Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.