24 paaria 24 tunnissa

Reilu pari vuotta sitten kävi niin hupsusti, että lupauduin kirjoittamaan jutun Helsingin juottoloista. Ruotsalainen ex-päätoimittajani oli siirtynyt matkailulehteen, johon halusi tuollaisen esittelyn. Änkkäsin toki vastaan, etten minä niitä tunne ollenkaan, mutta hän käänsi aiheen sellaiseksi, että teet sen turistin vinkkelistä.

Sanoista teoiksi, aloin kartoittaa mistä saisin pummattua lainaksi digikameran, joka löytyikin heti kantapaarini isännältä. Taipumukseni tuntien ja tehtävän huomioiden osasin ennakoida, että gonzoiluksi se varmaan lipeää. Nyt tulivat vastaan reissusta tallentuneet kuvat, jotka vahvistavat, että aavistus oli oikea.

Pari hankalaa tekijää kuvaamisessa oli:
– kamera oli ihan outo Canon, en ollut ennen edes koskenut digikameraan
– en osaa ylipäänsä valokuvaamisen jaloa taitoa
– paareissa amatöörin on vaikea välttää heijastuksia ja rajata kuva järkevästi
– yritin pyytää kuvaamiseen aina luvan, välillä sitä ei hellinnyt
– tukevassa hönössä on aika vaikea kuvata painokelpoista kamaa

Näillä prinsiipeillä pohjustaen tuuppaan tähän pari malliesimerkkiä.

Alkupäässä kierrosta paikallistoveri kertoi loistavasta pintapaikasta nimeltä U. Kaleva, jossa nautimme raikasta puolukkavodkaa sekä keppikaljaa Toikan kahvamallisesta perinnetuopista.

Het perään hakeuduimme Corona Bariin ja pienen odottelun jälkeen pääsimme tutustumaan myös Mockban hurmaavaan tarjoiluun sekä vinyyliltä rahisseen balalaikkamusiikin tunnelmaan. Pellonpään kuva säväytti.

Tiikeritoveri oli menossa pikkujouluihin, joten kävin vain pikaisesti kuokkimassa ennakkokokoontumispaikassaan St Urho's Pubissa (kekkoshenkeä oli vähän liikaakin kierroksessa). Iltani jatkui sitten ramopunkin merkeissä, koska Tampereelta oli tullut myös soittajia kylään.

Pääsin Tavastialle ennen sen aukeamista soittajapoikien siivellä, siellä oli Converse Clubin iltamat. Markon kanssa tenuttelimme muun muassa Ilveksessä ja Tavastian legendaarisessa takahuoneessa (onpa se pieni! kuten tytöt aina sanoo). Keikan jälkeen jatkoimme jonnekin taka-Töölöön varmaankin.

Sieltä lähdimme sitten lauantain valjettua hiljalleen hipsimään baari kerrallaan kohti Kalliota.
Ainakin 5 pennin Krouvi osui matkan varrelle.

Olimme aika vauhdikkaassa kunnossa iltapäivällä Weeruskassa, jossa piti suunnitella paluumatkaa. Reissu sai surrealistisen päätöksen, kun toljailimme taksitolpalle, mistä ei tahtonut pirssiä löytyä. Sitten kohdalle sattui karaoketaksi.

Emme tahtoneet ymmärtää mistään mitään, kunhan siirtelimme kansioita penkiltä sivuun, mutta kuski sanoi että samaan rahaan niistä voi valita jonkun piisin laulettavaksi. Tuumimme että ei kai, omituista leikkiä, kun pitäisi vaan päästä Pasilan asemalle. Kuski tempaisi sitten malliksi Let It Ben ajaessaan, mikä kestikin sopivasti perille asti. Kun toivuimme ensijärkytyksestä, nauroimme vääränä esitykselle, vaikka hyvin kuski sen veti. Tässä hän eläytyy liikenteessä:


Jou, juttu ilmestyi sitten aikanaan pelkästään ruotsiksi (kirjoitin sen englanniksi), eikä siitä haukkuja kuulunut minulle asti, jotain hauskaa tunnelmaakin oli kuulemma löytynyt. Täytyy katsoa jos se löytyy skannattavaksi jatkopolkkaa varten, ainakin julkaisematon angloversio on jossain kovalevyllä.

Jätin alkupäästä tylsämpiä baareja mainitsematta tässä selonteossa, kuten Pullman Bar, Belge ja mitähän niitä oli.

Skippadi skappadi, osa 2

Oho, tulipa todettua, ettei keskeneräistä katselukokemustakaan kannata arvostella. Brokeback sytytti loppuosallaan selvästi enemmän.

Jos suhteen alkaminen ja pikkuisina pätkinä esitetyt silmäykset perhe-elämään tuntuivat läpijuoksulta, niin 15-20 vuotta myöhemmin tarinassa (jota ei esitetä reaaliajassa) ihmiset, arki ja rakkaus tuntuivat uskottavammilta ja eläviltä. Tarttee kai katsoa elokuva josnain välissä uusiksi.

"Ai äm ä kauboi on mai horse", kuten Mikan kanssa muinoin tavattiin laulaa.

Poikkean vain vuorilla

En pidä mitään kiirettä uusien tai vanhojenkaan elokuvien katsomisessa, paitsi jos pitäisi nähdä joku nimenomaan kankaalta, mutta väliin jäävät nekin usein. Tämäkin piirre voi vaikuttaa siihen, etten pidä leffan alkuperäistä nimeä niin tärkeänä tunnuksena, etteikö sitä olisi syytä suomentaa, koska en jonglööraa enää mielessäni tekeillä, ilmestymässä tai maahantuonnin kynnyksellä olevien leffojen nimillä. Tästä oli jupinaa edellisen polkan kommenteissa.

Outo johdanto, kun piti vain mainita, että yritin tänään vihdoin katsella Brokeback Mountainia. (Aaeeeaarrgh, englanninkielinen nimi!) Vaivasi jo alkukuvissa, että tiesin millä seikalla raina on herättänyt eniten huomiota, kun kiiltokuvapoijjaat olivat ääneti ja loivat raskaita tai uteliaan pälyileviä katseita. Mutta kyllä siitä pääsi yli ja löysin mielenkiintoisiakin asioita ja käänteitä.

Olosuhteet olivat vain kovasti vastaan. Vanha dvd:n räysäni on alkanut heittää ruutuun ohutta valkoista raitaa, tulee ihan huonot videot mieleen. Lisäksi päivällä paisteli aurinko, joka väliin haalensi, välillä pimensi kuvan, niettä kankaalla olisi ollut puolensa. Tympeää vetää kämppä täysin pimeäksi. Siks kolmannekseen, nyt on vielä loppukolmannes katsomatta, mutta vaikeaa on eläytyä päähenkilöihin tai kehenkään muuhunkaan. Eivät taida kauhean eläväisiä ja uskottavia tyyppejä olla minun silmääni.

Niinpä sitten ehdin vaa'astella eli puntaroida, miten tuo nimi olisi kuulunut (vaikkei edes pelattaisi "olisi kuulunutta") kääntää suomeksi. Alkuvaiheissa mietin, että sellainen "Lampaita ja homostelua"-akseli voisi iskeä. Tästä se jalostui suuntaan "Määkiviä ja miehiä", kivana viitteenä vielä Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta sitten lampaat jätettiinkin äkkiä rauhaan.

Piti palata sitten alkuperäisen nimen pariin, ehkä sille on todella perusteensa. Kaikkia osasia en saanut soivasti yhteen tiiviiseen suomennokseen, mutta ehdottaisin kotimaiseksi titteliksi merkkiteokselle seuraavaa: Perse auki vuorilla. (Esimerkiksi "Perseaukinen selässä vuorilla" on jo selvästi liian pitkä.)

Tietenkin piti pohtia sitäkin, millä lailla tällaiseen elokuvaan on lupa suhtautua ja joutuuko homoeroottisia asioita kohdatessaan tosiaan aina miettimään omaa suuntautumistaan sekä suhdettaan erilaisiin suuntautumisiin. No ei joudu, mitä iloa siitä olisi kellekään. Eikä tuo elokuva siitä parane tai huonone, jos häveliäisyyttäni välttelen katsomasta sitä kuin mitä leffaa hyvänsä. Näkeehän sitä usein muullakin lailla omista taipumuksista eroavaa hässimistä, esimerkiksi jos ruutuun vahingossa (hmm) tunkee pornoa.*

Sen verran asia silti kiinnostaa, että olen jo muutaman päivän miettinyt, onko Napapappojen seksuaaliteemapaita hauska vai ei. Tai onko se sopimaton. Tai miltä kantilta se on hauska tai ei. Se on tällainen esittelyteksteineen:


"Huomiota herättävä sukupuolisuuntautumispaita. Kerro sukupuolinen suuntautumisesi kaikille. Ihokas, jossa oleellinen on korostettu riittävän näkyvästi: EN OLE HOMO -painatus. Musta T-paita, valkoinen painatus, koot M, L, XL"

Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on tarpeeksi korni pilkatakseen sekä käyttäjäänsä että tekstiin takertuvia, mutta hauskuus on tietty katsojan silmässä. Suosikkiteepaitani jo muutaman vuoden on ollut Jääkiekkolehden tarpeeksi kryptinen viesti (valkoinen teksti tummassa paidassa):

ÄLÄ MULLE SYÖTÄ

* Nimittäin, nimittäin! Eivät tyydy pronossa aina lähetyssaarnaajaan tai tumputukseen. Äh…
** Tämä polkka voi olla mielenkiintoista materiaalia kotipsykologille, kenties ammattimaisemmallekin. Ties mitä neurooseja ja homofobioita se paljastaa, mutta jos niin olisi, mitäs sellaisia suotta peittelemään.

Hajanaisia epähuomioita

Poika simahti jo Uutisvuodon aikana, joten täytyy väsyttää itseään polkkaamalla. Katselimme Miyazakin Liikkuvan linnan, joka oli huima juttu. En kokenut linkin takaisen arvostelun kuvaamia ongelmia pysyä mukana henkilöhahmoissa eikä loppukaan kovin jäsentymättömältä maistunut. Itse asiassa nautin enemmän ja kevyemmin kuin Henkien kätkemästä, mutta ehkä pääsen vasta kärryille Miyazakista.
Näytti uppoavan kuusivuotiaaseen komeasti, ei ahdistanut vaikka siinä aika jänskiäkin vaiheita on. Pääroolia esittänyt liikkuva linna innosti selvästi.

Siinä ohessa lämmäytin bologneset ja mieleeni moljahti sanaleikki, joka tuntui kuluneelta jo syntyessään. Nimittäin tällainen:
Laihdutuskuurin aikana ruokakaappi on syytä muuttaa kuihdutuslaariksi.

Aprikoin myös erilaisia käännösjuttuja, kuten elokuvien nimien suomentamista, josta vaihdoimme pari lausetta Kriisipuuron kommenttiloorassa. Olen pitänyt ongelmana lähinnä sitä, että nimet rykäistään vasemmalla kädellä maahantuojan toimesta reippaasti etukäteen, jolloin niiden yhteys elokuvaan voi olla hyvin hutera tai viittaus lattea. Silti pitäisin enemmän suomennetuista nimistä kuin englanninkielisistä, vaikka maahantuojat tietysti mieluusti käyttäisivät valmiita logoja ja oheismateriaaleja.

Olen varma, että mieliinpainuva ja osuva nimi toisi enemmän huomiota ja katsojiakin kuin muka vetävä töräys, joka sopisi nimeksi tuhannelle muullekin elokuvalle. Kuka muistaa millaisia elokuvia olivat vaikka Ryöstö, Pankkikeikka, Huijarit, Villit vuodet, Kovat kaverit ja Saattokeikka? Nuo katsoin kaikki omasta hyllystä, joten en osaa arvioida tunnistettavuutta, kun itse niistä leffoista pidän.

Esimerkkejä hyvistä suomennoksista on vähän tukalampi hakea, mutta ainakin nämä miellyttävät: Viimeinen mohikaani, Kauriinmetsästäjä, Valhe, Kuudes aisti, Laulavat sadepisarat, Painajainen ennen joulua, Vankileiri 17 ja Piukat paikat. Useimmissa ei ole mitään valtavaa haettukaan, onpahan suora käännös, hyvä tiivistys tai maistuva sovellus.

Paljon hyllystä löytyy myös ulkomaisia nimiä, joissa mieluusti näkisin suomennoksen: Quiz Show, The Color Of Money, A Bronx Tale, Abre los ojos (Open Your Eyes) [!], Intimacy, Gangs of New York, Raid, Investigating Sex, Signs, Boogie Nights… [oho, yksi oli väärässä seurassa] En näe näissä nimissä mitään sellaista sisältöä, joka ei paremmin välittyisi suomalaiselle katsojalle suomeksi. Kappas, A Bronx Tale näköjään kertoo kannessa suominimeksi Jäähyväiset kummisedälle. In Cold Blood on jostain syystä käännetty Jääkylmä murha, vaikka kirja oli nasevammin Kylmäverisesti.

Kriisi vetosi siihen, että leffat tunnetaan jo ennalta alkukielisillä nimillään netin välityksellä, mikä varmasti onkin totta. Uskon minkä vaan tuotteen tulevan silti lähemmäs täkäläistä kuluttajaa, jos sillä on helposti lausuttava ja ymmärrettävä nimi. Onhan tieto alkuperäisestä nimestä sentään helppo yhdistää täkäläiseen. Ennen vanhaan snobbailutarkoituksissa piti toimia päinvastoin, eli kaivaa esiin ja taltioida mieleen alkukielinen nimi, oli se sitten vaikka unkaria, portugalia tai tshekkiä. En ole varmasti ainoa joka muistaa legendaarisen nimen Szegenylegenyek (meniköhän oikein? aksentit tosin puuttuvat), jonka rahvas (heh heh) taisi tuntea nimellä Miehet ilman toivoa.

Tavallans arvostan ranskalaisten periaatetta suojella kieltään ja vaatia sen käyttämistä vetelän yleismaailmallisten anglosloganien heittelyn sijaan. Urheilulehtien parissa törmään jatkuvasti siihen, että tehdään huono otsikko englanniksi, koska se on olevinaan iskevämpi kielellä, jonka vivahteet ovat otsikon laatijalla aika summittaisesti hallussa. Jos luottaa siihen, että lukijat eivät osaa kieltä enempää, kaikki voi mennä putkeen, mutta minä en vain pidä periaatteesta, että otsikko on eri kielellä kuin itse juttu, ellei siihen ole erityisiä perusteita.

Kuka saa muuta irti tylsistä ja jankatuista anglofraaseista kuin ehkä lievän onnen häilähdyksen, että ymmärsinpäs vierasta kieltä? Muistelen viimeksi näkemiäni: That's all I have to say, I don't think so, I don't want to know… eivätköhän monet nämä ymmärrä, mutta millä tavalla noista irtoaisi jotain enemmän englanniksi kuin suomeksi? Ehkä vieraannuttava efekti on ainoa mahdollinen hyöty, tuskin tuo kuulia henkeä luo tai saa lukijaa ihailemaan toisen kielitaituruutta.

Asia erikseen ovat suoraan vaikkapa tv-sarjoista lainatut lauseet, jotka toimittavat samaa virkaa kuin Pulttiboisin, Kummelin ja mainossutjausten jankkaukset (en edes tiedä mitä nykyään jankataan). Ruuvit löysällä ja Monty Python ovat olleet tuttavapiirissä suosittuja: I'll get me coat; Suit you, sir; I may not know much about art, but I know what I like; There's the ball, there's the ball jne.

Mistä tuleekin mieleen se ilahduttava seikka, että Teemalla suosikkisarjani nimi tosiaan on suomeksi Monty Pythonin lentävä sirkus. Edelleen kiehtovat sekä sarjan nimen että ilmaisun "Full Monty" taustat, joista olen nähnyt villejä spekulaatioita. Eikö vaikuta ilmeiseltä, että naispuolisen vastineen täytyy olla Pussy Galore? Honor Blackman nimittäin esitti Kultasormessa tuon nimistä konnaa/Bond-tyttöä, jonka naislentäjien ryhmän nimi oli komeasti Pussy Galore's Flying Circus. Tuo Bond-leffa ilmestyi 1964, vuosia ennen Monty Pythonia.

Siitä tulisi taas oma polkkansa, miten joitain asioita pidetään mahdottomina kääntää. Sellaisiakin varmasti on, mutta ne taitavat olla jo aika pienen piirin kamaa tai muuten erikoistunutta. Kaikkea ei tietenkään saa täsmällisesti käännettyä (saako paljon mitään?), mutta varmasti niin, että useimmat suomalaiset ymmärtävät käännetyn paremmin. Minusta esimerkiksi monet kulttisarjakuvat taipuisivat tai ovat jo taipuneet hyvin suomeksi, vaikka asianharrastajat haluavat ne ehdottomasti englanniksi.

Tässä on kai usein takana se kaksinkertaisen oivaltamisen riemu, että ensin ymmärtää kielen ja sitten itse vitsin. Tiedän itse hekotelleeni aika simppeleille vitseille enemmänkin siksi, että käytetty kieli on ollut oveluudessaan taitojeni ylärajoilla, jolloin oivaltaminen vain tuottaa enemmän auvoa.

Monta vaaraa ompi eessä

Siinä ei ole mitään hauskaa, että Kimmo Sasi ajoi kolarin, eikä siinä että kolarissa kuoli ihminen. Oudosti säpsäyttää silti hänen linjanvetonsa liikenne- ja viestintäministerinä vuodelta 2002, näiden tuoreiden tapahtumien valossa. Kaveri tuon lähetti sähköpostitse, en tiedä mitä kautta oli törmännyt asiaan.

Tämmöistäkö se on, kun potkitaan maassa makaavaa tai ammutaan nukkuva sorsa?

Kevyempiin aiheisiin! Uhkasin kommenttiloorassa, että skannaan tänne kannen kauden hitistä sanakirjojen monipäisessä katraassa. Monenmoisia kirjankansia on julkistettu jo alkuvuodesta. Tässä se on, wunderbaum!*



Sanasto on yksipuisuudessaan ja älyttömyydessään niin riehakasta kuin sopi toivoa, mutta lisukkeena on vielä merkittävän monipuolisesti valikoitua kuvitusta Korkkareista vuosien varrelta, mistä takakannen ruutu on hyvä esimerkki. Vähättelemättä toki yhtään esimerkiksi ramopunk-ekspertti, "Überdummkopf" Mika Vesterisen analyysejä (linkki vie kotisivuille, josta koko kirjasen idea tietääkseni lähti), "Sturmkamerad" Moog Konttisen kokoamaa taulukkoa sotilasarvoista sekä korkkaritoimittaja, sarjakuvaneuvos, "Hauptbahnhof" Asko Alasen keräämää listaa suomennoksissa käytetyistä manaussanoista.

Eisbein mit sauerkraut!**

* lähde: bensa-aseman myymälä
** "Porsaanpotkaa hapankaalin kera: Tämän voi joskus heittää jonkun hienostelevan "krautin" eli saksalaisen puhekuplaan." lähde: Achtung!

Kevyen kulttuurin katselmus

Tuli maanantaiyönä tutkittua todella raskaita nimiä taiteen, filosofian, kirjallisuuden ja juustojen saroilta, joskin kaukoputki jälleen väärin päin ja "Full Monty" Pythonin sekä YouTuben avustuksella, mutta pitäähän sille vastapainoa saada.

Kun istuskelin äsken kampaajalla… eikä kun siellä olivat Dino, Jimppa ja Orson. Parturissa? Eikä kun se oli taas Origo, joka siellä aikoinaan lueskeli Saarikosken Prahan päiväkirjaa (joka kuulemma alkoikin lupaavasti kupin tekemisellä ja öitsemisellä). Yritän uudestaan.

Kun istahdin äsken bussiin Metro ja litran maito kourassani, löysin sieltä pari puolikiinnostavaa musiikkiin etäisesti liittyvää juttua. (Nimittäin Metrosta, maitopurkkia en vielä lukenut. Käynnistyy polkka vähän kankeasti.)

Ensinnäkin tämmöinen [lähde siis Metro 7.3.07]:

Mikään ei ole niin vanhaa kuin vanhat vitsit, mutta lähituntumassa tulevat pari vuotta vanhat hitit. Enkä tiedä olenko umpimettässä tai ainakin pitskulla (kuten alle kouluikäisinä Kalliossa kutsuimme pihaa), mutta Shakiran Hips Don't Lie kiinnostaa minua. Se on harvinainen pintahitti, jonka tunnistan ja joka on hiukan ilahduttanut soidessaan ehkä vuosi sitten jossain ruokaravintolassa.

Pyydän kauneimmin jotakuta asiasta jotain ymmärtävää (Kriisipuuro? Kervå? Elma? Vt? Kaura? Jazmanaut? Urpo? Sedis? Enibadi?) valaisemaan vaikkapa että:
– Laulaako Shakira huonosti hyvin vai hyvin huonosti? Mitä se Wyclef Jean siinä puuhaa?
– Eikö se ole laulumelodialtaan ja rytmisesti aika ovela kappale suurhitiksi?
– Onko Shakiralla yhtään muuta hittiä, joka voisi tarttua positiivissa hengessä päähän? (Tuota on vaikea tietää, jos inhoaa tätäkin.)
– Tuleeko mieleen muuta hittiä, josta tuo voisi olla jäljitelty? Onko se edes omaperäinen?

Toinen suuruutinen [lähde sama] oli tämmöinen, jossa isän ja pojan suosikkien tiet risteävät hetkellisesti:


Martti Servo & Napander on tuottanut erittäin hilpeitä hetkiä niin levyltä, telkkarissa kuin lavallakin. Jouduin muutama vuosi sitten miettimään jääkiekon MM-kisojen yhteydessä, onko 'Lätkän ihmemaa' karmeaa tuubaa, mutta kolmannella tai neljännellä kuulemalla se alkoi naurattaa, enkä ole sen jälkeen päässyt taudista irti. Nyt se ei ole kyllä oirehtinut yli vuoteen, eikä vuoteen alle mahdu oirehtimaan, mutta piilevänä se yhä jyllittää.

Minua huvittaa lehtijutuissa Servon kapuloiva, runsas ja antava kielenkäyttö, mutta suurin yllätys oli, että monet esitykset ovat kestäviä kunnon piisejä kertahauskuuden sijaan. Esimerkiksi "Täysosuman!" hittien 'Samba kuppi kuumaa' ja 'Ufo tarjosi kaakaon' tai livealbumin "Avatkaa ovi!!" lumovoima ei ole hellittänyt. Napander on komia bändi, sen on väistämättä huomannut keikalla, vaikka valitsemansa tyylilaji ei ihan rajuinta rokänrollia ole.

Lordi on taas ollut pojan suosikki kappaleesta Would You Love a Monster Man alkaen. Minä en ole kauheasti päässyt makuun, vaikka euroviisuvoitto säväytti ihmeesti, kun satuimme näkemään finaalin tiikerilauman Turun kokouksessa ravintola Proffassa. Pikkulillit ja etusormet olivat yhtäaikaisesti tanassa jatkuvalti loppuillan, käden heiluessa usein jopa pään yläpuolella.

Korkeakulttuuria, juustoa ja filosofiaa

Katselin tuossa Teemalta Monty Pythonin jakson, joka kertoi 1100-luvun Islannista (Njorl's Saga) ja sen yhteydestä North Maldeniin. Se ei ollut ihan terävintä kärkeä, verrattuna edelliseen näkemääni, jossa oli muun muassa legendaarinen Spam-sketsi.

Innostuin tutkailemaan juutuubia, josta löytyi hämmästyttävä määrä huippuhetkiä, spam spam spam spam -laulua myöten. Tässä muita näytteitä:

Juustokauppa. Herra Wensleydalen juustokaupassa viihdyttää bouzoukinsoittaja ja kaksi tanssijaa, mutta valikoima on melko suppea. (kesto 5:30)

Oscar Wilden kemut. Herra Wilde on saanut vieraakseen James Whistlerin, George Bernard Shaw'n ja kuninkaallisia. Hallitsevat etevästi nokkeloinnin vastakohdilla. (kesto 2:50)

Unkari-englanti sanakirja. Unkarilaiset ovat vallanneet Lontoon tupakkakauppoja, mutta joutuvat turvautumaan taiteellisia vapauksia ottavaan fraasisanakirjaan puhuessaan kanta-asukkien kanssa. (kesto 2:40)

Lisäksi löytyi Pythonin Live at the Hollywood Bowl -elokuvasta pari klassikkoa:

Paavi ja Michelangelo. Viimeinen ehtoollinen ei tyydytä tauluna paavia, joten taiteilijaa pitää kovistella. (kesto 3:50)

Kansainvälistä filosofiaa. Maineikas filosofien jalkapallo-ottelu, jossa kohtaavat Saksa ja Kreikka, tuomarina Konfutse. There's the ball, there's the ball! (kesto 4 min.)

Voivat olla ihan liian tuttuja, mutten itse väsy pahimpiin, vaikka olen jynssännyt niitä kirjan sivuilta, äänikasetilta, videolta, telkkarista ja dvd:ltä. Eivätköhän nuo selvitykset paljasta, ovatko ne umpituttuja vai eivät…

Ai niin! Bonukseksi vielä outo pätkä varmaan jostakin 60-luvun (?) amerikkalaisesta tv-show'sta:

Dean Martin, James Stewart ja Orson Welles. Aika heterogeeninen kolmikko istuu kampaajalla rinnakkain ja rupattelee arkisia rouvien kesken. Pokka pettää toistuvasti, varsinkin Dinolla ja Stewartilla. (kesto 6:15)