraavaan aamuun mennessä.

* * *

The Monochrome Set. Viime keväänä roihahti oikein innostus bändistä, jonka kataluuksia olin ihastellut 1980-luvun puolivälin molemmin puolin ja palautellut mieleen juutuubista. Tännekin olen aikaisemmin laittanut kulkevimman vanhan semihittistyken Jet Set Junta, mutta vielä lujemmin iski myöhempi osuma Walking with the Beast:

Bändin levyjä oli sen verran hankala löytää, että alistuin hankkimaan PayPal-tilin, jonka avulla sai ensi nälkään ostettua MP3-albumeita ja tilattua lisää tuotantoa cd-muodossa heitin nykyiseltä levy-yhtiöltään. Kovasti on maistunut niiden alle kymmenen älpykän kuuntelu, jotka kohtuuvaivalla sain käsiini, mutta silti häkellyin katsoessani iTunesin listaa eniten kuuntelemistani kappaleista:

On todettava, että ennen niin mukavasti toimineen iTunesin tiheät päivitykset ovat hukanneet a) minua miellyttäneitä ominaisuuksia, b) yhteyksiä aiemmin taltioituun musiikkiin, c) tiedot aiemmista soittokerroista ja d) luottamukseni koko vehkeeseen käyttämisen mielihyvän rapistessa. Vaan onhan se varmasti nykyään entistä tehokkaampi tapa kaupata tavaraa ja luoda yhteyksiä muihin Applen härpättimiin, joita minulla ei ole, enkä vaivatta saa tiliäkään, jolla voisin ostoksia tehdä. En siis kuulu kohderyhmään, taaskaan.

Eikä tuo Top 25 juuri korreloi sen kanssa, mistä kappaleista Monochrome Setin levyillä eniten pidän, mutta uusiin tuttavuuksiin on pitänyt tutustua tarkemmin. Runsaasti hienoja melodioita, tiukkaa sarkasmia lakoniseen tapaan laulettuna ja vanhanaikaisen puhtaasti soivaa kitarahommaa, mitä kaikkia olen muun muassa arvostanut, kuten myös musiikillista huumoria.

Asiatonta

Kun on niin hiljaista ollut ja päivitystä kysyttiin, teen tällaisen asiattoman väliruikauksen vailla asiaa. Ompi epämääräisesti hiukan hävettänyt tuo edellinen viesti sikäli, että vähäpätöisestä seikasta jaksaa noin lujasti messuta, mutta se vimmastutti esimerkkinä rihkamakulttuurista. Vaikea löytää nykyään mitään kunnolla tehtyä ja hintakin korreloi turhan sattumanvaraisesti laadun kanssa.

Lounastauko käsillä, mutta ei nälätä eikä oikein juttuakaan irtoa. Taidan katsoa yhden Alfred Hitchcock esittää -jakson, sillä niitä on tarttunut Kanttilasta boksillinen jossain vaiheessa mukaan. Piristävää tuollainen vanhakantainen mustavalkoinen draama, 25 minuutin mitassa, vaikka juonien käänteet muistuttavat siinä määrin toisiaan, ettei kannattaisi liikaa peräkkäin ahmia.

Tämähän julkaisi tekstin melkein lennosta, kesken kaiken, mutta menköön. Enter-nappula toimii liiankin tehokkaasti monissa ohjelmissa, ehkä se on sitä edistystä, jossa en pysy koskaan kärryillä.

Applen takuu ei kata sutta ja sekundaa

Hiljaista ollut täällä, mutta ajattelin harjoittaa kansalaisjournalismia, koska sieppaa järeällä kädellä. Olen ollut niin sinisilmäinen, että kuvittelin takuun merkitsevän jonkinlaista vastuuta myydystä tuotteesta.

Tammikuussa kävin ostamassa uuden iMacin työkoneeksi, kun vanha oli aika uupunut. Vehkeessä on monenlaisia hyviäkin puolia, esimerkiksi käyttis miellyttää ja näyttö, mutta myös turhia hienouksia omaan käyttööni. Bluetoothilla toimivat näppis ja etenkin hiiri imuroivat turhan hanakasti pattereita, sillä taikahiiri jaksaa piipittää akkuparistoilla käytössäni alle kuukauden. Voisihan niitä ehkä jaksaa vaihdella, mutta tuo ryökäle kokee vaikeuksia luoda yhteyttä uusiksi vaihdon jälkeen.

Pieniä murheita, ei sinällään mainitsemisen arvoista, toisin kuin armoton hyppyytys, johon törmäsin näppiksen hajottua. Kolme ja puoli kuukautta olin toimentanut töitä ja alkanut pitää Apple keyboardin erilaisesta näppäintuntumasta, kun kesken nakutuksen D-nappi petti. Ensin se tuntui myötäävän oudosti, sitten session mittaan nousi puoliksi pystyyn, kun ilmeisesti painoin vähän reunalle. Noh, oletin saavani sen takaisin paikalleen, mutta kävi ilmi, että yksi kiinnikkeistä oli haljennut kahtia ja pala lähtenyt irti.

Rihkamavehkeiden kanssa tuollainen olisi jopa odotettua, mutta tässä tapauksessa oletin kyse olevan maanantaikappaleesta. Kiroilin sitä, että tuo sattui keskiviikkoiltana ennen helatorstaita, kun oli kiireellisiä töitä eikä uutta näppistä saisi helpolla ennen perjantaita. Hyväkäs luulin, että 12 kuukauden takuu kattaa tuollaisen vian, jos näppis pettää normihommissa alle neljän kuukauden käytön jälkeen.

Jos olisin tiennyt perjantaina takuurumbaa käynnistäessä, paljonko se syö aikaa ja hermoja – ja etenkin kuinka laiha on tulos – olisin suosiolla lähtenyt ostamaan jonkin muun firman kuin Applen näppistä. Nyt soittelin ostopaikkaan, seuraavaksi Applen tukeen ja sitten lähimpään huoltopaikkaan Mac People Storeen ennen kuin lähdin kiikuttamaan näppistä katsottavaksi. Se otettiin vastaan, luvattiin tarkistaa ja ilmoittaa alkuviikosta asian etenemisestä.

Urakkani oli kesken, yhä sinisilmäisenä kävin ostamassa tilalle vastaavan näppiksen mutta langallisena versiona. Olihan se kätevämpi jatkaa samanlaisella kuin totutella taas erilaiseen. Se kelpaisi minulle mainiosti, jos voisin luottaa sen kestävän käyttöä.

Maanantaina tuli tekstari, ettei takuu kata vikaa, laite on noudettavissa pois. Soittelin jälleen Applen tukeen, jossa siirrettiin vastaajalta toiselle 25 minuutin mittaisen puhelun aikana ja vastauksena oli, että huollossa oli löydetty merkkejä kovasta kohtelusta, johon vedottiin vian syynä. No, lähdin katsomaan huoltopaikkaan, oliko näppistä sillä välin kohdeltu rumasti todisteeksi. Sen verran väitteessä oli siteeksi totuutta, että A-napissa näkyi naarmuuntumista, mutten käsitä millä ilveellä voisi konstruoida tilanteen, että se olisi liittynyt D:n irtoamiseen kiinnikkeistään, kun A oli pysynyt kiinni ja välissä myös S oli ehjä.

Tilanne on siis umpikuja mallia juupas eipäs. Itse tiedän vehkeen hajonneen tavallisessa käytössä, pulja väittää vian johtuvan käyttäjän virheestä. Soittelin vielä uudestaan Applen eri portaisiin, jos jostain löytäisi järjen äänen. Kyse ei ollut enää siitä muutaman kympin romusta, jonka jätin huoltopaikkaan, koska rikkinäisenä en tee sillä mitään. Eri tahoilla tulee nyökyttelyä tai myöntelyä, että pitäisihän näppiksen kirjoittamista kestää pitempään, huoltopaikan sällitkin ihmettelivät väitettä, ettei mene takuun piikkiin. Kukaan ei ottanut vastuuta päätöksestä, mutta kun tällainen päätös oli tehty, sille ei kuulemma voi enää mitään.

Olen sitä mieltä, että jos "12 kk:n takuu" ei kata tuollaista vikaa, en todellakaan aio luottaa vastedes Applen tuotteisiin saati takuisiin. Otti niin lujasti pattiin, että pidin kansalaisvelvollisuutena raportoida kohtelusta, jota pidin tökerönä ja vääränä. Jos arvon virmaa ei kiinnostanut käyttäjän murhe, vaan linjana on pompotella parhaan mukaan, tulkoon se purettua ensin tänne.

Minähän en pysty kovin helposti todistamaan, että vika aiheutui normaalista käytöstä, kun en nakutussessioitani ole kuvannut, eli olisi ajanhukkaa tapella tuosta yhdestä kapineesta. Sen sijaan saamani kohtelu vei pulman periaatteelliselle tasolle. Jos takuusta pitää luistella tuollaisen vian kohdalla, viite on vahva, että tuote on käyttöä kestämätöntä rihkamaa, joka on edullisempaa korvata uudella kuin pitää käyttökunnossa edes takuuajan vertaa – tässä tapauksessa edes alle kolmasosaa takuuajasta.

Pakkohan tästä on vielä virallinenkin valitus tehdä, ihan siinä hengessä, että jos tällaisia kertyy jatkuvasti, joutuu kai tuosta asiakkaan halveksunnasta joskus vastaamaan tavalla tai toisella. Paskan myivät.

Tapaninpäiväpatle

Sain joulun aikana voittopuolisesti itse valita mitä kuuntelin, eivät päässeet imelimmät tai kuluneimmat sesongin laulut kiusaamaan. Sen sijaan on herännyt etäinen kaipaus brittiläisperinteiden säväyttäviin klassikoihin, Christmas Carols kai kulkee kattonimenä, eritoten nuorten hörökorvien kuorossa laulamana. Kai siinä ristiriitakin viehättää, kun riviin tällätään nuoria julliaisia, joista irtoaa enkelimäisen komia ääni.

Pääsin testaamaan pari viikkoa sitten englantilaiseen vaihtoehtomuusikkoon teoriaa, että näiden poikakuorojen perinne jättää jälkensä sikäläisiin koululaisiin ja heijastuu edelleen ajoittain heidän rocksarallakin tekemistään tuotoksista. Kimmokkeen antoi Jona Lewien Stop the Cavalry, missä vaikutteet ovat tahallisia ja ilmeisiä. Ei tuo herra inttänyt vastaan, itsekin oli koulussa kuorolauluun joutunut perehtymään.

Mut yksi näistä lempilauluista on God Rest Ye Merry Gentleman, josta ajattelin pistää huvikseni tänne kahakan eli battlen. Jos joku eksyy tänne ja jaksaa kuunnella, niin mikä versio soinnahtaa parhaiten korvaan: Enkelikuoro, Jethro Tullin taiteilu vai Mr. Beanin mestaroima jatsahtava versio?

Ropellitorttu™ haisee gastrojoululta

Sinkkujouluun voi hakea vaihtelua ja sisältöä seikkailuista perinneruokien uusien kiehtovien sovellusten parissa. Kokeneesta ruoanlaittajasta voi tuntua hitusen työläältä ja tylsältä valmistaa vuodesta toiseen samoilla perusresepteillä kinkkua, joulutorttuja, piparkakkuja ja muita Aatamin nimipäivän aikuiseen ohjelmaan kuuluvia syötäviä, eikä niitä helppoa ole laitella yhden hengen annoksina. Miksemme siis kohtuullistaisi panostusta ja yhdistelisi kekseliäästi perusvalikoimaa?

Seuraavalla joulukuvaelmalla kartoitamme oman retkemme, jonka kustannukset ovat useimpien gourmandien rahapussin ulottuvilla, sillä perusaineksemme vaativat tällä kertaa joko noin kolme euroa tai 20 pantillista tölkkiä (tyhjiä) sekä Plussa-kortin, seuraavasti eriteltynä:

– 2 kpl kinkkupitsoja (Saarioisten malli K-tarjouksessa à 0,95 euroa)
– 1 tlk ketsuppia (kilo Euroshopperia 0,99 euroa)
[Täysin vapaaehtoisina lisukkeina käytimme piparimuotteja, veistä, tabascoa, uunia, grana padanoa, kameraa ja chipotletahnaa. Yhtään elävää kinkkua ei loukattu, satutettu saati tapettu kuvauksissa tai niitä varten.]

Mainittakoon että kauppa saattaa olla jouluksi jo sulkeutunut, jolloin vastaavat ainekset saattavat vaatia hiukan lisäpanostusta lähimmällä avoimella huoltoasemalla.

1. Eilinen saalistusretki harvojen tuntemille kinkkuapajille oli menestys.


2. Menestys oli niin laajamittainen, että itse juhla-aterian valmistus päätettiin yksimielisesti lykätä aattopäivälle, jotta alkukeittoon sai keskittyä rauhassa. Uusi päivä valkeni kirkkaampana.


3. Valmisteleviin puuhiin kuului hakea ratkaisu kysymykseen, jota johtavat ydinfyysikotkin aprikoivat: syntyykö pyöreästä pitsasta ropelli? Harjoituskappaleena pitsan hienostunut pyöreä tarjoilualusta.


4. Ropellitortun™ sielu ja sydän on tietysti hillosilmä, aineksena mitä mehevin tomaattiketsuppi. Siinä ei sovi pihistellä! Tässä seikkaileva kokki voi hakea uusia elämyksiä, kuten ainestemme saloihin ennenkin perehtynyt chefimme teki chipotlen ja tabascon taianomaisilla sävyillä.


5. Kenties koko suururakan kiperin vaihe on lopullinen ropellin muotoilu, sillä kertaalleen paistetun torttupohjamme reunat ovat herkät murtumaan.


6. Aloittelevaa herkkusuuta voi hiukan masentaa tämmöinen pikkutarkka näperrys, että päälle veistellään viiluina parmesaaninomaista juustoa, mutta hyvin pärjää ilmankin, joten rohkeasti vain kokeilemaan!


7. Eikä juhla-ateria tunnu täydelliseltä ilman jälkiruokaa, mihin tehtävään varasimme toisen pitsan ja piparkakkumuotteja.


8. Pitsapipareja loihtiessa voi maksimoida ajankäyttöä laittamalla ropellitortun™ uuniin, joka on hyvä lämmittää kuumaksi, jotta lopputulos on maistuva. Tässä huumaavat tuoksut valtaavat jo keittiön, kun höyryävä torttu nostetaan hellävaroen pöydälle.


9. Pääruoka on aseteltu kauniisti tarjolle. Kuvaan sisältyy arvoitus! Mikä kohta on niin sanotusti lavastusta? (Vastaus viimeisessä kuvassa.)


10. Seikkailumme joulun gastronomisilla laitumilla lähestyy loppuaan, sillä puolessa tunnissa jälkiruokamme on paahtunut ruskehtavan rapeaksi. Kutsumme näitä addiktoivia namipaloja herkkusuiden piirissä leikillisesti nimellä pizparit™.




11. Vastaus arvoitukseen! Ei rommiviinaa oikeasti kulunut kuutta seitsemäsosaa pullosta, vaan pöydälle oli vaihdettu kastiketarkoituksiin käytetyn pullon jäysteet. Tästä on helppo havaita, että toinen pullo on yhä täysi. Sivuhuomiona lisättäköön, että taustalla häämöttävän eteläafrikkalaisen viinin kanssa on syytä olla varovainen, jottei tule kumalaan.

Onnea matkaan seikkaileville joulukulinaristeille, jotka syttyvät ainutlaatuisen herkullisista luomuksistamme ja intoutuvat tekemään niiden johdattamana omia taikojaan joulukeittiöissään!

Hauskaa jiitä ja ponnellista uuveetä!

Jälkihuomio: Tekijänoikeussyistä mainittakoon, että suunnitteluvaiheessa nimen Ropellitorttu™ lausui ideointia Poppi-Hessun keralla siivittänyt Marko, kun taas Pizpareihin™ antoi perusidean Jokke. Samainen idea on myös jo imetty kuiviin Naamatussa, mistä pahoittelut, jos joku on kuvasarjan ehtinyt nähdä.