10.9.2008

Viisi suosikkia, nuotiolauluja ja grooveja

Lupaava tapa aloittaa uusi ylimittainen työpäivä on tarttua Kervån maailmaa syleilevällä tavalla jatkamaan haasteeseen:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

1. Ian Dury & The Blockheads: Wake Up And Make Love With Me
Aloittaa vastustamattomasti niin klassikkoalbumin New Boots And Panties!! kuin myös kokoelman Reasons To Be Cheerful lempeän lemmekkäästi pianovetoisella groovella ja sanoilla:
I come awake
with a gift for womankind
you're still asleep
but the gift don't seem to mind
rise on this occasion
half way up your back
sliding down your bo-dee
touching your behind…


2. The Specials: Stereotype
Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan Specialsia, kun kirjastosta lähti mukaan kokoelma Stereo-Typical, jossa on melko kattavasti myös Special AKA:n aikakautta. Muita suosikkeja siellä ovat What I Like Most About You Is Your Girlfriend, Jungle Music, Ghost Town, Do Nothing, Guns Of Navarone ja moni muu.

3. The Jam: The Modern World
Tiukka kuin mikä, aika suoraa rokkia oli moni vanha punksuosikki, Kuutta tussaria (kts. hännille) myöten. Jamilta olen pyöräyttänyt kolmea ekaa, bonuksilla iskee Down In The Tube Station At Midnight. Seuraavaksi pitää kaivaa jostain singlekokoelma, mieluiten ehkä Snap!, jotta saa esmees Tales From The Riverbankin uusintaan.

4. Lindisfarne: Lady Eleanor
Tää on hatunnosto Jukeblogille, jossa unohduin pariksi tunniksi ihmettelemään listoja ja hyräilemään itsekseni mukana. Tähän olisi sopinut muuten myös The Move: Beautiful Daughter, mutta sitä en ole löytänyt tänä syyskuuna vielä kuunneltavaksi.

5. Talking Heads: Cities
Hypnoottinen, enää rajaneuroottinen ote iskee läpi kolmoslevyn Fear Of Music: I Zimbra, Mind, Life During Wartime ja mitä niitä on… etenkin tämä Cities. Suuntaa antoi jo kakkosen loistoavaus Thank You For Sending Me An Angel. Tutkailin myös kokoelmaa Once In A Lifetime (4CD), mutta muhkeammat ja laajemmat re-masterit eivät jotenkin iske yhtä suoraan suoleen.

Ai niin, maanantaina katselin Teemalta klassikkolevysarjassa Sex Pistolsia, joka voisi yhtä hyvin olla listalla, mutta en ole vielä soittanut Never Mindia* syyskuussa, koska se vaatii aika railakkaasti volukkaa. Hyvä dokumentti, tajusin jotain olennaista Steve Jonesin suuruudesta kitaristina ainakin tuolla levyllä. Salaisuus päälle kaatuvaan kitaravalliin taisi olla siinä, että Jones paitsi äänitti kitarat moneen kertaan, soitti itse myös bassot – samat kitarakompit oktaavia alempaa. Tuottaja mainitsi myös jossain yhteydessä, että samat kitarat jyräytettiin molempiin kaappeihin: ei niinkään stereo kuin deluxe mono.

Olen ihmetellyt niitä Bollocks-soundeja sikäli, että se höökää päälle missä vain, olkoon radiosta, jukeboksista tai diskossa. No, kappaleet on hyviä, laulusoundit sanoisiko persoonalliset ja kitarat rautatietä, etevää rumpalia unohtamatta. Tuottaja ilmeisesti löysi myös jotain suurta. Tiukka ja tiivis ydin siinäkin ratkaisee – bändi on niin yhtä puuta kuulostamatta yksipuiselta.

Jos Kervå puolusteli vanhoja valintojaan heitin yhteispäätöksellä kuunnella klassikoita, niin mulla on käynyt vain vahingossa niin, että on osunut soittoon runsaasti uusintoja aktiivivaiheeni levyistä 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuolelle, jolloin olin herkässä 15-20 vuoden iässä. Nyt sieltä lipesi jo soimaan Magazine, jolta Real Lifen kappale Parade ansaitsisi myös paikan millä vain listalla.

Jos joku kaipaa jatkohaastetta tästä aiheesta, niin vassakuu, otahan tästä!

* Kappas, ei siis Nirvanaa. Tarttisko kuusipyssyinen lyhentää Bollocks?

6 kommenttia:

Vaiheinen kirjoitti...

Oujes. Mulle kolisi noihin aikoihin varsinkin The Jam ja Talking Heads. Ian Dury meni hiukka nopeasti ohi, mutta muistijälki jäi. Ja noina vuosina sitten tietysti The Clash kuuden pyssyn lisäksi. The Clash kolisee yhä edelleen kuin pakillinen rautanauloja.

Varapygmi kirjoitti...

Ters! Aika rytänbluesia on pohja myös Clashissa, luulisin, ehdotonta tavaritshia.
Paikkasin tänään Moven, kirjastosta löytyi Movements (3CD), jolla ovat The Girl Outside ja Beautiful Daughter. Nyt vaihtui jo Lindisfarneen, jolta osui kohdalle Fog On The Tyne.
Vuoroaan odottelee Swordfishtrombones, mutta luultavasti simahdan ennen kuin ymmärrän siitä mitään.

hdcanis kirjoitti...

Hoo, pitipa laittaa oma juurinyt top 5...tosin itse valkkailin kappaleita jotka ovat ehka vanhoja mutta minulle uusia.

Varapygmi kirjoitti...

Tosiaan, taitaa olla tylsää valkata noin klassikoita, tai ainakin semiklassikoita, mutta kuuntelen tuttua kamaa vähän puolihuolimattomasti työn lomassa, koska puurtamista on liikaa.

Pitääpä vilkuilla listaasi. Eilen kärkeen olisi noussut yhteensattumien kautta Kervån listallaan mainitsema Robert Gordon livelevyllä, jossa kitarassa on Danny Gatton. Se on äimistyttävän kuumottavaa kamaa.

Anonyymi kirjoitti...

immeinen joka lohkopäistä tykkää ei voi olla läpeensä hyvä. Mutta neiti eleanor on hieno täti, teki munkin nuoremmax, äh, se oliki se kaunis tytär. no, viiden listaa en jaksa mutta tuuppaan oman syksyn suosikkini jok on "days of pearly spencer"

Varapygmi kirjoitti...

Terve, vaikka anonyymi. Ei kai siä, suatana, ou Turun toveri? Jos, niin pitää tyrkyttää sullekin Gattonia ja Gordonia, sekä tietenkin viunaa tilaisuuden tullen.
Pearly Spencer on kyä ylivoimaisehko kappale.